Reilua Taloutta?
Toimittaja Teija Sutinen kysyi (HS 14.11.99) Rahoitustarkastuksen toimistopäällikkö Kaj Blomsterilta: "Piensijoittaja joutuu maksamaan heti, suursijoittaja vasta kun saa osakkeet käteensä. Onko tällainen kahtiajako reilu?" Vastaus kuului: "Se on yleinen kansainvälinen käytäntö. Se on myös arvopaperinvälittäjän riskienhallintaan liittyvä kysymys."
Kysymys olisi yhtä hyvin voinut kuulua: "Pääomatuloja verotetaan lievemmin kuin työtuloja. Onko tällainen kahtiajako reilu?" Tai: "Johtajia palkitaan eri periaatteilla kuin työntekijöitä. Onko tällainen kahtiajako reilu?" Tai yleisesti: "Monet kaupan ja verotuksen säännöt suosivat suuria ja rikkaita ja syrjivät pieniä ja köyhiä. Ovatko tällaiset säännöt reiluja?" Ja vastaajana olisi voinut olla kuka tahansa elinkeinoelämän edustaja ja vastauksena olisi aina ollut samanlainen selitys: "Se on yleinen käytäntö. Ja se on taloudelle edullista."
Miksei Blomster vastannut varsinaiseen kysymykseen: onko reilua vai ei, että suuria kohdellaan eri säännöillä kuin pieniä.
Jos Kaj Blomster – tai Paavo Lipponen tai Jorma Ollila tai Romano Prodi – sanoisi suoraan, ettei ole reilua eikä oikeudenmukaista kohdella suuria eri säännöin kuin pieniä, hänen olisi kai pyrittävä muuttamaan tätä käytäntöä. Reilun pelin kannattajana hän toimisi aktiivisesti sellaisten lakien puolesta, jotka kieltävät syrjinnän mihinkään taloudelliseen ryhmään tai instituutioon kuulumisen tai kuulumattomuuden perusteella – vastaavasti kuin joissakin asioissa kielletään syrjintä sukupuolen, uskonnon ja rodun perusteella. Tällöin hän joutuisi kuitenkin ratkaisemattomaan ristiriitaan kapitalistisen ideologian kanssa, jonka keskeinen periaate on kaupankäyjien vapaus muodostaa erilaisia ryhmiä ja käydä kauppaa keiden kanssa ja millaisin ehdoin he haluavat. Tämä ryhmittymisvapaus ja siihen liittyvä syrjimisvalta on kapitalisteille yhtä pyhä kuin puoluevalta on sosialisteille. Nykyisin sen kyseenalaistaminen merkitsisi rikosta, johon syyllistymällä voi menettää asemansa.
Muttei myöskään myöntävä vastaus ole nykyisen valtaideologian mukaan oikea. Jos joku korkeassa asemassa oleva henkilö sanoisi suoraan, että on aivan reilua, että suuret saavat paremmat edut kuin pienet, ja että on vain oikein, että rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, se saattaisi herättää kansalaiset aatteettomuuden unestaan ja aiheuttaa yleistä levottomuutta. Oikeaoppista on selittää, että nykyiset, ehkä epäreilultakin vaikuttavat kaupankäynti- ja verotuskäytännöt ovat käytännön tarpeiden sanelemia ja tarkoitetut juuri köyhien auttamiseksi. Kun rikkaille annetaan paremmat edut kuin köyhille, rikkaudet lisääntyvät ja kaikki vaurastuvat: se on myös sinun etusi. Tämä selitys yleensä hämmentää kuulijaa sen verran, että hän unohtaa reiluuden.
Siten Blomsterkaan ei pysähdy sen kauemmin miettimään, kuinka reilua on, että osakkeiden myyjä voi syrjiä yksityisiä sijoittajia antamalla paremmat ehdot institutionaalisille sijoittajille, vaan esittää mielipiteensä toisin: kyseinen käytäntö on yleinen ja kansainvälinen ja se vähentää osakkeiden myyjien riskiä. Viestin tarkoituksena tuskin on esittää mitään sellaista, jota kuulija ei jo tietäisi tai arvaisi, vaan puolustaa järjestelmää: kyseessä ovat niin vakiintuneet käytännöt ja niin mahtavien omistajien edut, että niitä on välttämätöntä noudattaa.
