Eräs periaatteellinen tapa määritellä markkinatalous on pitää sitä kaikista valtiovallan antamista säännöistä vapaana taloutena. Tämä määritelmä johtaa kuitenkin umpikujaan. Ellei valtion tai muun poliittisen vallan avulla luoda ja ylläpidetä lakeja, joilla esimerkiksi varastaminen ja kiristäminen kielletään, hyödykkeiden vaihdantaa säätelevät lait ovat käytännössä rahalla ostettavaa kauppatavaraa, joista kilpaillaan kuten muistakin hyödykkeistä. Silloin vaikkapa sattumalta omaisuutta saaneilla on köyhiä parempi mahdollisuus ostaa itselleen edullisia lakeja, vaikkapa sellaisia, että omistajat saavat kiristää omistustensa käyttäjiltä erityisiä palveluja ja niiden avulla rikastua edelleen. Köyhät joutuvat tyytymään siihen, mitä heille armeliaisuudesta annetaan. Jos ja kun -- tilannehan on joskus ollut vastaava -- näistä tavoista kehittyy yleisin laein ja instituutioin vahvistettu käytäntö, kiristäminen jatkuu vapaan sopimusoikeuden nimissä ja lakeja säätävistä liikemiesryhmistä kehittyy kansalaisia mielivaltaisesti verottava ja holhoava valtiovalta. Markkinataloutta tällainen ei ole.

Koska näin jyrkkä asenne poliittista lainlaadintaa kohtaan johtaa teoreettisiin ja käytännöllisiin vaikeuksiin, yleensä markkinatalouteen katsotaan kuuluvan poliittisesti säädetyt lait, joilla kielletään toisen omaisuuden anastaminen, pettäminen, kiristys ja muu ei-vapaaehtoinen vaihdanta. Tällaisten sääntöjen puitteissa kaupankäynnin ajatellaan olevan markkinoilla vapaata ja sopimusoikeuden rajoittamaton. Markkinoiden kehittyessä on kuitenkin huomattu, että myös tällä tavalla toimivat markkinat johtavat yleisesti ottaen kyseenalaisiin tuloksiin. Tuotannon omistajat ja johtajat keksivät jatkuvasti yhä uusia vapaaehtoisia kaupankäyntitapoja ja sopimusmuotoja, joilla he suovat itselleen paremmat mahdollisuudet rikastua kuin muille. Silloin tavalliset kansalaiset eivät katso vaurastuvansa ansioidensa mukaan. Joihinkin tällaisiin asioihin voidaan puuttua kieltämällä esimerkiksi sisäpiirikaupat ja kartellit, mutta samalla herää kysymys, missä kulkee vapaan markkinatalouden ja valtiovallan säätelemän talouden välinen raja. Kuinka pitkälle ja millä perusteilla valtiovallan tulee rajoittaa tai säädellä taloudellista vaihdantaa, jotta saavutetaan ideaali markkinataloudellinen tilanne?

Eräs ratkaisu sisältyy tulkintaan, jota tässä kutsun kapitalistiseksi ideologiaksi ja jolla nykyisin on aatteellinen ylivalta lähes kautta maailman. Sen mukaan markkinoita ei pidä arvioida ensisijaisesti tulonjako- vaan tulonmuodostuskysymyksenä. Tärkeintä ei ole varallisuuden oikeudenmukainen jakautuminen vaan tuotannon määrällinen tehokkuus, talouskasvu, sillä kokonaistuotannon kasvaessa kaikkien pitäisi lopulta hyötyä. Niinpä markkinoiden vapaus on tulkittava tavalla, joka parhaiten edistää talouskasvua. Kapitalismissa markkinoiden vapaus tarkoittaa siten vapaata sopimusoikeutta paitsi tapauksissa, joissa se selvästi rajoittaa kasvua. Koska kasvu puolestaan edellyttää enemmän ja suurempia tehtaita eli pääomien keskittymistä, on luonnollista -- ja jo nimestä ilmenevää -- että kapitalistisen ajatuksen mukaan nimenomaan pääomia keskittävän kaupankäynnin on oltava vapaata. Päätellään esimerkiksi, että koska suuret palkkiot kannustavat johtajia yhä tehokkaammiksi, on vain yleisen edun mukaista, että johtajien palkkiot nostetaan erikoissopimuksilla vaikkapa sata- tai tuhatkertaisiksi tavallisen työntekijän ansioihin verrattuna. Ja koska tuotanto on saatettava vahvimpien ja tehokkaimpien yritysten hoidettavaksi, on vain välttämätöntä, että heikommat yritykset ajetaan konkurssiin vaikkapa niitä syrjivillä hinnoitteluilla. Ja koska kansainvälisesti vapaa kauppa on edullista kasvulle, kaikkien maiden on avattava markkinansa kilpailulle, vaikka paikalliset tuottajat joutuisivatkin vaikeuksiin. Ja niin edelleen; kaiken tuotantoa tehostavan on oltava vapaata. Se, että samalla rikkaiden ja köyhien välinen kuilu syvenee, on kapitalistin mielestä ehkä harmillinen mutta välttämätön uhraus pyhän talouskasvun alttarille.

