Tarvitaanko informaation ohjausta?
Viime aikoina on huolta kiinnitetty ilmiöön, jota voitaisiin kutsua informaatiokuilun syvenemiseksi. Sitä mukaa kun informaatiosta tulee yhä arvokkaampi omistamisen kohde, sitä mukaa ihmisten kahtiajakautuminen tiedon hallinnan eliittiin ja tiedon virroista poissuljettuihin voimistuu. Vaarana on, että näin ajaudutaan yhä paheneviin sosiaalisiin ongelmiin.
Ratkaisuksi on ehdotettu jonkinlaista informaation kritiikkiä tai ohjausta. Massoja puuduttavan viihteen tarjontaa pitäisi jotenkin rajoittaa ja jokapäiväiselle toimeentulolle tärkeitä keksintöjä tulisi saattaa myös köyhimpien kukkaroiden ulottuville. Mutta kuka tietäisi eron hyvän ja huonon informaation välillä ja kuka osaisi ohjata oikeita tietoja oikeisiin kohteisiin?
Mielestäni kysymys onkin asetettava toisin päin. Miksi informaatiota pitäisi senkään vertaa ohjata kuin tänään tehdään? Eikö mahdollisimman vapaa tiedon tuottaminen ja leviäminen takaa parhaiten sen, että kaikki saavat haluamansa ja virheelliset tiedot karsiutuvat joukosta? Milloin tiedon tuottaminen ja leviäminen on mahdollisimman vapaata? Nykyisessä kapitalistisessa taloudessa keskeiseksi nousee kysymys siitä, mikä on tiedon kaupallisuuden ja tiedon vapauden suhde. Takaako kaiken tiedon yksityinen omistusoikeus ja vapaa kaupankäynti parhaan mahdollisen tuloksen, vai onko joidenkin tietojen oltava periaatteessa julkisia, kaikille avoimia? Vastaus riippuu siitä, mitä tarkoitetaan tiedon tai informaation yksityisellä omistamisella. Tieto voidaan omistaa yksityisesti kahdella eri periaatteella, käyttöoikeudella tai tekijänoikeudella. Tiedon vapauden suhteen ne johtavat aivan erilaisiin käytäntöihin.
Kun tieto omistetaan yksityisellä käyttöoikeudella, se yksilö, jolla tieto on, saa käyttää tietoaan niin kuin haluaa. Kukaan, yhteiskuntakaan, ei saa painostaa häntä luovuttamaan tietoaan, mutta hän on vapaa antamaan tai myymään sen kenelle vaan, joka puolestaan on vapaa käyttämään sitä haluamallaan tavalla. Silloin esimerkiksi keksinnön tekijä voi hyödyntää keksintöään salassa muilta ja myös myydä sen, mutta hän ei voi määrätä siitä eikä rahastaa sillä, mitä muut keksinnöllä sen tiedoksi saatuaan tekevät. Joku voi vaikka julkaista tiedon kaikille vapaaksi.
Kun tieto omistetaan tekijänoikeudella, tiedon virallisella kehittäjällä tai haltijalla on yksinoikeus tiedon hyödyntämiseen riippumatta siitä, ketkä tiedon tietävät. Tällöin tekijä voi rajoittaa tiedon käyttöoikeuden vain niille, jotka maksavat hänelle sen käytöstä. Jos tätä periaatetta olisi noudatettu jo Kolumbuksen aikana, hän olisi omistanut viralliset oikeudet tietoonsa siitä, kuinka Amerikkaan pääsee, ja hänen perillisensä voisivat vieläkin vaatia jokaiselta sinne matkustavalta maksun tämän tiedon käytöstä.
Vaikka käytännössä informaation omistamissäännöt muodostuvat näiden kahden oikeuden sekoituksesta, on tärkeää ymmärtää, millaisiin käytäntöihin ne puhtaaksi viljeltyinä johtaisivat. Jos tekijänoikeutta noudatettaisiin mahdollisimman täydellisesti, kaikesta uudesta tiedosta ja sen jokaisesta käyttökerrasta joutuisi maksamaan tiedon tuottajalle. Esimerkiksi äänitteisiin olisi liitetty ominaisuus, joka jollain tavalla siirtää käyttäjän tililtä joka kuuntelukerralla tietyn summan äänitteen oikeudenhaltijan tilille. Äänitteen kopioiminen kopioisi myös tämän ominaisuuden. Jos taas noudatettaisiin käyttöoikeutta, äänite voitaisiin varmuudella myydä vain kerran yhdelle ostajalle tai ostajajoukolle, koska joku ostajista saattaisi antaa äänitteen yleiseen levitykseen.
Nyt ratkaiseva kysymys on, millaisen tiedon tuottamista ja millä tavalla vapaata tiedon kulkua nämä ideaalit mallit suosivat. Tekijänoikeus on sillä tavalla byrokraattinen oikeus, että sen käytäntöön soveltaminen vaatii poliittisen elimen, joka jollain tavalla määrittelee sen, millainen informaatio voi olla omistuksen kohde ja kenelle sen oikeudet kulloinkin kuuluvat. Näihin kysymyksiin ei nimittäin ole mitään yksinkertaista, ristiriidatonta vastausta vaan tieteen ja tekniikan kehittyessä lainlaatijat joutuvat jatkuvasti kehittämään uusia sääntöjä uusia tapauksia varten. Koska tekijänoikeuksiin liittyvät suuret taloudelliset arvot, asioista kiistellään kiivaasti niin politiikassa, taloudessa kuin tuomioistuimissa. Käynnissä on myös koveneva kilpailu tietojen salaajien ja niiden paljastajien välillä. Siksi yhä suurempi osa uudesta tiedosta kohdistuu niiden menetelmien ja tekniikoiden kehittämiseen, joita toisia vastaan kilpailussa tarvitaan. Kun tekijänoikeuden arvo ja idea on siinä, että vain maksavat saavat hyödyntää tietoa, se tietenkin rajoittaa tiedon vapaata leviämistä.