En haluaisi ennustaa vaikeuksia, mutta totean, ettei tämä puolustus ole aukoton ja että siihen luottaminen saattaa johtaa pettymykseen. Se, että jotkin käytännöt ovat yleisiä ja kannattavia ei suinkaan tee niistä välttämättömiä tai pysyviä. Esimerkiksi säätyjärjestelmä oli laaja ja kansainvälinen ja niin oli sosialistinenkin järjestelmä. Myös niitä hallitsivat mahtavat instituutiot, joilla oli valta ottaa ja antaa ja joiden jäsenet suuresti hyötyivät järjestelmiensä ylläpitämisestä. Siitä huolimatta kummatkin romahtivat. Miksi?
Nykyisin ollaan kohtalaisen yksimielisiä siitä, että kyseiset järjestelmät hävisivät, koska niiden perustana olleet työn- ja varallisuudenjakojärjestelmät eivät enää pystyneet ohjaamaan taloudellisia voimavaroja hyödyllisesti niissä uusissa oloissa, johon tieteen ja tekniikan kehitys johti. Säätylaitoksen palkitsemisjärjestelmä sopi sodankäyntiin, maanviljelyyn ja käsityöammatteihin, mutta teollisen tuotannon kannalta sotilaiden, maanomistajien ja ammattikuntien etuoikeudet ohjasivat vaurautta aivan vääriin kohteisiin ja järjestelmä romuttui teollistumisen myötä. Sosialistinen, puolueen erikoisasemaan perustuva talous pystyi puolestaan hyvin valmistamaan poliittista perustuotantoa, aseita, raskasta teollisuutta ja julkisia palveluita, mutta kulutustavaratuotannon kannalta puolueen etuja palkitseva järjestelmä ohjasi taloudellisia voimavaroja tehottomasti. Järjestelmän kyvyttömyys hyödyntää niitä mahdollisuuksia, joita kehittyvä tekniikka olisi tarjonut tavallisille kuluttajille johti vähitellen ihmisten passivoitumiseen, yleisen moraalin laskuun ja koko järjestelmän rappeutumiseen.
Voisiko kapitalistiselle järjestelmälle käydä samoin? Ilmeisesti se riippuu siitä, kykeneekö sen varallisuudenjakojärjestelmä ohjaamaan taloudellisia voimavaroja hyödyllisesti myös niissä oloissa, johon tietotekniikan kehittyminen johtaa eli kun talouden painopiste siirtyy tavaroiden tuotannosta tiedon tuotantoon.
Korostan, että tarkoitan tässä kapitalistista taloutta enkä markkinataloutta. Puhtaassa markkinataloudessahan ei ole kollektiivisia toimijoita, yrityksiä tai muita instituutioita, vaan kaupankäynti tapahtuu vapaasti tasavertaisten yksilöiden välillä. Kapitalistinen talous on paremminkin yritysjärjestelmä, yritysten erikoisasemaan perustuva talous, koska ne nauttivat monista etuoikeuksista yksityisiin henkilöihin nähden. Esimerkiksi: yrityksiä verotetaan lievemmin kuin yksilöitä siten, että yritysvero kohdistuu yleensä vain voittoon; menot voidaan vähentää. Jos yksilöitä verotettaisiin samalla periaatteella, vero kohdistuisi vain pankkitilin kasvuun. Siten omaisuuden kartuttaminen on yritykselle edullisempaa kuin yksilölle. Mutta myös omistaminen on edullisempaa yrityksen, erityisesti osakeyhtiön nimissä kuin yksityisenä henkilönä. Esimerkiksi: yksityisenä tuotannon omistajana henkilö joutuu täyteen vastuuseen sen mahdollisesti aiheuttamista tappioista, mutta kun hän omistaa tuotannon osakeyhtiön kautta, hän ei joudu vastaamaan sen tappioita kuin yhtiöön sijoittamillaan varoilla. Jos osakeyhtiön varat loppuvat, sen tappiot koituvat muiden maksettaviksi, vaikka yhtiön omistajat pystyisivät niistä suoriutumaan. Tällaiset yrityksille suodut etuoikeudet ja muut tuet tekevät sen, että kapitalismissa varallisuus ohjautuu korostetusti yrityksiin ja tietenkin sitä kautta niiden omistajille.