Talouskasvun pyhyydestä puhuminen saattaa tuntua asiattomalta, muttei ole tänään aivan perusteetonta. Kapitalistinen ideologia muistuttaa uskontoa, joka ilmoittaa elämälle yhden tarkoituksen yli muiden. Talouskasvua täytyy niin köyhän kuin rikkaankin edistää niin täysillä ja sivuille vilkuilematta, etteivät kasvun vaatimukset enää tunnu muiden opettamilta vaan omaehtoisilta valinnoilta. Kun talous kasvaa, kaikkiin ongelmiin löytyy ratkaisu. Yksi suuri ongelma kuitenkin jää. Kun talouskasvuun uskotaan, talouden rakenteet kehittyvät vähitellen sellaisiksi, että ellei talous kasva, käy huonosti. Aivan kuten aikoinaan sille kävi huonosti, joka asettui kirkoksi kehittynyttä jumalan sanaa vastaan. Tällainen pakko kuitenkin kaventaa olennaisesti yhteiskunnallisen kehityksen mahdollisuuksia.

Kapitalistinen tulkinta, jonka mukaan markkinatalous on menetelmä talouden kasvattamiseksi, on selvästi ideologinen ja ajaa lähinnä niiden etuja, joilla on valta tulkita kasvuun tähtääviä oppeja. Neutraalia, kaikkia hyödyttävää markkinataloutta kapitalistiset markkinat eivät ole.

Markkinatalous voidaan kuitenkin määritellä myös ideologiattomasti. Vapaat markkinat tarkoittavat silloin ideologiatonta tapaa rakentaa yhteistä taloutta vastaavasti kuin todellinen demokratia tarkoittaa ideologiatonta tapaa rakentaa yhteistä politiikkaa. Se toteutuu, kun markkinoilla jokaisen yksilön mielipide siitä, mitä ja kuinka paljon hän haluaa tuottaa, myydä, ostaa ja kuluttaa, on yhtä hyvä tai huono kuin kenen tahansa muunkin. Siis millekään näistä toiminnoista ei minkään vaihdannan kohteen osalta anneta erityisiä etuja tai haittoja sen perusteella, mitä uskonnollisia, poliittisia tai taloudellisia seurauksia sille voidaan ajatella. Silloin vaihdanta on mahdollisimman vapaata. Kahta vaihdannan vapautta on kuitenkin syytä tarkastella lähemmin, koska juuri ja vain näiden vapauksien rajoittaminen osoittautuu markkinoille välttämättömäksi. Voiko ostaja vapaasti valita hinnan? Voiko myyjä vapaasti valita ostajan?

Varsin luonnolliselta tuntuu, ettei ostajalla voi olla vapautta valita hintaa. Ostajahan määräisi sen nollaksi. Kuitenkin on huomattava, että myös tällainen vaihdanta on mahdollista ja kohtalaisen yleistäkin. Ehto toteutuu ryöstötaloudessa, jossa jokaisella on vapaus ottaa toiselta ilmaiseksi sen minkä toisen vapaalta vastustukselta pystyy hankkimaan. Tietyissä tapauksissa tällaista menettelyä on jopa pidetty ihmiskunnalle edullisena. Läntisen imperialismin vuosisatainen käytäntö nojasi etiikkaan, jonka mukaan ihmiskunnan sivistysaste nousee, kun sivistynyt ja vahva ryöstää ja alistaa sivistymättömän ja heikon. Tällainen talous on omalla tavallaan myös oikeudenmukaista, koska jokaisella on yhtäläinen vapaus ryöstää ja alistaa. Vahvimmat ja "sivistyneimmät" vain voittavat, niin kuin kaikkivaltiaan tahto on. Markkinataloutta tällä tavalla vapaa vaihdanta ei kuitenkaan ole. Markkinoiden ehtona on, että myyjällä on vapaus valita tuotteelleen hinta, johon ostajan on tyydyttävä.

Entä voiko myyjällä olla vapaus valita ostaja? Silloin myyjä ei siis valitse ensisijassa tuotteelleen hintaa vaan sen ostajan, jonka kanssa hän voi tehdä edullisimman sopimuksen. Näin päädytään nimenomaan kapitalistisiin markkinoihin, joille on olennaista, että kaupan vapaus ymmärretään vapaudeksi sopimuksentekoon, ei niinkään suoraan ostamiseen eikä myymiseen. Menettelyn edullisuutta perustellaan sillä, että vapaaehtoiseen sopimukseen päädytään vain kun se on hyödyllinen kummallekin eli molempien tilanne paranee; siis kun kaikki tekevät vapaaehtoisesti sopimuksia, kaikkien hyvinvoinnin pitäisi kohentua. Sopimustalous on tavallaan myös oikeudenmukaista, koska jokaisella on yhtäläinen vapaus tehdä sopimuksia. Vahvimmat ja "hyödyllisimmät" vain saavat tehdyksi itselleen edullisempia sopimuksia, niin kuin luonnon laki on. Markkinataloutta tämä ei kuitenkaan ole. Markkinoiden ehtona on, että myyjällä on vapaus valita tuotteelleen vain hinta, ei ostajaa. Sen sijaan ostajalla on vapaus valita mitä vain ja keneltä vain, kunhan maksaa pyydetyn hinnan. Tämä puolestaan edellyttää, että jokaisella ostajalla on tieto tai ainakin pääsy tietoon kaikesta myytävästä ja kaikista hinnoista. Markkinoiden on oltava julkiset.

