Valtiovarainministeri Niinistölle

Valtiovarainministeri Niinistö aloitti Helsingin Sanomissa vilkkaan keskustelun, kun hän ihmetteli, miksi joidenkin rikastuminen olisi onnettomuus suomalaiselle yhteiskunnalle. Aivan oikein: kyllä näillä veroprosenteilla tulee rahaa myös yleiseen käyttöön ja, jos tuloja tasataan vielä nykyistä enemmän, suurimmat tulot ehkä lähtevät Suomesta ja jaettava kakku pienenee, jolloin pienituloiset eivät saa senkään vertaa kuin nykyisin.

Kuitenkin siinä, että tuloerojen kasvu esitetään vaihtoehdottomana, ikään kuin lopullisena totuutena, on jotain hyvin masentavaa. Onko todella väistämätöntä, että tämä suuntaus jatkuu ja parinkymmenen vuoden kuluttua kansamme on oikeasti jakautunut rikkaisiin ja köyhiin? Ketkä tällaisesta kehityksestä nauttivat? Millaisia asenteita kahtiajakautuminen voimistaa? Miten näillä asenteilla järjestetään sairaanhoito, miten huolehditaan lapsista ja vanhuksista, miten päätetään ketkä saavat koulutusta? Millaisia ihmisiä näin kasvaa?

Rivikansalaiset ovat yleensä vähään tyytyviä ja tekevät niin kuin ylhäältä määrätään ja hyväksi katsotaan. He ovat valmiit suuriinkin uhrauksiin, jos he ymmärtävät niillä saavutettavan jotain yhteisesti tärkeää. Pienikin toivon valo voi pitää yllä toimeliaisuutta ja elämää. Mutta se valo on välttämätön.

Nyt johtajakansalaiset eivät näytä pienintäkään valoa yhteiselle onnistumiselle. He eivät esitä mitään teoreettista sen enempää kuin kokemukseenkaan perustuvaa selitystä siitä, millä tavalla heikoimmista voidaan huomenna huolehtia sen paremmin kuin tänäänkään. Tuskin he uskaltavat ajatella koko asiaa. Sillä jos he ajattelisivat, he joutuisivat toteamaan, että yhä kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa rikkaiden rahat ovat huomenna vielä tärkeämpiä kuin tänään. Tätä menoa yleiseen opetukseen, terveydenhoitoon ja sosiaalitukiin ei huomenna liikene senkään vertaa kuin tänään.

Kansainvälinen talouskilpa on alkanut muistuttaa yhä enemmän sodankäyntiä. Yritykset ovat sotajoukkoja, jotka taistelevat puolestamme. Yrityksillemme on saatava parhaat aseet ja parhaat johtajat, maksoi mitä maksoi, koska muuten häviämme sodan. Jokainen ymmärtää tämän ajatuskulun, eikä sen sanomisesta voi Niinistöä moittia.

Mutta eikö tämän lisäksi pitäisi myös rivimiehille näyttää vähän valoa ja kertoa, mistä oikein taistellaan, mihin voittoon pyritään ja miten rivikansalaisen elämä siitä helpottuu? Tavallisen sodan yhteydessähän tämä tiedetään: sodassa pyritään rauhaan, jolloin asioista sovitaan yhdessä, aseet lasketaan ja miehet pääsevät pelloille. Mutta mikä on talousrauhan sisältö? Miten taloutta hoidetaan sitten, kun on päästy siihen, mihin on pyritty? Millaisilla säännöillä käytynä talouskilpa on vihdoin niin rauhallista, että kaikki pääsevät osallisiksi kehityksen hedelmistä?

Kun tänään niin korostetaan henkilökohtaiseen etuun perustuvien kannusteiden merkitystä, unohdetaan, että on paljon ihmisiä, joita kannustaa pikemminkin toive yhteisestä menestymisestä, siitä että heidän työnsä koituu kaikkien hyväksi. Mutta ellei edellä esitettyihin kysymyksiin löydy vastausta, tämän kannusteen suuruus lähenee nollaa. Silloin menetetään jotain korvaamattoman arvokasta, jota myös inhimillisyydeksi kutsutaan.

P.S. Olisiko se keneltäkään pois, jos minä kavereineni painaisin ison nipun tuhannen markan seteleitä? Meidän ostoksemme piristäisi tuotantoa ja loisi työpaikkoja. Voisimme myös antaa vaikkapa puolet rahoista verona valtiolle, jolloin myös koululaiset, opiskelijat ja vanhukset hyötyisivät. Eikö se olisi kaikkien etu?

Matti Hyryläinen

Dipl.ins. Vihti