TALOUDELLISEN DEMOKRATIAN PUOLESTA
Kun Attacille – tai mille tahansa poliittiselle, ihmisten toimintatapoja ja -rakenteita radikaalisti muuttamaan pyrkivälle liikkeelle – etsitään ohjelmaa, on kaikille niille hyville asioille, joita ajetaan, löydettävä yksi yhteinen tekijä, jonka tavoitteleminen yhdistää liikkeen ja erottaa sen kannattajat muista. Tämän keskeisen tavoitteen on siis oltava sellainen, josta liikkeen piirissä ei enää kiistellä vaan josta väittely tapahtuu liikkeen ja muiden ryhmien välillä. Ja jotta tähän yhteen tavoitteeseen pyrkiminen yhdistäisi liikkeen ja aikaansaisi halutun muutoksen, siltä vaaditaan paljon.
Eli kohta kohdalta esimerkkien valossa:
1. Historiallisena esimerkkinä hyvästä yhteiskunnallisesta tavoitteesta oli sääty-yhteiskunnan hävittäminen yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella, koska sille voitiin selvästi määritellä käytännön toteutumismuoto – jota nykyisin laajalti noudatetaan. Myös kommunistien tavoite lopettaa kapitalistinen riisto ottamalla tuotantovälineet valtion haltuun oli tässä mielessä onnistunut tavoite – joka myös toteutui osassa maailmaa. Sen sijaan esim. luonnonsuojelu ei ole poliittisen liikkeen tavoitteena hyvä, koska se ei määrittele mitään käytännöllistä toimintaa, jolla luontoa suojellaan. Kinastelu erilaisista käytännön toimista jää liikkeen sisälle sitä hajottavaksi tekijäksi. Toiseksi, luonnonsuojelua ei kukaan liikkeen ulkopuolinenkaan yleisesti vastusta, vaikka vastustaisikin sen joitain erityisiä muotoja. Siten vihreä liike ei ole missään erottunut muista ja noussut määräävään asemaan vaan luontoa on suojeltu vain niillä keinoilla ja niissä tapauksissa kuin talouden ja politiikan valtaryhmät ovat halunneet.
2. Myös seurannaisvaikutuksiltaan säätyvallan hävittäminen oli onnistunut tavoite. Sen aikaansaaminen muutti yhteiskuntaa suuresti. Aatelin erioikeudet poistuivat, naisten ja lasten asema parani, koko poliittinen valtarakenne muuttui ja mahdollisti mm. yleisen opetuksen ja terveydenhoidon. Seurauksien laajuuteen nähden myös tuotantovälineiden kansallistaminen oli tehokas tavoite. Siellä missä siinä onnistuttiin, sillä oli merkittävä vaikutus kaikkien ihmisten elämään – tosin ei juuri sellainen, jota alun perin toivottiin. Sen sijaan nykyiset yhdenasianliikkeet ovat tässä mielessä puutteellisia. Vaikka onnistutaankin suojelemaan tietyt ikimetsät, määräämään päästörajat nimetyille saasteille, vapauttamaan abortti ja sallimaan homoavioliitot, näiden vaikutukset jäävät paikallisiksi ja kokonaisuuden kannalta marginaalisiksi. Ja vain sellaisiin yksittäisiin tavoitteisiin on mahdollista päästä, jotka sopivat siihen kokonaisuuteen, joka muodostuu ihmisten nykyisestä tavasta tehdä politiikkaa ja käydä kauppaa.
3. Vaativin yhteiskunnalliselle tavoitteelle asetettava ehto on keinojen ja päämäärän yhteensopivuus. Tässäkin suhteessa yleinen äänioikeus on ollut onnistunut tavoite siellä, missä siihen on pyritty rauhanomaisesti ja yleisen valistuksen avulla eli kun demokratiaan on kasvettu – vaikkakin vaikeuksien kautta. Sen sijaan siellä, missä yleinen äänioikeus on saatu aikaan ”tuontitavarana”, kuten useissa entisissä siirtomaissa, keinot ja tavoitteet eivät ole yhtyneet eikä demokratia ole aina toiminut hyvin. Keinojen ja tavoitteiden ristiriitaisuus on myös suurin syy siihen, että kommunismi sittenkin oli huono yhteiskunnallinen tavoite. Tuotantovälineiden kansallistamisen päämääränä oli ihmisen vapauttaminen kaikesta pakkovallasta mutta keinona käytettiin proletariaatin pakkovaltaa, joka sitten jäi voimaan ja mitätöi kommunistisen liikkeen keskeisen tavoitteen. Tämä on myös useiden nykyisten yhdenasianliikkeiden ongelma. Jos ja kun eläintensuojeluun pyritään eläimiä vahingoittamalla tai parempaan yhteisymmärrykseen pyritään kakkuja heittelemällä, keinot ovat liian ristiriitaisia päämääriin nähden johtaakseen hyvään lopputulokseen.