Markkinateorian perusta ja tarkoitus on hyödykkeiden kysynnän ja tarjonnan tasapainossa, ja se edellyttää ostamisen ja myymisen käsitteellisen erottamisen toisistaan. Teorian puitteissa niitä ei voida yhdistää oman kaupallisen kohteensa muodostavaksi sopimukseksi. Tavallisissa myynti-, vuokraus-, vakuutus- yms. sopimuksissa näin onkin eivätkä ne kuulu tässä tarkoitettuihin sopimuksiin. Mutta jos sopimus rajaa ulkopuolisten vapautta kaupantekoon sopimusosapuolten kanssa eli sopimus sisältää oikeutta ostamiseen tai myymiseen, tällä oikeudella on oma arvonsa. Silloin myös tämä arvo ja kyseinen sopimus tulevat markkinoiden kohteeksi ja se vinouttaa hyödykemarkkinat. Esimerkiksi, kummallekin osapuolelle kannattava kauppasopimus saattaa sisältää ehdon, ettei toinen osapuoli myy jotakin kolmannelle. On selvää, että näin kolmannen vapautta toimia markkinoilla rajoitetaan eli markkinoita säädellään, vaikkakin kolmannella on vastaava vapaus rajoittaa muiden vapautta. Vapaaseen hyödykkeiden valintaan perustuva markkinateoria ei enää silloin päde.

Kasvuideologia tulee mukaan sen kautta, että markkinaoikeutta sisältävien sopimusten ainoa tarkoitus neutraaliin vaihdantaan verrattuna on se, että niillä pyritään ja usein onnistutaankin lisäämään sopijapuolten taloudellista kasvua organisoitumalla yrityksiksi ja yritysjoukoiksi, jotka kasvattavat tuotannollista tehokkuuttaan erilaisilla markkinoiden rajauksilla ulkopuolisiin nähden. Se, että jotkut tekevät tällaisia sopimuksia, pakottaa muutkin tekemään niitä, koska kilpailussa on pärjättävä. Siten pyrkimys kasvuun muodostuu kollektiiviseksi, ideologiseksi, pakonomaiseksi. Markkinatalouteen verrattuna sopimustalous johtaakin vahvimpien sopijayhteisöjen ohjaamaan kiihdytettyyn kasvuun, joka kuitenkin voi erota neutraalista kasvusta vain aikansa, kunnes tulee korjausliike, taantuma tai lama.

Sopimustaloudessa kilpailijat voidaan voittaa paitsi paremmilla tuotteilla niin heidät markkinoilta ulossulkevilla sopimuksilla. Siksi sopimustalouden kehittyessä varsinaisten hyödykkeiden markkinallinen merkitys heikkenee ja tärkeämmiksi vaihdannan kohteiksi tulevat erilaiset markkinoilla toimimisen oikeudet ja niihin liittyvät suhteelliset edut. Erilaisia kaupallisia sopimusmalleja on lukematon määrä ja lisää keksitään, mutta ehkä tärkein jo institutionalisoituneista hyödyketuotantoa vinouttavista sopimuksista on osakeyhtiön osake. Niiden kaupassa kiihdytetyn kasvun ihanuus ja kurjuus myös selvästi näkyy. Kiihdytetyn talouden nousut ja laskut eivät yhteensä tee taloutta sen nopeammin kasvavaksi kuin miksi se neutraalisti muodostuisi, mutta niillä on toinen aiheeseemme liittyvä ominaisuus; ne pitävät köyhät köyhinä. Kun teknisessä kehityksessä tehdään jokin yleisesti (siksi usein liikenteen tai viestinnän alalla) merkittävä läpimurto ja talouden kasvu on luonnostaan nopeaa, osakemarkkinat kiihdyttävät sitä niin, että nousua seuraavasta laskusta tulee myös yleinen ja syvä. Silloin laskusta selviävät vain jotkut onnekkaat ja ne, joiden varallisuus on riittävän suuri kestämään taantuman. Suuri osa jo köyhyydestä nousseista yrittäjistä, yrityksistä ja jopa kansantalouksista menettää tuotantovälineidensä omistuksen ja hallinnan, putoaa taloudellisen kannattavuusrajan alapuolelle ja köyhtyy uudelleen.