Käyttöoikeus puolestaan ei ole ollenkaan byrokraattinen oikeus vaan tiedon tietäjä on aina myös sen omistaja ja hän voi itsenäisesti päättää, mitä tiedollaan tekee. Koska tiedon tuottaja ei myyjänä voi olla varma siitä, ettei ostaja anna tietoa yleiseen levitykseen, hänen kannattaa myydä se mahdollisimman suurelle yhteisölle, jolle tiedosta on hyötyä, vaikka muut saisivat sen ilmaiseksi. Tämä on mielenkiintoinen ehto. Sen läpäisee vain sellainen informaatio, joka tukee yhteisöllisyyttä eli jolla ei ole kilpailullista arvoa toisia vastaan, koska sama informaatio on vapaa myös kilpailijoille. Tällaisia ovat esimerkiksi terveydenhoidolliset keksinnöt, joista niitä tarvitsevat haluavat maksaa siitä huolimatta, että ne parantavat myös niiden terveyttä, jotka voivat käyttää keksintöjä ilmaiseksi. Selvää on, että käyttöoikeutta noudattaen informaation kulku on hyvin vapaata. Vaikka käyttöoikeuden hallinnoiminen vaatii vähemmän byrokratiaa kuin tekijänoikeus, vaikka se korostaa kaikille hyödyllisen tiedon arvoa yksityisesti edulliseen tietoon verrattuna ja vaikka se antaa tiedolle vapaan leviämisen ja käytön, silti nykyisin korostetaan yhä voimakkaammin tekijänoikeutta. Miksi?
Syitä on monia, mutta päällimmäisenä on vallassa oleva taloudellisen kasvun ideologia. Käyttöoikeutta ei pidetä riittävän kasvuhakuisena oikeutena, koska se ei tarjoa niin voimakkaita rahallisia kannusteita kuin tekijänoikeus. Tekijänoikeuden kannattajat uskovat, etteivät tiedemiehet, taiteilijat ja urheilijat viitsi tieteillä, taiteilla ja urheilla elleivät he saa tuotteeseensa yksinoikeutta ja sen mukanaan tuomia rahoja. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa eikä ehkä edes realistisin tapa ajatella asiaa. Pikemminkin asia on niin, että ihmiset, joilla todella on halu luoda uutta ja osoittaa kykynsä erilaisissa tiedoissa ja taidoissa, toimivat halunsa mukaan, jos vain saavat siihen tilaisuuden. Heille tärkeintä on se, että he saavat mahdollisimman vapaasti toimia ja kilpailla muiden kanssa ja hyödyntää omassa työssään muiden kehittämiä asioita. Raha on yleensä sivuseikka; kohtuullinen toimeentulo ja työrauha on kylliksi.
Vastakkain on itse asiassa kaksi eri kehitysfilosofiaa, tekijänoikeus nojaa etujoukkofilosofiaan ja käyttöoikeus tasa-arvofilosofiaan. Etujoukkofilosofian mukaan kehityksellä on tietty oikea suunta, johon edetään parhaiten etujoukon johtamana. Siksi etujoukolle on annettava sen vaatimat poliittiset ja taloudelliset etuoikeudet ja siksi tarvitaan byrokratiaa, joka ohjaa yhteisiä voimavaroja etujoukon hallintaan. Siellä missä tätä filosofiaa noudatetaan uskonnossa, papit eivät koskaan ole väärässä, missä tätä noudatetaan politiikassa, vallanpitäjillä ei koskaan ole liian paljon valtaa ja missä etujoukkofilosofiaa noudatetaan taloudessa, rikkaiden ja köyhien välinen kuilu ei koskaan ole liian suuri. Tämän mukaan on tarkoituksenmukaista, että informaationkin kehittäminen ja hallinta keskittyy tekijänoikeuksilla niille, jotka tietävät kehityksen oikean suunnan, joka siis tänään on mahdollisimman suuri talouskasvu. Jossain tulevaisuudessa sen katsotaan koituvan kaikkien hyväksi, vaikka se nyt vaatisi jälkeenjäävien uhraamista. Tasa-arvofilosofian mukaan kehityksen oikeaa suuntaa ei yksi tiedä sen paremmin kuin toinenkaan. Siksi jokaisen pyrkimykselle kohti parempaa huomista annetaan sama arvo. Siksi etuoikeuksista ja niitä ylläpitävistä valtarakenteista pyritään eroon. Siellä missä tätä filosofiaa noudatetaan uskonnossa, pappien valta heikkenee, missä tätä noudatetaan politiikassa, kehitetään demokratiaa ja missä tasa-arvofilosofiaa noudatetaan taloudessa, pyritään tasa-arvoisempaan talouteen. Tämän mukaan on tarkoituksenmukaista, ettei informaationkaan kehittäminen ja hallinta keskity niille, jotka sanovat tietävänsä, mikä on yhteinen etu. Tästä syystä tasa-arvofilosofia puoltaa tiedon ja informaation omistamista vain käyttöoikeudella. Kysymys ei ole mistään tätä vähäisemmästä asiasta.