Entä miten nämä kolme ehtoa suhtautuvat Attacille jo esitettyihin tavoitteisiin, joita ovat muun muassa:
Näistä vain Tobinin vero, kehitysmaiden velkojen anteeksianto ja eliöiden ja geenien patentoinnin kieltäminen täyttävät ensimmäisen ehdon, joka edellyttää yhteiskunnalliselle liikkeelle selkeää, käytännöllistä tavoitetta.
Sen sijaan sellaisille tavoitteille kuin yhtiövallan vähentäminen, rikkaiden ja köyhien välisen kuilun kaventaminen ja globalisaation vastustaminen Attac ei ole toistaiseksi esittänyt käytännön ratkaisumalleja. Näistä kysymyksistä voidaan esittää ja on esitetty täysin vastakkaisiakin näkemyksiä. Joidenkin mukaanhan nimenomaan globalisoituva markkinatalous vähentäessään poliittisen ja byrokraattisen kahminnan mahdollisuutta tasoittaa pitkällä tähtäimellä rikkaiden ja köyhien välistä kuilua. Toisten mukaan taas globalisoituva markkinatalous kasvattaessaan yritysten valtaa syventää kuilua yritysten omistajien ja yrityksiä omistamattomien välillä.
Toista merkittävän yhteiskunnallisen liikkeen tavoitteelle asetettavaa ehtoa ei enää täytä sen enempää Tobinin vero, velkojen anteeksianto kuin patentoinnin säätelykään. Tobinin verolla olisi varmasti hyviä seurauksia, mutta vähentäisikö se riittävästi talouden epävakautta ja tasaisiko se olennaisesti rikkaiden ja köyhien välistä eroa, kun toiseen vaakakuppiin asetetaan sen vaatimat poliittiset järjestelyt? Mitä tulee köyhien maiden velkoihin, joitakin niistä on varmaankin annettava anteeksi, mutta yleinen käytäntö anteeksiantaminen ei voi olla. Kansainvälisellä patenttikäytännölläkin on epäilemättä suuri merkitys siihen, kuinka varallisuus maailmassa jakautuu, mutta ei senkään parantaminen yksin ratkaise köyhyyden ongelmaa.
Yksittäin nämä tavoitteet ovat liian vähämerkityksisiä, mutta ei niille ole esitetty myöskään sellaista yhteistä logiikkaa, jonka mukaan ne kuuluisivat samaa hyvää ajavan liikkeen tavoitteiksi. Esimerkiksi, joku voi hyvinkin kannattaa Tobinin veroa, koska se tietyn logiikan mukaan parantaa köyhien asemaa, mutta samalla hän voi jyrkästi vastustaa patenttikäytännön uusimista tai velkojen anteeksiantoa, koska kyseinen logiikka ei sano mitään näistä asioista. Hän voi vaikka päätellä, että geenien tms. patentoimattomuus heikentää köyhien hyvinvointia, koska se vähentää kaikkien hyödyksi tulevaan tutkimukseen käytettäviä rahoja. Ja hän voi ajatella, että velkojen anteeksiantaminen maille, jotka käyttävät suuria määriä varoja aseistukseen, on huono idea.
Niin kauan kuin Attacilla ei ole yhtä taloudellista logiikkaa, johon se perustaa toimintansa, sillä ei tule olemaan kuin marginaalinen vaikutus maailman menoon – riippumatta siitä, kuinka suuren alkuinnostuksen se herättää. Onneksi tällainen yhdistävä tekijä on olemassa.
Jotta Attacilla olisi merkitystä, sillä tulee olla jokin vastaava koko taloudellista rakennetta koskeva tavoite kuin mitä säätyjen erioikeuksien lakkauttaminen ja yleinen äänioikeus oli poliittisena tavoitteena. Attacille on siis etsittävä yksi keskeinen ajatus, jonka loogisena seurauksena on sellaisia käytännön taloudenpidon muutoksia, jotka yhdessä aikaansaavat yhtiöiden vallan heikkenemisen, rikkaiden ja köyhien välisen kuilun kapenemisen ja luonnon kuormituksen kevenemisen. Eikä tähän tavoitteeseen pyrkiminen saa tapahtua niin, että se vaatii jonkin poliittisen ryhmittymän taloudellisen vallan kasvattamisen, kuten tapahtui sosialistisissa maissa.