Vapaan sopimustalouden ja vapaan ostamisen talouden välinen ero on verrattavissa poliittisen harvainvallan ja demokratian väliseen eroon. Jos kilpailu poliittisesta vallasta perustuu vapaalle sopimusoikeudelle, niin että jokainen voi tehdä haluamiaan sopimuksia vallan jaosta ja käytöstä kenen kanssa tahansa, pian vahvimmat löytävät toisensa, liittoutuvat yhteen, ulossulkevat kilpailijansa ja alkavat hallita muita. Päädytään harvainvaltaan, jossa vaaleja ei tarvita tai ne ovat ylhäältä ohjattuja näytöksiä tarkoituksena esittää, että järjestelmä on kansanvaltainen. Demokraattiselle politiikalle sen sijaan on olennaista, että se käsittelee valtaa kysyntänä ja tarjontana ja pitää vapautena sitä, että jokaisella on yhtäläinen vapaus sekä myydä että erityisesti ostaa sellaisia yhteisiä päätöksiä kuin haluaa. Kaupanteko on julkista ja tasapuolista ja tapahtuu aika ajoin pidettävissä vapaissa vaaleissa, joissa jokaisella on yksi ääni.

Se mitä tässä kirjoituksessa nimitetään demokraattiseksi taloudeksi, on demokraattista juuri edellä esitetyn analogian mukaan. Se on sama kuin neutraali, ideologiaton markkinatalous. Ajatus on sinänsä vanha, Adam Smithin jo aikanaan esittämä. Tässä sitä on vain tarkennettu siten, että markkinat on nimenomaisesti säädetty julkisiksi ja ostajia eriarvoistavat käytännöt ja sopimukset on kielletty. Olennaista on, ettei julkisia markkinoita ohiteta ja että kauppaa käydään vain hyödykkeistä, ei oikeuksista toimia markkinoilla. Markkinoiden vapautta itseään ei voida kyseenalaistaa sallimalla markkinarajoitusten kauppa, niin kuin ei demokratiaakaan voida kyseenalaistaa äänestämällä vapaasti äänioikeuden rajoittamisesta. Jos näin menetellään, valinnan vapaudesta luovutaan ja valta keskittyy harvojen käsiin -- mistä karmaisevana esimerkkinä on Adolf Hitlerin nousu yksinvaltaan tavallaan demokraattisesti valittuna.

Siitä, kuinka demokraattisen talouden asteittainenkin soveltaminen kaventaa rikkaiden ja köyhien välistä kuilua, on edellä jo annettu viitteitä. Ajatus on sama kuin demokraattisen politiikan yhteydessä. Ihmiset ovat itsekkäitä ja pyrkivät kasvattamaan vaurauttaan halunsa ja yhteisten sääntöjen määräämissä puitteissa. Mitä paremmat mahdollisuudet rikastumiseen säännöt sallivat, sitä varmemmin jotkut käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja kahmivat varallisuutta itselleen, vaikka se merkitsisi useiden muiden köyhtymistä. Mahdollisuudet kuilun kasvattamiseen ovat puolestaan sitä paremmat, mitä vapaammin jo luonnostaan paremmissa asemissa olevat kansalaiset voivat erilaisilla sopimuksilla säädellä markkinoita omaksi edukseen.

Osakeyhtiösopimuksen lisäksi kapitalistisessa taloudessa käytetään lukuisia muita siinä jo tavaksi muodostuneita sopimusmuotoja, joista yksi merkittävimmistä on yksinoikeussopimus. Sekin saa ideologisen oikeutuksensa siitä, että sitä tarvitaan talouden kasvattamiseen, ja sekin keskittää varallisuutta suuremmassa määrin kuin kokonaisuuden kannalta on perusteltua. Erityisen ongelmalliseksi yksinoikeussopimuksen käyttö on kehittynyt informaatiokaupassa. Kaikenlaista tietoa, taidetta, tiedettä, keksintöjä, urheilutapahtumia jne. myydään yleensä niin, että tiedon kehittäjä tai sen luontainen omistaja myy jollekin yritykselle yksinoikeuden tiedon kaupalliseen hyödyntämiseen. Tällaista kauppatapaa on pidetty edullisena kahdestakin syystä. Ensiksi, kun yritys saa yksinoikeuden keksinnön, laulun, tietokoneohjelman tms. hyödyntämiseen, se uskaltaa paremmin sijoittaa varojaan niihin koneisiin ja laitteisiin, joita kunkin informaation levittämiseen tarvitaan. Siten tieto saadaan laajemmin kaikkien hyödyksi. Toiseksi, yksinoikeuden myynti mahdollistaa tiedon tekijälle hyvät tulot ja sen on katsottu kannustavan ihmisiä keksimään, laulamaan jne. jotta tekniikka kehittyy, kaikille riittää ostettavaa ja talous kasvaa.

