Missä sosialismi meni vikaan?
Eero Ojasen kirjoitus sosialismin raunioilta (HS 19.7.) on ajatuksia herättävä. Voisiko sosialismi tosiaan toimia samanlaisena tarkemmin määrittelemättömänä hyvää yhteiskuntaa koskevana käsitteenä kuin humanismi toimii hyvää ihmistä koskevana käsitteenä? Voisiko sosialismi tyytyä olemaan vain huonojen yhteiskuntien kritiikkiä kertomatta sen tarkemmin kuinka hyvä yhteiskunta olisi rakennettava?
Käsitykseni mukaan ainakin marxilaisuus oli alussa juuri tällaista. Marx näki vallitsevan yhteiskunnallisen epätasa-arvon ja riiston ja toivoi parannusta asiaan. Hän tutki riiston syitä ja katsoi sen johtuvan noudatetusta talousjärjestelmästä, jossa omistava luokka saattoi omistusoikeutensa turvin elää ruhtinaallista elämää samalla kun työläisten olot olivat sietämättömät. Marxin tuotanto on nimenomaan huonon, silloisen (kapitalistisen) yhteiskunnan kritiikkiä, siinä ei monellakaan sanalla ole kerrottu, miten hyvä yhteiskunta (kommunismi) rakennettaisiin.
Sitten kävi niin, että (selvän rakentavan ratkaisun puutteessa) juuri kritiikki realisoitui sosialistisessa vallankumouksessa. Tärkeintä oli olemassa olevan omistusjärjestelmän hävittäminen, ei se mitä sitten seuraisi. Yksityisomistuksen vastakohdaksi nähtiin yhteiskunnallinen omistus ja uutta maailmaa alettiin rakentaa tälle idealle ilman, että sen tarkemmin pohdittiin, mitä se merkitsisi. Näin jouduttiin reaalisosialismiin. Siinä ei paino ole suinkaan hyväksi suunnitellulla sosialismilla vaan antikapitalistismilla.
Tässä valossa ja reaalisosialismin raunioilla Ojasen ajatus vain kritiikillä elävästä sosialismista näyttää epätoivottavalta.
On huomattava, että humanismin ja sosialismin kohteet ovat erilaisia, tai ainakin on selventävää ajatella niin.
Humanismi on (länsimainen) kertomus paremmasta ihmisestä, yksilöstä. Olipa yhteiskuntarakenne millainen tahansa ja toimipa ihminen missä asemassa hyvänsä, hänellä, yksilöllä on aina mahdollisuus riuhtaista itsensä irti alentavasta elämäntilanteesta, ottaa arvokkuutta ja toimia niin kuin hän toivoisi ihmisen toimivan. Humanistinen resepti tsaarinvallan muuttaamiseksi olisi ollut: valtiaiden on osoitettava enemmän oikeudenmukaisuutta ja hyvyyttä alaisilleen. Mutta neuvo ei toimi, ellei reseptin antaja ole sama kuin vastaanottaja.
Humanismille ei voi olla yleistä määritelmää, koska käsite on yksilöllinen. Yksilön on itse viime kädessä ratkaistava, millainen hänen mielestään on humaani, arvokas ihminen.
Jos sosialismi ymmärretään vastaavasti kertomukseksi paremmasta yhteiskunnasta, niin kuin mielestäni olisi selventävää tehdä, tilanne on toinen. Sosialismin käytännölle on aina oltava yleinen määritelmä; sille joka tapauksessa syntyy sellainen, koska yhteiskunnallinen on juuri yleistä.
Yhteiskunnalle ovat ominaisia yhteiset toimintamallit, joita ohjaavat jollain tavalla määritellyt säännöt. Näin syntyy järjestelmä. Sääntöjen puitteissa kansalaiset rakentavat yhteiskuntaa niin oikeudenmukaisesti ja humaanisti kuin rakentavat, kuitenkaan voimatta olla toisenlaisten sääntöjen alaisina. Esimerkkinä tällaisesta säännöstä on valtiosääntö.
Yleiset säännöt ovat yhteiskunnan olennainen osa ja juuri niihin sosialismin on kohdistuttava, jotta sillä olisi jotain lisäsisältöä humanis-miin nähden. Ja jotta sosialimi merkitsisi olennaista parannusta, muutosta vallitseviin oloihin, ainakin minä varaisin sen käytön olennaisia sääntöjä koskevaksi, kuten perinteisestikin on tehty. Näitä ovat säännöt siitä, kuinka yhteiset päätökset tehdään ja kuinka kauppoja käydään.
Nähdäkseni ei siis ole perusteltua katsoa, että reaalisosialismin virhe olisi ollut siinä, että oltaisiin pyritty liialla innolla rakentamaan reaalista järjestelmää vanhasta poikkeavine poliittisine ja taloudellisine käytäntöineen. Virhe on ollut siinä, että rakennustyö on tehty huonojen suunnitelmien pohjalta. On käynyt niin kuin talon rakentajalle, joka on ymmärtänyt väärin tukipalkkien toiminnan ja nyt seistään raunioilla.
Oma arvioni on, että alkuperäinen väärinkäsitys tapahtui kapitalismikritiikissä, siinä että kasautumisten ja kurjistumisten syyksi katsottiin tuotantovälineiden yksityinen omistusoikeus. Omistaminenhan on staattista, asioiden kehittymiseen vaikuttamatonta toimintaa. Olisi pitänyt kiinnittää huomio kaupankäyntioikeuksiin, myymiseen ja ostamiseen, koska kaupankäynnit juuri muodostavat tuotannon jakautumisen. Silloin oltaisiin huomattu, että taloudellinen keskittyminen ja sen varjopuolella kulkeva syrjäytyminen johtuvat siitä, että kapitalistilla (omistajalla, tuottajalla, kauppiaalla) on oikeus suunnata myyntinsä miten haluaa – tämä oikeus oli silloin ja se on vieläkin. Tämä on olennainen oikeus, jotta monopolit ja ketjuuntumiset voisivat syntyä. Tässä on koko taloudellisen vallan sisältö. Ellei tätä oikeutta ole, taloudellisen vallan keskittymistä ei tapahdu.
Jos kapitalismin kritiikki olisi kohdistettu yksityiseen myyntioikeuteen omistusoikeuden sijasta, oltaisiin jouduttu aivan erilaiseen käytäntöön. Silloin ratkaisuna oltaisiin nähty yksityisen myyntioikeuden vastakohta eli yleinen osto-oikeus. Ja jos tälle idealle oltaisiin alettu rakentaa sosialistista yhteiskuntaa, oltaisiin ainakin yhdessä merkittävässä asiassa kehitytty vastakkaiseen suuntaan kuin tehtiin. Yleisen osto-oikeuden periaate muodostaa yksilöiden vapautta ja pieniä organisaatioita korostavan järjestelmän, kun taas yhteiskunnallisen omistuksen periaate muodostaa yksilöiden vapautta rajoittavan, laajoja organisaatioita korostavan järjestelmän.
Tässä mielessä oltaisiin sitten kyllä tultu lähemmäksi humanistisiakin arvoja, sillä nehän ovat juuri yksilöiden oikeuksissa.