Työttömyys on taloudellisen sodankäynnin seuraus
Ari Ojapelto ihmettelee Suomen Kuvalehdessä 13.2.1998, miksi päättäjien, ekonomistien ja taloustoimittajien keskuudessa on hyväksytty kolme kollektiivista valhetta: että kasvu poistaa työttömyyden; että investoinnit poistavat työttömyyden ja että palvelut luovat työpaikkoja. Näiden väitteiden valheellisuutta Ojapelto perustelee vakuuttavasti sekä teoreettisesti että tilastoin.
Mikäli olen oikein tulkinnut, hänen keskeinen ajatuksensa on se, että tekniikan kehittyessä perustuotantoon tarvittavan työn määrä vähenee, jolloin siitä saatu palkkasumma vähenee ja ostovoima ohjautuu tuotantovälineiden omistajille, jotka ostavat niillä yhä tehokkaampia tuotantovälineitä ja työttömyys vain kasvaa. Tämän ajatuksen logiikkaa Ojapelto tukee tilastoin, jotka selvästi osoittavat, etteivät investoinnit, ei talouskasvu eivätkä myöskään palvelut ole parantaneet työllisyyttä läheskään siinä määrin kuin niiden olisi pitänyt. Kasvuun keskittymistä ei kannata jatkaa tai seuraavasta lamasta saattaa tulla kohtalokas koko yhteiskuntajärjestykselle.
Tätä loogista ajatusta vastassa on kuitenkin toinen yhtä looginen ja yhtä selvin käytännön tilastoin vahvistettava ajatuskulku: Siellä, missä investoidaan enemmän; missä kasvu on voimakkainta ja missä palveluiden tarjoaminen on vapainta, siellä työttömyys on pienintä.
Nämä kaksi sinänsä loogista ajatusmallia ovat kuitenkin niin vastakkaisia toisilleen, etteivät ne helposti mahdu samaan toiminnalliseen rakenteeseen, eivät saman tutkijan päähän eivätkä saman kansantalouden ohjenuoraksi. Silloin valitaan se ajatus, joka kohdistuu välittömämpään hyötyyn.
Esimerkkinä mainitunlaisesta valintatilanteesta on suhtautuminen sodankäyntiin. Yleisesti ottaen sotaa pidetään taloudelle epäedullisena asiana, koska se vaatii voimavarojen suuntaamista asevarusteluun ja koska se tuhoaa ihmisiä, rakennuksia ja koneita. Tätä ajatusta on helppo perustella käytännön tilastoin; ei tarvitse kuin katsoa maailmansodan tuhoja tai entisen Jugoslavian taloutta.
Mutta sodankäynti voidaan perustella myös kannattavaksi taloudelliseksi toiminnaksi. Voittaja voi saada voittamansa alueen talouden hallintaansa ja sotatilan vallitessa häviölläkin olevan osapuolen kannattaa taistella, jotta ei menettäisi kaikkea. Sotimiseen panostaminen on siis edullista.
Tässäkin on vastakkain kaksi aivan päinvastaista, mutta silti loogista ajatusta, joista valitaan kulloinkin hyödyllisempi. Rauhan aikana sotimiseen suhtaudutaan negatiivisesti, mutta sodan aikana erityisen edun logiikka voittaa yleisen edun logiikan ja sotimista pidetään kannattavana asiana — ja pasifistit pannaan linnaan.
Kun Ojapellon ajatuksiin suhtaudutaan tänään varauksin ja jopa vihamielisesti, se johtuu siitä, että taloudessa vallitsee sotatilanne, jossa noudatetaan erityisen edun logiikkaa riippumatta siitä, mitä se kokonaisuudelle merkitsee. Ja kuten tavallisessa sodassa, taloussodassakin koko yhteiskunta alistetaan sodan päämäärille. Rivimiehiä uhrataan ja päätäntävaltaa keskitetään yhä harvemmille — ja lehdet ylistävät omien joukkojen voittoja. Juuri tällaistahan nykytalous on niin näppituntuman kuin tilastojenkin mukaan.
Mutta millainen sitten olisi "taloudellinen rauhantila"? Miten talous ja erityisesti taistelevien markkinaosapuolten väliset suhteet pitäisi järjestää, jotta yhteisen hyödyn logiikka voittaisi tai ainakin saisi saman painon kuin erityisen edun logiikka?