Informaatiotekniikan viimeaikainen kehitys on kuitenkin pudottamassa pohjan ensimmäiseltä perustelulta. Kaikenlaisten tietojen monistus- ja siirtomenetelmät ovat internetin myötä tulleet niin halvoiksi, ettei suurenkaan tietopaketin laajakaan levittäminen vaadi erityistä varallisuutta. Tilanne on kääntynyt tasan päinvastaiseksi; nyt pääomia käytetäänkin siihen, etteivät tiedot monistu ja siirry liian helposti kaikille. Toisin sanoen, tiedonvälityksen yksinoikeusjärjestelmä kerää tietojen käyttäjiltä varoja -- joka päivä yhä enemmän -- sellaisten menetelmien kehittämiseen, joilla tietojen saatavuutta estetään. Se on selvästi kannattamatonta niin eettisesti kuin taloudellistikin.

Tietoisena tästä kapitalististen yksinoikeuksien vaalijat kiinnittävätkin huomion toiseen perusteluun, palkkioiden kannustavuuteen. Väite kuuluu, että mitä paremmin tiedon tuottajia palkitaan, sitä tehokkaammin he tietoja tuottavat. Näin varmaankin tapahtuu, mutta pelkkä tietojen määrä ei riitä niiden yhteiskunnalliseksi perusteluksi. Tietojen on myös oltava yleisesti hyödyllisiä ja jotta ne olisivat sitä, niistä on oltava sitä enemmän hyötyä mitä laajemmin ne ovat ihmisten tiedossa. Perinteisen tieteen alue on tyypillisesti tällaista, matematiikan kaavoista biologian selitysmalleihin. Näiden tietojen tarjoama hyöty on jopa kumulatiivisesti sitä suurempi mitä laajemmin tiedot ovat yhteiskuntaan levinneet.

On kuitenkin olemassa myös erityisesti hyödyllisiä tietoja, joista on vain joillekin etua ja vain silloin, kun ne eivät ole yleistä tietoa. Periaatteessa tällainen tieto kertoo sen, kuinka nollasummakilpailussa voitetaan edellyttäen, ettei kilpailijoilla ole samaa tietoa. Tällaista on esimerkiksi sisäpiiritieto markkinoista; tieto siitä, kuinka kilpailussa kannattaa huijata ja tieto atomipommin rakentamisesta. Jos kaikki tietävät sisäpiiritiedon, sitä ei ole olemassakaan; jos kaikki tietävät kuinka huijataan, kenenkään ei kannata huijata, ja jos kaikki rakentavat pommin, kukaan ei siitä hyödy. Selvää on, ettei erityisesti hyödyllisten tietojen tuotantoa kannata yleisesti kannustaa. Sitä enemmänhän yhteistä varallisuutta tuhlaantuu, mitä kalliimpia keinoja jonossa etuilemiseen käytetään. Kuitenkin yksinoikeuskauppa kannustaa tällaistenkin keinojen kehittelyä ja se johtuu siitä, että yksinoikeudella kannattaa tuottaa myös sellaista tietoa, jolla opitaan painostamaan muita ja hyötymään muiden tietämättömyydestä, koska yksinoikeudella on mahdollista kieltää tiedon käyttö kilpailijoilta. Tämä seikka ei puhu yksinoikeuksien yleisen edullisuuden puolesta.

Epäilemättä yksinoikeudet kannustavat myös sellaisten tietojen tuottamiseen, joista on kaikille hyötyä. Ehkä juuri tästä syystä tieteellisen tiedon tuotantoa, jonka tulokset ovat perinteisesti olleet vapaasti kaikkien käytettävissä, ollaan siirtämässä yksityisesti rahoitettavaksi ja yksinoikeuksilla varustetuksi. Yliopistoissakin tapahtuvaa tutkimusta ollaan tukemassa yksityisin varoin ja yleistä tietoa sisältäville tietokannoille ollaan antamassa tekijänoikeuden suoja. Mutta parantaako tämäkään järjestely ihmisten yhteistä hyvinvointia? Kun tieteen kehittämistä kannustetaan yksityisin varoin ja palkitaan yksinoikeuksin, joidenkin tietojen hankinnasta tulee niin kallista, että vain varakkaimmilla tutkijayhteisöillä on mahdollisuus niiden käyttöön ja edelleen kehittelyyn. Lopulta vain rikkaimmat tutkimuslaitokset tutkivat vain rikkaimpien ongelmia ja koko tieteen kehitys vinoutuu. Samalla maailma jakautuu yhä selvemmin tiedoiltaan kehittyneisiin rikkaisiin ja kehittymättömiin köyhiin. Ei tämä voi olla yhteinen etu.

Vaikeuksiin johtavien käytäntöjen takana on jälleen kasvuideologian vaatimus. Katsotaan, että ihmiset eivät viitsi riittävästi tutkia, keksiä, laulaa, kirjoittaa, urheilla jne., elleivät he saa yksinoikeutta työnsä kaupalliseen hyödyntämiseen. Mutta mitä on riittävä tutkiminen, laulaminen tai juokseminen? Eikö riittävää ole se, mitä ihmiset pitävät riittävänä joko yksityisesti oman arvionsa mukaan tai sitten yleisesti yhteisen arvion mukaan? Ja eikö juuri sellaisen tiedon tuottaminen, jota käytetään kilpailussa toisten kehityksen estämiseen, ole kilpailijan kannalta katsottuna aina riittämätöntä mutta yhteisesti arvioituna aina liiallista?