Tavarapaljouden kasvusta voidaan nähdä, että yritysjärjestelmä on ollut tarkoituksenmukainen ratkaisu teollisuustuotannon kehittämisessä. Se on keskittänyt pääomia, jotta on voitu hankkia massatuotannon vaatimia kalliita ja tehokkaita tuotantovälineitä. Samalla yritysten omistajat ovat rikastuneet, mutta kun he ovat sijoittaneet varojaan edelleen tehokkaampiin tuotantovälineisiin, kaikki ovat todella hyötyneet. Rikkaiden ja köyhien ero on pysynyt ymmärrettävänä ja yhteiskunnallisesti hyväksyttävänä.
Nyt siis kysytään, toimiiko yritysjärjestelmä tarkoituksenmukaisesti myös tietotuotannossa? Ja vastaus on, että ei toimi.
Tietotuotanto on olennaisesti erilaista kuin tavaratuotanto. Ensiksikin, arvokkaankaan tiedon tuottaminen ei useinkaan vaadi suuria investointeja – ja suuretkin investoinnit voivat tuottaa massoittain arvotonta tietoa. Toiseksi, tiedon monistaminen ja jakelu on aina halpaa. Toisin sanoen: pääomien keskittämistä eli yritysjärjestelmää ei voida hyödyntää tietotuotannossa niin kuin tavaratuotannossa. Siis kun yritysjärjestelmä ohjaa varallisuutta yhä enemmän tiedoilla kauppaa käyviin yrityksiin, näitä varoja ei voida täysimääräisesti käyttää tietotuotannon lisäämiseen – niin kuin laiteinvestointeja voidaan aina käyttää tavaratuotannon lisäämiseen – vaan suuri osa jää nousevien osakekurssien muodossa "odotusarvoiksi". Näihin odotusarvoihin kohdistetut voimavarat ovat yhteiskunnalle hyödyttömiä elleivät haitallisia, koska ne ovat pois siitä tuotannosta, jonka kyseiset varat tasaisemmin jakautuneena saisivat aikaan. Kun niitä ei kannata käyttää sen enempää tieto- kuin tavaratuotannonkaan kehittämiseen, niitä käytetään markkinoiden ostamiseen, valtapeliin, jonka hyötysuhde on samaa luokkaa kuin politbyroon kokousten. Yritysten välinen valtakilpailu tietysti työllistää ihmisiä mutta lähinnä johtajia, pankkiireja, lakimiehiä ja mainostajia. Heidän ansionsa nousevat muiden suhteellisesti laskiessa. Tuloerot kasvavat ilman yhteiskunnallisesti hyväksyttävää syytä, kilpailu kovenee, asenteet kovenevat ja sosiaaliset jännitteet kasvavat – ja jossain vaiheessa odotusten kupla puhkeaa.
Palaan lopuksi reiluuteen. Kiintoisaa on, ettei säätylaitoksen eikä sosialisminkaan kohtaloa olisi voinut aikanaan ennustaa arvioimalla kuinka edullisia järjestelmien keskeiset käytännöt olivat silloisilla arvoasteikoilla mitattuina. Sen sijaan oikean ennusteen olisi voinut tehdä toteamalla, että kyseiset käytännöt eivät kohtele ihmisiä reilusti ja tasapuolisesti eivätkä sellaiset järjestelmät kestä. Ehkä ihmisten pitäisi tänäänkin miettiä enemmän sitä, kuinka reiluja tietyt kapitalistiset käytännöt ovat, kuin sitä, kuinka edullisia ne ovat.