Vaikka tämä kysymys tuskin kiinnostaa suurtakaan osaa ihmisistä tällä hetkellä, se tulee kuitenkin olemaan ydinkysymys siinä vaiheessa, kun kiihtyvän taloussodan kustannukset käyvät ihmisille ja luonnolle ylivoimaisiksi. Ne harvat, joiden mielestä raja on jo saavutettu, ovat varmaankin kiinnostuneita ratkaisun teoreettisista lähtökohdista jo nyt. Muiden kannattaa siirtyä lukemaan talousuutisia.
Aluksi on ehkä aiheellista todeta, mitä talousrauha ei ole. Perinteisesti asia on ymmärretty niin, että kilpailevan kapitalismin vastakohta on "kilpailematon", rauhantahtoinen sosialismi. Tässä on kuitenkin oltu väärässä, sillä sosialismi ei koskaan ole ollut eikä koskaan voikaan olla kilpailematon talous, vaan järjestelmä, jossa taloudellinen kilpailu on sisällytetty poliittiseen kilpailuun. Poliittinen taistelu on kuitenkin vielä kuluttavampaa kuin taloudellinen, mistä käytännön sosialismin vaikeudet selvästi kertovat. Sosialistimaiden suhteettoman suuret hallinnolliset byrokratiat ja asevoimat ovat nimenomaan poliittisen kilpailun välineitä talouden hallinnointiin. Tästä syystä ratkaisun täytyy olla aivan päinvastaisella suunnalla kuin talouden poliittisen hallinnan lisäämisessä.
Mutta eikö valtiovallan roolin heikentäminen johda juuri nykyisen libertalistisen talouden ja kilpailun voimistumiseen? Ei välttämättä. Markkinoiden sisäinen kilpailevuus riippuu markkinoiden sisäisestä vallankäytöstä, ja sitä voidaan vähentää ulkoista ohjausta lisäämättä. Pelkistäen voidaan sanoa, että markkinoilla on sitä kovempi kilpailu, mitä parempi on palkinto eli mitä suuremmat mahdollisuudet voittajilla on hallita ja säädellä markkinoita. Tässä on koko asian ydin: taloudellista kilpailua voidaan heikentää vain heikentämällä mahdollisuuksia markkinoiden sisäiseen vallankäyttöön. Ratkaisuna on siirtyminen kohti taloutta, jossa markkinavaltaa ei ole eli jossa vallitsee Smithiläinen täydellinen kilpailu. Siinä talous muodostuu toisistaan riippumattomista henkilötoimijoista, jotka ovat vapaita osallistumaan kaikille markkinoille niin ostajina kuin myyjinäkin. Nykyinen talous, jota hallitsevat valtavat osakekeskittymät ja monikansalliset suuryritykset, on tällaisen talouden irvikuva.
On olennaista ymmärtää, etteivät talouden nykyiset vaikeudet suinkaan johdu siitä, että markkinat olisivat ulkoisesta säätelystä liian vapaat, vaan siitä, etteivät ne ole sisäisesti tarpeeksi vapaat, muun muassa siitä syystä, että osakeyhtiölle on annettu etuoikeuksia, jotka kaventavat henkilötoimijoiden vapauksia tasavertaiseen kaupankäyntiin. Markkinateorian mukaan osakeyhtiö ei ole markkinataloudellinen toimija sen enempää kuin ammattiyhdistyskään!
Tästä päästään päättäjien, ekonomistien ja taloustoimittajien hiljaisesti hyväksymään kollektiiviseen valheeseen, joka on ainakin yhtä vakava kuin Ojapellon esittämät. Tarkoitan väitettä, että nykyinen markkinatalous on taloudellisten pyrkimysten suhteen neutraali ja valikoi kuluttajien kannalta oikeat voittajat. Näin ei tapahdu syystä, että nykyisillä säännöillä toimivilla markkinoilla markkinavallasta taisteleminen on niin tärkeää. Nykyinen "vapaa" markkinatalous palkitsee ennemminkin aggressiivisuutta ja yleisestä edusta piittaamattomuutta — niin kuin tavallinenkin "vapaa" sodankäynti.