Demokraattisilla markkinoilla jokaisella on yksinoikeus tietoonsa ja sen käyttöön niin kauan kuin hän pitää tiedon omanaan. Hän voi myös vapaasti myydä tietonsa, taiteensa, suorituksensa, mutta ilman yksinoikeutta. Silloin ostajaksi valikoituu sellainen yksilö tai yhteisö, joka hyötyy tiedosta siitä huolimatta, että se tulee muidenkin tietoon. Tietohan tulee periaatteessa julkiseksi heti kun kauppa on tehty. Mitä laajemmin tieto on hyödyllinen, sitä laajemman ostajajoukon ja korkeamman hinnan tiedosta saa. Tällainen järjestely kohdistaa ihmisten luovan mielenkiinnon sellaisen tiedon tuottamiseen, josta on mahdollisimman suuri yhteinen hyöty mutta joka ei kannusta kasvuun kasvun itsensä vuoksi.

Demokraattisilla markkinoilla informaatio suuntautuu yleishyödyllisemmin myös siksi, että kasvuideologiaan perustumattomat markkinat organisoituvat eri tavalla kuin kapitalistiset. Kun kapitalistiset markkinat organisoituvat ylhäältä, tuottajien ja myyjien etujen mukaan, demokraattiset markkinat organisoituvat alhaalta kuluttajien ja ostajien tarpeiden mukaan. Eräs kiintoisa seuraus tästä on yhteiskunnan kasvava osuus tietojen ostajana. Kun kyse on yleisesti edullisista tutkimuksista, keksinnöistä tms., luonnollinen ostajayhteisö sellaisille on yhteiskunta. Ja kun tiedot ovat kaupan tapahduttua vapaat kaikkien käyttöön, hyöty tulee kaikille. Ero kapitalistiseen järjestelmään on siinä, että kapitalismissa yritykset ostavat keksintöjä ym. tietoja yksinoikeudella käyttöönsä, jolloin hyödyn jakautuminen riippuu yritysten erityisistä intresseistä; vain niille myydään tietoja, joilla on varaa niistä maksaa. Ero sosialistiseen käytäntöön on puolestaan se, että sosialismissa kaikki merkittävät tiedot otetaan valtiovallan yksinomistukseen, jolloin hyödyn jakautuminen riippuu valtiovallan intresseistä; vain ne harvat saavat käyttää tietoja, jotka uskollisimmin ajavat valtiovallan etuja. Sosialistinen tietotuotanto keskittyy ja vinoutuu siten vielä enemmän kuin kapitalistinen.

Tämän luvun lopuksi on syytä korostaa, ettei mikään muu ratkaisu kuin kaupallisten sääntöjen muuttaminen demokraattisen talouden suuntaan pysyvästi kavenna rikkaiden ja köyhien välistä kuilua. Kapitalismin ja sosialismin sekoituksesta ei löydy mitään kolmatta tietä, jossa niiden ominaisuudet ihanteellisella tavalla yhtyisivät. Kapitalistisen talouden aiheuttamaa vinoutumaa voidaan kyllä korjata verotuksen avulla, mutta veroilla on rajansa. Verotus on puuttumista jälkikäteen jo omistettuun varallisuuteen ja myös se synnyttää yhteiskunnallisia ristiriitoja. Ne, joilta otetaan enemmän, kokevat vääryydeksi sen, että heidän ansaitsemiaan varoja annetaan toisille. Demokraattisen talouden tasaustapa on toinen. Siinä ei ulosmitata jo kohdistettuja omistuksia vaan estetään niiden epäreilu käyttö uusien omistuksien hankkimiseen. Se tapahtuu muuttamalla tasapuolisemmiksi niitä vaihdannan sääntöjä, joilla omaisuuksia kasvatetaan. Kun ulosmittaamispolitiikka korostaa etujen vastakkaisuutta, äärimmilleen vietynä luokkataistelua ja väkivaltaa, demokraattinen talouspolitiikka korostaa etujen yhteneväisyyttä ja entistä tasapuolisempien yhteistyömuotojen kehittämistä.

.

