Vihreä filosofia, jota ei ollutkaan
Miksi kalastaja Linkolan ekofilosofiaa ja vihreää ohjelmaa arvostellaan vain sen perusteella, että se katsotaan epähumaaniksi? Miksi annetaan kuva, että hänen ajatuksensa lepäävät tieteellisesti vankalla perustalla ja ovat viimeiseen asti johdonmukaisia, mutta eivät kelpaa käytännön ohjeeksi, koska ne johtavat niin epähumaaniin maailmaan? Miksi ruokitaan käsitystä, että järjellisyys ja humaanisuus ovat toistensa poissulkevia vaihtoehtoja?
Tällaiseen ei pitäisi olla tarvetta. Ei Linkolan ohjelman vikana suinkaan ole sen lopputuloksen epähumaanisuus vaan sen alkuehtojen järjettömyys. Tämä vihreä filosofia nojaa periaatteisiin, jotka ovat jyrkästi ristiriitaisia sen tiedon kanssa, mitä biologisista olennoista ja maailman tapahtumista on tähän mennessä saatu.
Tuskin teen suurtakaan vääryyttä Linkolan ohjelmaan johtaneelle ajatuskululle, jos tulkitsen sen etenevän portaittain aatteen korkeuksista alas käytännön maailmaan seuraavasti:
– Ensisijainen arvo on elämän ja sen moninaisuuden kunnioittaminen.
– Tätä varten luonto on säilytettävä.
– Tätä varten ihmisen aikeuttama luonnon käyttö on rajoitettava tasolle, jonka luonto kestää.
– Tätä varten ihmisten on vähennettävä kulutustaan.
– Koska tavalliset ihmiset eivät kuitenkaan – luontonsa mukaan – tee sitä vapaaehtoisesti, ainoana mahdollisuutena on, että tiedostava eturyhmä ottaa vallan ja ohjauksin ja pakottein alentaa tuotantoa ja kulutusta.
Aloitan alimmasta portaasta, käytännöllisimmin luontoon liittyvästä ajatukseta. Tässä siis ajatellaan, että olisi jollain tavalla mahdollista, että pienen materiaalisen voiman omistava joukko voisi pakottaa suuremman materiaalisen voiman omistavan joukon alistumaan omaan tahtoonsa. Tällaista ei tapahdu biologis-materiaalisessa maailmassa. Pieni joukko voi kiusata ja hävittää suuremman joukon koneita ja laitteita, mutta suuremmalla joukolla on suuremmat voimat hävittää pienemmän joukon voimaa ja rakentaa uudelleen se, mikä on hävitetty. Sen suurempi joukko myös aina tekee, koska se koostuu biologisista, omaan menestykseen pyrkivistä olennoista. Näin menetellen yhteinen tuotanto ja kulutus vain lisääntyy.
Ehkä ajatellaan myös, että tämä toisia alistamaan pyrkivä etujoukko voisi kasvaa materiaaliselta voimaltaan vahvemmaksi kuin tavallisten ihmisten joukko. Tämä on tietysti mahdollista, mutta vain sellaiselle etujoukolle, joka pyrkii lisäämään omaa materiaalista voimaansa, tuotantoa ja kulutusta. Silloin joukon kulutus kasvaa sitä suuremmaksi, mitä laajemmaksi ja voimakkaammaksi joukko kasvaa. Tämä on ristiriitaista sellaisen liikkeen kanssa, joka pyrkii vähenevän kulutuksen suuntaan. On myös huomattava, ettei ihmis- eikä muussakaan luonnossa menesty sellainen käyttäytymismuoto, että kun on voitettu, lasketaan aseet eli vähennetään materiaalista tuotantoa. Tällainen muoto häviää aina niille pienille eturyhmille, joita jatkuvasti syntyy ja jotka pyrkivät kasvattamaan kokoaan ja materiaalista voimaansa.
Täällä suunnalla on täydellinen umpikuja. Kuinka kukaan elämää nähnyt aikuinen voi ajatella, että voiman käytöllä pieni voisi voittaa suuren, että voimaa voitasiin lisätä lisäämättä tuotantoa tai että hävitettyä ei rakennettaisi uudelleen?
Sitten edelliselle portaalle. Alimman portaan ristiriitaisuus on piilevänä jo edeltävässä ajatuksessa: ihmisten on vähennettävä kulutustaan. Tässä olisi vielä mahdollisuus, että ihmiset sulassa sovussa laskisivat elintasoaan. Mutta missä suhteessa ja kaikkiko? Täytyisikö myös johtajien laskea ja kuinka kilpailtaisiin johtajuudesta? Kokemuksen mukaan tällaisessa tilanteessa tulee aina riita, jonka voittavat poliittisesti ja materiaalisesti voimakkaimmat, käytännössä vähiten – vaikka kenties puheissa eniten – luontoa säästävät ihmiset. Miksi heidän tarvitsisi laskea elintasoaan? Mutta miksi sitten muidenkaan tarvitsisi; onhan heillä oikeus hankkia voimaa vaihtaakseen johtajat paremmiksi.
Näin joudutaan edellä esitettyyn umpikukaan, Siksi jo vaatimus kulutuksen vähentämisestä on – vaikkakin hyvää tarkoittava – niin järkeä vailla.