Mikä tällainen yhdistävä ajatus on?
Otetaan edelleen oppia siitä suuresta projektista, jolla sääty-yhteiskunta muutettiin demokratiaksi. Olennaista sille oli pyrkimys tasa-arvoon: kaikkia oli kohdeltava samoin säännöin ja kaikille oli annettava sama mahdollisuus vaikuttaa näihin sääntöihin. Tämä oli se keskeinen ajatus, josta loogisesti seurasi vaatimus yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta, tiedonvälityksen avoimuudesta kuin myös muista demokratialle ominaisista käytännöistä.
Nyt siis kysymys kuuluu, millainen talouden demokratisointi vastaa sitä politiikan demokratisointia, jota sääty-yhteiskunnan lakkauttaminen merkitsi? Mikä on sen taloudellisen vallankäytön muoto ja sisältö, jota käyttämällä taloudellisen vallan haltijat tänään alistavat alempiaan ja joka on kiellettävä?
Katsotaan ensin, mistä politiikassa on kyse. Kuten talous politiikkakin on kaupankäyntiä, jossa ihmiset vaihtavat keskenään hallussaan olevaa päätäntävaltaa tarkoituksenaan ulottaa omaa valtaansa yhä laajemmalle. Kun poliittinen kaupankäynti on hyvin vapaata, kuten se aiemmin oli, kauppaa käydään kaikenlaisista oikeuksista ja velvollisuuksista, esimerkiksi: jos sinä annat käyttööni ratsuväkesi, minä annan sinulle kreivin arvon, vapautuksen veroista ja oikeuden osallistua valtiopäiville, mutta jos et anna, käännyn sinua vastaan. Tällaisten ehtojen esittäminen on poliittisen vallan käyttöä ja se palvelee poliittisen vallan etuja ja lisää ihmisten eriarvoisuutta. Eriarvoisuus lisääntyy kunnes järjestelmä demokratisoidaan, mikä merkitsee poliittisen kaupankäynnin rajoittamista siten, että kielletään erityisten poliittisten oikeuksien myyminen erityisillä suorituksilla. Toisin sanoen, jokaiselle annetaan sama äänioikeus eli yhtäläinen oikeus ”ostaa” poliittisia päätöksiä eikä muunlaista yhteisten päätösten ostamista sallita.
Sama logiikka pätee taloudessa. Kun taloudellinen, tavallinen kaupankäynti on hyvin vapaata, kuten se tänään on, kauppaa käydään kaikenlaisista oikeuksista ja velvollisuuksista, esimerkiksi: jos sinä suosit minun tuotteitani muihin nähden, minä annan sinulle oikeuden hinnanalennuksiin, mutta jos kieltäydyt, korotan hintojani sinulle. Tai: jos et suostu ostamaan niin ja niin paljon, en myy sinulle ollenkaan. Tällaisten ehtojen liittäminen kaupankäyntiin on taloudellisen vallan käyttöä ja se palvelee taloudellisen vallan etuja ja lisää ihmisten eriarvoisuutta. Eriarvoisuus lisääntyy – juuri kuten se tänään tekee – kunnes järjestelmä demokratisoidaan, mikä merkitsee kaupankäynnin rajoittamista siten, että kielletään erityisten oikeuksien myyminen erityisillä suorituksilla. Toisin sanoen, jokaiselle annetaan yhtäläinen oikeus ostaa tuotteita siihen hintaan kuin niitä myydään eikä muunlaista ostamista sallita.
Politiikan yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta vastaa siis taloudessa yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus. Se on juuri se konkreettinen tavoite, jolla vapaa kapitalistinen talous voidaan demokratisoida ja joka täyttää radikaalille yhteiskunnalliselle liikkeelle asetetut kolme ehtoa. 1) Yleiselle ja yhtäläiselle osto-oikeudelle on selvästi määriteltäviä käytännön sovelluksia, 2) näillä sovelluksilla on laajat, koko talouteen ulottuvat, ihmisten välistä tasa-arvoa lisäävät seurannaisvaikutukset, 3) niiden aikaansaaminen ei vaadi epätasa-arvoisia menettelytapoja.