Kysymystä voidaan lähestyä toteamalla, että kaikessa yhteisessä toiminnassa on ensin oltava yhteinen tavoite, toiseksi on organisoiduttava tavoitteen saavuttamiseksi ja kolmanneksi on ryhdyttävä käytännön töihin. Laajimmalla yhteiskunnallisella tasolla kyse on ensin ideologiasta, toiseksi politiikasta ja kolmanneksi taloudesta. Ideologia on siinä mielessä tärkein, että se antaa toiminnalle päämäärän. Ilman yhteistä tavoitetta ei ole yhteistä toimintaa. Mutta siinä mielessä ideologialla ei ole valtaa, että se voisi taivuttaa ihmiset toimimaan. Vaikka olisi olemassa kuinka järkevästi perusteltu yhteinen tavoite tahansa, se ei vielä pakota ketään mihinkään. Ja tietysti myös päinvastoin: aivan irrationaali tavoite saattaa innostaa suuriakin joukkoja valtaviin projekteihin. Tästä syystä ja esitetyssä mielessä politiikka on tärkeintä. Poliittisella vallalla ja manipuloinnilla joukot saadaan uskomaan lähes mihin tahansa ideologiaan ja tekemään mitä tahansa se vaatii. Mutta siinä mielessä politiikalla ei ole valtaa, että pelkällä poliittisella vallankäytöllä päästäisiin johonkin käytännölliseen tavoitteeseen. Jos joukoilta puuttuvat tavoitteen saavuttamiseen tarvittavat tiedot ja fyysiset välineet, tehokkainkin politikointi on turhaa. Sillä tavalla talous on tärkeintä. Mutta siinä mielessä taloudella ei ole valtaa, että pelkkä materiaalinen vauraus pystyisi antamaan ihmisten elämälle jonkin mielekkään tarkoituksen. Siihen tarvitaan taas ideologiaa.

Politiikka käy siis ennen taloutta ja määrää politiikan ja talouden suhteen, mutta se määrää sen nojautuen vallitsevaan ideologiaan.

Jos vallassa oleva ideologia on kovin poliittispainotteinen eli sen mukaan joukkojen yhdenmukaistaminen ja laajentaminen on tärkeämpää kuin taloudellinen kehitys, talous on pitkälti poliitikkojen ohjaamaa, jonkinlaista sosialismia. Poliittinen valta luo tuotantosuunnitelmia, omistaa tuotantovälineitä, säätelee hintoja, käy ulkomaankauppaa, kohdistaa resursseja yms. joukkonsa kasvattamiseksi ja oman asemansa turvaamiseksi. Vapailla markkinoilla on tällaisessa taloudessa vain sivurooli. Täydellisintä ohjaus on kun myös itse poliittinen järjestelmä on keskitetysti ohjattu. Ajan myötä politiikkaan keskittyminen kasvattaa kuitenkin poliittista kuilua johtajien ja kansan välillä ja se johtaa poliittisiin ristiriitoihin. Vallankumoukset tai sodat romahduttavat talouden ja sen myötä myös poliittiset tavoitteet loittonevat yhä kauemmas. Silloin on aika vaihtaa ideologia talouspainotteisemmaksi.

Poliittisen järjestelmän kehittyminen enemmistödemokratiaksi merkitsee ideologisen painopisteen siirtymistä talouteen. Kun harvainvallat kilpailevat poliittisesta laajentumisesta ja toistensa alistamisesta, enemmistödemokratiat kilpailevat talouskasvusta ja toistensa taloudellisesta hyödyntämisestä. Tällöin politiikan rooli muuttuu taloutta tukevaksi. Poliittinen valta suosii kansalaistensa taloudellisia yrityksiä ja antaa niille vapauden ohjata taloutta parhaan taitonsa mukaan. Tuotantovälineiden omistus vapautetaan, ulkomaankauppaa säädellään tai ollaan säätelemättä sen mukaan, minkä katsotaan olevan hyväksi tuottajille, verotusjärjestelmä laaditaan tuotantoa suosivaksi ja erilaisia tukia laaditaan parantamaan yritysten kilpailukykyä. Kasvuideologian vallitessa yritysten edut voittavat sosiaaliset näkökohdat ja ihmisten ja poliittisten yhteisöjen hyvinvointi kärsii. Yhteiskuntien sisäiset ja väliset suhteet ajautuvat ristiriitoihin ja tuotannosta yhä suurempi osa kuluu yhteiskunnallisen kitkan eri muotoihin, laillisen järjestyksen ylläpitämiseen ja terrorismin torjuntaan. Sen myötä myös taloudelliset tavoitteet loittonevat yhä kauemmas. Silloin on aika luopua myös taloudellisen kasvun ideologiasta.

Todellisen demokratian mukaan järjestyneessä yhteiskunnassa ei kilpailla poliittisesta kasvusta eikä joukkojen hallinnasta, koska sattumaa hyödyntävä suhteellinen äänestysmenettely ei anna mitään erityistä etua poliittiselle yksimielisyydelle eikä enemmistölle. Siinä ei kilpailla myöskään taloudellisesta kasvusta ja toisten ihmisten ja kansakuntien hyödyntämisestä, koska sen tasapuolisesti vapaat markkinat eivät erityisesti palkitse kaupallista organisoitumista eivätkä salli alistavia kaupankäyntimuotoja. Silloin myöskään politiikka ei erityisesti tarvitse taloutta eikä talous politiikkaa ja ne voidaan eriyttää toisistaan -- paitsi sosiaaliselta toiminnaltaan.