Sitten astetta korkeamalle portaalle, Vallankäyttöön päätyminen ratkaisukeinona on tavallaan mukana jo tässä ajatuksessa: kulutus on laskettava tasolle, jonka luonto kestää. Jotta tällaisessa lauseessa olisi mieltä, täytyisi tietää, mitä luonto tulevaisuudessa kestää ja miten ihmisten maailma kehittyy tästä eteenpäin. Tieteen avulla ei pystytä tietämään kumpaakaan näistä asioista. Elollisen olennon, luonnon ja ihmisen olemukseen kuuluu juuri se, ettei sen käyttäytymistä pystytä ennustamaan. Elollisuuden ytimenä on sattumanvaraisuuden, luovuuden olemassaolo: uusien, ennalta täysin odottamattomien ja kehityksen suuntaa dramaattisestikin muuttavien asioiden ilmaantuminen sotkemaan vanhan tiedon ympyröitä. Tätä tiedon puutteellisuutta Linkola ei kestä ja niin hän suorittaa huiman hyppynsä ekouskontoon – asianmukainen kirjallisuus mukanaan. Ja kuten kaikki uskovaiset, hän haluaisi nähdä taivaansa pian, aikaa ei ole hukattavana: ainoa kyllin nopea mahdollisuus muutokseen on väkivalta.
Mikä tyhjän päälle rakennettu takaperoisuus, mikä järjestä irtautuminen! Oppineen miehen pitäisi vaatia itseltään hiukan enmmän älyllistä rehellisyyttä.
Edelliselle portaalle. Se kaksijakoisuus, joka myöhemmin johtaa vastakkainasetteluun, kilpailuun ja materiaalisen kulutuksen kasvattamiseen, on itse asiassa idullaan jo tässä kauniilta ja viattomalta näyttävässä ajatuksessa: luonto on säilytettävä. On siis tekijä, ihminen, jonka on säilytettävä luonto. Kuuluvatko ihmiset luontoon? Jos he kuuluvat, eivätkö he luonnon osana lopulta aina jollain tavalla toimi luonnon lakien mukaan ja ole näin automaattisesti luonnon puolella? Edellä olevan ajatuksen esittäjä ei ajattele näin, hän tekee olennaisen eron ihmisen ja luonnon välille. Hänelle ihminen on luonnosta luopuja, sen pahin vihollinen, samalla tavalla kuin revisionisti on kommunistin pahin vihollinen ja protestantti katolisen pahin vihollinen. Mutta eivätkö oikeaoppisetkin ole ihmisiä ja sellaisina luonnon vihollisia? Jos kaikki ihmiset ovat luonnon vihollisia, mikä tai kuka voisi saada viholliset olemaan riistämättä ja varastamatta toisiltaan, kun heillä on siihen vapaus?
Lohduttomaan hämäryyteen johtaa tämä ajatus, kauaksi asioiden laajasta ymmärtämisestä. Kuinka voi kukaan, jonka ajatukset ovat 1600-luvulta, kuvitella ratkaisevansa ongelman, joka on johdonmukainen seuraus siitä, mitä silloin ajateltiin?
Näin päädyn alkuun, ylimmälle portaalle. Koko tämän ajatusketjun alkuperäinen järjettömyys on siellä. Kun otetaan perustaksi elämän ja sen moninaisuuden kunnioittaminen ja tavoitteeksi jokin stabiili tila, jossa tämä arvo toteutuu, ei voida päätyä kuin katastrofiin. Mikä ihmeen arvo on elämä ja sen moninaisuus? Jos se oletetaan yhdeksi totuudeksi, joka edellyttää palvelijaltaan oikeita tekoja ikäänkuin jossain olisi tieto, jolla oikea erotetaan väärästä – kuten tällaisen ajatuksen lausuja epäilemättä tekee – ollaan tutussa ilmapiirissä.
Ollaan aivan samanlaisessa tilanteessa kuin asetettaessa perustaksi Jumalan sana ja tavoitteeksi taivasten valtakunta tai asetettaessa perustaksi tieteellinen sosialismi ja tavoitteeksi täydellinen kommunismi. Näin korkealla leijuvan arvoasettelun seuraukset tunnetaan. Sillä voidaan kasvattaa joukkoja, voimaa ja taloudellista hyvinvointia, rakentaa katedraaleja, tehtaita ja ydinpommeja; sillä saadaan kaikkea sitä, mitä jo on liikaa. Mutta tällaisella arvoasettelulla ei voida vähentää valtakilpailua eikä taloudellista kasvua.
Eikä tällaisella arvoasettelulla saada sitä, mikä on asetettu tavoitteeksi. Taivasten valtakunta ei ole tullut hiukkaakaan lähemmäksi kuin se oli aikojen alussa. Samoin on kommunismin onnelan kanssa. Samoin tulee olemaan luonnon kunnioittamisen valtakunnan kanssa.
Miksi sitten jotkut arvostavat tällaista järjetöntä filosofiaa, joka osoittaa tietä paitsi tuttuihin kalmistoihin niin myös yhä kiivaampaan luonnon nujertamiseen? Pahuuttaanko, epähumaanisuuttaanko? Päinvastoin: hyvää tahtoaan, suuresta rakkaudestaan luontoon ja elämään. Niin suuresta, että järjen käyttö on unohtunut.