On huomattava, että yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus on todella laaja-alaisesti ymmärrettävä ja vaikuttava periaate. Se on taloudellisen demokratian keskeinen ehto aivan kuten yleinen ja yhtäläinen äänioikeus on poliittisen demokratian keskeinen ehto. Taloudellisten toimijoiden välisessä kaupankäynnissä se tarkoittaa ihanteellista markkinataloutta. Jokaisella yksilöllä on yhtäläinen vapaus myydä tuotteitaan itse määräämäänsä hintaan ja jokaisella yksilöllä on yhtäläinen vapaus ostaa kaikilta tuotteita ja tietää kaikki laadut ja hinnat. Kiellettyä on kuitenkin sellainen myyminen, jolla kavennetaan näitä vapauksia, esimerkiksi antamalla joitain etuja joillekin organisaatioille tai sulkemalla jotkut ihmiset yhtäläisen tietojen saannin tai kaupankäynnin ulkopuolelle.
Yhtäläisen osto-oikeuden periaatetta voidaan soveltaa myös valtiovallan ja elinkeinoelämän väliseen ”kaupankäyntiin”. Taloudellisessa demokratiassa myös hallitusvallalta vaaditaan, ettei se ”myy” eli säädä erityisoikeuksia sellaisille ryhmille tai organisaatioille, joilta se katsoo saavansa ”maksun” jossakin itselleen edullisessa muodossa. Yleisen ja yhtäläisen osto-oikeuden periaate kieltää valtiovaltaa mm. säätämästä erilaisia verokohteluja erilaisille taloudellisille toimijoille.
Jos tältä pohjalta katsotaan uudelleen Attacin toiminnalle esitettyjä toiveita ja vaatimuksia, huomataan, että taloudellinen demokratia eli yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus vastaa niihin kaikkiin.
Yhtiöiden valta on tänään erityisesti osakeyhtiöiden valtaa, minkä mahdollistaa toisaalta se erityiskohtelu, jonka valtiovalta lainsäädännöllisesti osakeyhtiölle suo, toisaalta se, että osakeyhtiöt voivat käydä keskenään varsin vapaata ostajien tasavertaisuutta loukkaavaa kauppaa.
Kun yhtäläinen osto-oikeus edellyttää, ettei valtiovalta anna erilaisia oikeuksia organisaatioille kuin yksityisille ihmisille, se tarkoittaa että taloudellisessa demokratiassa osakeyhtiömuodosta luovutaan. Osakeyhtiöt muutetaan henkilöyhtiöiksi, joiden omistajat jakavat voitot, verot ja tappiot keskenään siinä suhteessa kuin he yritystä omistavat ja samoin periaattein kuin kaikki yksityisetkin henkilöt tekevät.
Selvää on, että tällaisin säännöin koko se liiketoiminta, joka liittyy yritysten rahoittamiseen ja osakemarkkinoihin, muuttaa muotoaan. Se ohjausvalta, jota kapitalistisessa taloudessa suurpääoma käyttää osakkeiden omistuksen kautta, korvautuu taloudellisessa demokratiassa, kun yritysten rahoittaminen on henkilökohtaisten lainojen ja myynnin varassa, sillä vallalla, jota yksityiset riskinottajat ja kuluttajat eli tavalliset ihmiset käyttävät valintoja tehdessään. Pääoman valta ja varat muuttuvat ihanteellisilla markkinoilla kuluttajien vallaksi ja varallisuudeksi.
Siitä, että taloudellisessa demokratiassa yritykset ovat henkilöyhtiöitä, seuraa myös se, etteivät yritykset voi omistaa toisiaan. Jokainen yritys, jolla on yksikin eri omistaja kuin toisella, on erillinen yksikkö, jolla on oikeus ostaa raaka-aineita, puolivalmisteita, tietoja ja taitoja keneltä se haluaa, mutta myös velvollisuus myydä omia tuotteitaan kaikille halukkaille. Selvää on, että tällöin yritykset pienenevät ja niiden valta vähenee.
Tobinin veron tarkoituksena on toisaalta vakauttaa maailman pääomamarkkinoita ja toisaalta kerätä rahoja köyhien maiden avustamiseen. Jokin tällainen vero saattaa hyvinkin olla paikallaan jälkimmäisen tavoitteen aikaansaamiseksi, mutta pääomamarkkinoita vakauttaa varmasti paremmin yleinen taloudellinen demokratia kuin rajojen yli tapahtuvien rahansiirtojen verottaminen.