Demokraattisen politiikan tehtäväksi jää määritellä mikä osa kansantulosta käytetään sosiaalisesti yhteisiin tarpeisiin kaikkien hyödynnettäviksi ja mikä osa jätetään vapaille markkinoille ja yksityisesti omistettavaan talouteen. Poliittisesti määritellään myös, mikä osa yhteisistä varoista käytetään koulutukseen, mikä osa terveydenhoitoon, mikä osa luonnonsuojeluun jne. Sen sijaan poliittisella päätöksenteolla ei jaeta taloudellisia etuja, erioikeuksia eikä erityisiä rahasuorituksia. Sosiaalinen tulojen tasaaminen, joka on tarpeen tekniikan kehittyessä ja yksilöllisten tuottavuus- ja tuloerojen kasvaessa, tehdään kaikille annettavalla yhtä suurella perustulolla. Tältä pohjalta tasavertaiset yksilöt saavat vapaasti valita millaisia töitä haluavat tehdä ja millaisia tuotteita rahoillaan ostaa. Ja koska demokraattisen talouden säännöt eivät erityisesti palkitse suuruutta eivätkä rankaise kasvamattomuutta, jokainen voi vapaasti valita omalta kohdaltaan myös sen, missä määrin tekee ansiotyötä ja missä määrin omiaan. Kapitalistisilla, kasvua vaativilla säännöillä toimittaessahan näin ei ole vaan kilpailun kovuus painostaa jokaista työskentelemään enemmän kuin oikeastaan jaksaisi ja taloudellisesti tarvitsisi. Muuten uhkana on henkilökohtainen työttömyys, yrityksen vararikko ja kansantalouden lama.

Kuten enemmistödemokratiaan perustuva valtio demokraattinenkin yhteiskunta vaatii oman perustuslakinsa, jossa sen ideologinen perusta on määritelty ja jonka hengestä ei poiketa eikä säännöistä äänestetä. Niinpä demokraattisen yhteiskunnan ytimenä on poliittinen perustuslaki, joka määrittelee poliittiset elimet ja määrätyn äänestysmenettelyn, jonka mukaan yhteiset päätökset tehdään. Mutta sen lisäksi demokraattinen yhteiskunta vaatii taloudellisen perustuslain, joka määrittää politiikan ja talouden suhteen sekä demokraattisilla markkinoilla noudatettavat säännöt.

Edellä esitetyn perusteella saadaan vastaus myös tähänastisille yhteiskuntateorioille hämäräksi jääneeseen kysymykseen: milloin valtiovallan antamat säädökset ovat sosialistisia, milloin sosiaalisia ja milloin markkinataloudellisia?

Sosialistisia ovat säädökset, jotka johonkin ideologiaan nojaten säätelevät taloutta luokittelemalla poliittisia ja taloudellisia toimia ja toimijoita ja kohdistamalla erilaisia taloudellisia oikeuksia ja rasitteita eri kohteille. Kansallisella tasolla sosialistisen säätelyn tarkoituksena on lähinnä parantaa kansakunnan kilpailukykyä muita kansakuntia vastaan. Sillä ohjataan varoja mm. itse sosialistiseen hallintoon, koneisiin ja aseisiin. Talouskasvun ja kansallisen kilpailukyvyn suhteen sosialistinen ideologia yhtyy kapitalistiseen. Kun ns. markkinatalousmaissa valtiovallat eivät verota "tuotannollista" kulutusta eli tehtaisiin sijoitettuja tuloja, vaikkakin verottavat "kulutuksellista" kulutusta eli koteihin sijoitettuja tuloja, ja kun yritykset nauttivat monista eduista, joita yksityisille ei suoda, kysymys on periaatteessa sosialistisesta ohjauksesta. Sen perimmäisenä tarkoituksena on voimistaa kansakunnan taloudellista kasvua ja voimaa, vaikkakin yksityisesti omistettujen yritysten kautta.

Sosiaalisia ovat säädökset, jotka neutraalisti, luokittelematta ja säätelemättä verottavat ihmisten tuloja ja osoittavat verovarat yhteisiin ja kaikille vapaisiin kohteisiin, mm. demokraattiseen hallintoon, perustuloon, opetukseen ja terveydenhoitoon. Näkökulma ei ole uskonnollinen, kansallinen eikä tuotannollinen vaan tarkoituksena on lisätä kaikkien sosiaalista hyvinvointia ja sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka ei perustu viholliskuviin.

Markkinataloudellisia ovat puolestaan säädökset, joilla ylempi poliittinen valta kieltää alemmilta yhteisöiltä sekä sosialistiset että kapitalistiset ohjaustoimet eli kieltää niin poliittisia kuin taloudellisiakin yhteisöjä säätelemästä taloutta, luokittelemasta toimijoita ja kohdistamasta erilaisia taloudellisia oikeuksia tai rasitteita eri kohteille. Markkinataloudellisia ovat esimerkiksi säädökset siitä, ettei (suunnatusti) saa varastaa, pettää, kavaltaa eikä kiristää. Ja myös säädös siitä, että markkinat ovat julkiset eikä myyjä saa kohdella eri ostajia eri tavalla.