Pääomamarkkinoiden suuret heilahtelut johtuvat suurpääoman tekemien, suuriin yksiköihin liittyvien kannattavuusarvioiden heilahteluista. Ne johtuvat puolestaan suureksi osaksi niistä toimista, joilla kansalliset hallitukset muuttavat yritysten toimintaedellytyksiä. Kapitalistis-sosialistisessa taloudessa näitä heilahteluja ei voida hillitä kuin lisäämällä heilahtelevaa massaa, kasvattamalla pääomakeskittymiä tai voimistamalla yhteiskunnallista ohjausta, minkä toimien seurauksena ongelmat vain siirtyvät ja tulevat myöhemmin entistä voimakkaampina.
Taloudellinen demokratia eli yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus heikentää pääomamarkkinoiden heilahteluita pienentäessään yrityksiä, hajauttamalla vastuuta ja vähentäessään poliittisen säätelyn mahdollisuuksia. Yleensäkin voidaan sanoa, että mitä kapitalistisemmin markkinat toimivat sitä kannattavampaa keinottelu on, mutta mitä täydellisemmin markkinat toimivat sitä vähemmät mahdollisuudet keinottelulle on.
Pääomien vapaan liikkumisen myötä verokilpailu on osoittautunut vakavaksi ongelmaksi. Välttääkseen veroja suurituloiset siirtävät niin laillisesti kuin laittomastikin ansaitsemiaan varoja erilaisten yritysten nimissä alhaisen verotuksen maihin. Ongelmana on, ettei tätä ilmiötä pystytä valvomaan pääasiassa siitä syystä, että pääomien siirrot voidaan tehdä pitkälti salassa. Tämä taas johtuu siitä, että kapitalistisessa taloudessa markkinoita koskevat tiedot katsotaan yksityiseksi omaisuudeksi.
Taloudellisessa demokratiassa kaikki markkinatiedot, myös rahan kauppaan eli pankkitoimintaan liittyvät tiedot ovat julkisia. Veroparatiiseja ei siis tarvitse kieltää. Riittää, kun siinä maassa, jossa tulot tosiasiassa muodostuvat, kaikki varainsiirrot ovat avointa tietoa. Se tieto riittää verotuksen pohjaksi. Silloin myös kehittyneimmissä maissa voidaan noudattaa sellaista veropolitiikkaa kuin kehittyminen edellyttää, riippumatta siitä, miten muualla verotetaan.
Kun globalisaatiota vastustetaan, vastustetaan tietenkin vain huonojen käytäntöjen maailmanlaajuistumista. Ainakaan kansalaisten tasavertaisuutta kannattavien liikkeiden ei kannata vastustaa esimerkiksi demokratian globalisoitumista.
Toisin sanoen, kapitalististen markkinoiden globalisoituminen on vastustettavaa, koska se keskittää maailman varallisuutta yhä harvempien käsiin. Sen sijaan demokraattisen markkinatalouden globalisoitumista on päinvastoin syytä kannattaa syystä, että se vähentää sekä poliittisen että taloudellisen vallan keskittymistä. On myös huomattava, että toinen vaihtoehto globalisaation haittojen torjumiseksi on rajojen sulkemiset, kauppasaarrot ja muut vihollisuudet, ääripäässä sodat.
Selvältä näyttää, että on useita köyhiä maita, joilla ei ole mahdollisuutta selvitä veloistaan ja niitä on annettava anteeksi. Jos tämä tehdään nykyisellä tavalla ja ehdoksi esitetään vapaan kapitalismin salliminen, siitä seuraa kaupan vapautuminen, joka hyödyttää lähinnä rikkaita – ehkä eri rikkaita kuin ennen mutta samoin lopputuloksin. Tavalliset työtätekevät pysyvät köyhinä, alistettuina ja oppimattomina ja uusi velkaantuminen on edessä.
Mutta jos velkojen anteeksiannon ehdoksi pannaan taloudelliseen demokratiaan liittyminen, vapaan kaupan edut jakautuvat koko kansalle eikä uusi velkaantuminen ole niin todennäköistä.
Patenttikäytäntö on tärkeä kapitalistisen talouden sovellus, joka keskittää taloudellista valtaa ja varallisuutta harvoille menestyville. Eikä tämä koske vain elollisten muotojen vaan kaikkien tutkimustulosten ja keksintöjen patentointia. Patentti ei sinänsä ole varallisuutta keskittävä oikeus vaan todistus keksinnöstä, mutta kun siihen liitetään myytävissä oleva yksinoikeus, se, kuten muutkin yksinoikeudet, toimii rikkaiden eduksi köyhiä vastaan.
Taloudellisessa demokratiassa eli yleisen ja yhtäläisen osto-oikeuden vallitessa yksinoikeuksia ei ole. Jokainen henkisen työn hedelmä myydään vain kerran, minkä jälkeen se on kaikkien yhteistä omaisuutta. Keksinnön hinta muodostuu vapailla markkinoilla, kun keksijän hintapyyntö kohtaa sen yhteisesti ostavan joukon ostovoiman, joka katsoo hyötyvänsä keksinnöstä siitä huolimatta, että siitä saattaa olla hyötyä muillekin, jotka saavat sen ilmaiseksi. Tällainen kaupantekotapa suosii yleishyödyllisiä keksintöjä kun yksinoikeuskauppa suosii rikkaille tarkoitettuja keksintöjä.
Tämä kohta ei vaadi erillistä selitystä. Nykyiseen tilanteeseen verrattuna kaikki siirtymät kohti demokraattista markkinataloutta lähentävät rikkaita ja köyhiä toisiinsa.
Talouskasvuaatetta ei suoraan voida vastustaa, mutta voidaan vastustaa sellaisia kaupankäynnin poikkeamia neutraalista markkinataloudesta, joita perustellaan taloudellisella kasvulla. Edellä esitetyt tapaukset ovat tästä hyviä esimerkkejä. Sitä, että yrityksille ja erityisesti osakeyhtiöille annetaan erityisiä etuja yksityisiin henkilöihin nähden, perustellaan nimenomaan taloudellisen kasvun edistämisellä. Myös patentteja ja muita yksinoikeuksia perustellaan keksintöjen tuomalla taloudellisella kasvulla, johon yksinoikeuden suoman tulon houkutus tuottajia kannustaa.
Taloudellisiin erioikeuksiin, joita perustellaan kasvuun pyrkimisellä, kuuluu myös verotuksen poistokäytäntö. Yleinen verotuskäytäntöhän on, että tuotannollinen kulutus, esimerkiksi yritysten koneiden ja energian kuluminen, voidaan vähentää veroista. Sen sijaan ”tavallinen” kulutus, esimerkiksi kotitalouksien koneiden ja energian kuluminen, ei ole vähennyskelpoista. Osaksi tästä syystä taloudellinen elämä keskittyy yrityksiin ja kodit autioituvat. Demokraattisessa taloudessa kaikista poistoista luovutaan.
Myöskään taloudellista kilpailua ei voida suoraan vastustaa, mutta kilpailun kovuutta voidaan lieventää. Kilpailuhan on sitä kovempaa mitä suurempi merkitysero voiton ja häviön välillä on. Kapitalistisessa taloudessa menestyjien ja menestymättömien ero on suuri ja talouden yhdentymisen myötä vielä kasvava. Siksi kilpailijoiden eli meidän kaikkien kannattaa tai täytyy nykyisin uhrata yhä suurempi osa energiastamme itsemme taloudelliseen nostamiseen ja muiden painamiseen. Demokraattisessa taloudessa kun voitot ovat pienempiä ja tappiot lievempiä, toisten voittaminen ei ole niin tärkeää.
Luonnonsuojelun onnistuminen riippuu toisaalta siitä, kuinka kattaviin kansainvälisiin sopimuksiin erityisistä suojelukohteista päästään, toisaalta siitä, kuinka suuren kuormituksen yleinen taloudellinen toiminta aikaansaa. Nämä molemmat riippuvat puolestaan siitä, kuinka kovaa taloudellinen kilpailu on.
Kun kilpailu on kovaa ja menestyminen tärkeää, on vaikea löytää kattavia suojelukohteita, koska ne aina heikentävät joidenkin kilpailukykyä, mitä kyseiset osapuolet eivät tietenkään halua. Kun kilpailupainetta lasketaan siirtymällä taloudelliseen demokratiaan, suojelusopimusten teko helpottuu. Samalla myös yksityisten ihmisten normaalille halulle säästää luontoa luodaan paremmat edellytykset toteutua.
Selvää on, että luonnon kokonaiskuormitus kevenee myös sitä kautta, että talouden demokratisoiminen merkitsee siirtymistä järjestelmään, jossa taloudelliseen kasvuun ei erityisin, mm. jo edellä mainituin keinoin painosteta, niin kuin kapitalistisessa järjestelmässä tehdään.
Vanhaa hokemaa mukaellen: Kaikkien maiden syrjäytetyt yhtykää ja vaatikaa demokraattista taloutta!