Piispojen puheenvuoro "Kohti yhteistä hyvää" (luettavissa http://www.evl.fi) on saanut muutamat talouselämän edustajat torumaan piispoja siitä, että he markkinataloutta ruotiessaan ovat puuttuneet asiaan, jota he eivät ymmärrä. Tällainen arvostelu on aiheetonta – etenkin kun ottaa huomioon, kuinka heikosti talouselämän edustajat itse kyseisen aiheen hallitsevat. Ehkä hedelmällisempää olisi pohtia, millä ehdoilla piispojen puheenvuoro voidaan tulkita parhain päin myös vapaan markkinatalouden kannattajien kannalta katsoen. Seuraava ajatus on täysin omani enkä tiedä vastaako se kenenkään piispan mietteitä; tästä näkökulmasta katsottuna näyttää kuitenkin siltä, että kirkonmiehet ovat tällä kerralla laajakatseisempia kuin talousmiehet.

On selvästi olemassa tarkoitukseltaan ja myös seuraukseltaan kahdenlaisia markkinataloudellisia asenteita, ajatuksia ja tekoja.

Ensinnäkin ihmisten tarkoituksena on tehdä työtä ja tuottaa tuotteita, joista on välitöntä hyötyä muille ihmisille ja joista jälkimmäiset siten ovat valmiit maksamaan hyötyä vastaavan hinnan. Tällaisista hyödyistä ja teoista muodostuva talous on kuluttajien ohjaamaa ja se toteuttaa piispojen esille nostaman kultaisen säännön "kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille", sillä epäilemättä kukin työtä tekevä toivoo, että myös muut toimivat tässä mielessä samalla tavalla. Silti näin toimien ihmiset myös kilpailevat keskenään, tai sanoisinko kilvoittelevat, sillä tässä tapauksessa menestyksen etsiminen tapahtuu vain toisille tarkoitettujen hyvien tekojen kautta. Kyseessä on selvästi vapaa markkinatalous, vieläpä ihanteellinen sellainen.

Toisaalta taloudellisten toimijoiden tarkoituksena on vallata markkinoita muilta, siis muilla keinoin kuin kilvoittelemalla. Näille pyrkimyksille on ominaista se, ettei niistä ole kuluttajille hyötyä eivätkä he siten haluasi niistä mitään maksaa; esimerkiksi koko se talous, mikä pyörii aggressiivisen markkinoinnin, yritysvaltausten, taloudellisten eturistiriitojen, valuuttakeinottelun ja asetuotannon ehdoilla, on tällaista. Ilmeisesti tämä talous ei toteuta myöskään kultaista sääntöä, sillä eihän kukaan toivo sitä, että hänen omia omistuksiaan vastaan spekuloidaan, häneen itseensä kohdistetaan painostavaa mainontaa tai häntä uhataan aseella. Kuitenkin tämäkin talous on vapaata markkinataloutta. Siinä tapahtuvaa kilpailua olisi tosin selvempi kutsua taisteluksi, koska tämä kilpailu kohdistuu toisia vastaan, ja erotukseksi edellä kuvatusta ihanteellisesta markkinataloudesta sitä voitaisiin sanoa riistäväksi markkinataloudeksi.

Tuskin olen tulkinnut piispoja väärin, jos oletan, että he kohdistavat arvostelunsa jälkimmäiseen markkinatalouteen, mutta pitävät edellistä aivan hyvänä tapana hoitaa taloutta.

Ongelmana on vain se, että nykyisessä kapitalistisessa markkinataloudessa nämä kaksi puolta liittyvät erottamattomasti toisiinsa. Tilannetta ei yhtään paranna se, että kilpailu on – niin piispojen kuin yritysjohtajienkin mukaan – tekniikan kehittymisen ja talouden kansainvälistymisen myötä käymässä yhä kovemmaksi eli taistelevan talouden osuus on kasvamassa kilvoittelevaan verrattuna. Niinpä vain kiihtyvässä taistelussa menestyvät yritykset pärjäävät ja pystyvät siten täyttämään velvoitteensa myös yhteiskuntaa kohtaan. Tämä selittää talousmiesten oikeutetun huolen: ellemme tarjoa yrityksille verohelpotuksia, ellemme tingi sosiaalikuluista ja ellemme kannusta johtajiamme taisteluun, häviämme niin kuin sodassa hävitään. Mutta tämä selittää myös piispojen laajemman ja vakavamman huolen: miten kansojen yhteiselle taloudelle ja tavallisille ihmisille käy, kun kaikki ajattelevat samalla tavalla ja keskinäiset taistelut kiihtyvät kiihtymistään. Tällaisessa sodassa kukaan ei välttämättä voita.

Ongelman ratkaisu olisi, jos ihanteellinen markkinatalous ja riistävä markkinatalous voitaisiin erottaa toisistaan. Olennainen kysymys onkin: onko se mahdollista; voidaanko markkinoille esittää ja aikaansaada sääntöjä, joiden mukaan kilpailtaessa kuluttajien kautta ohjautuva markkinamekanismi voimistuisi mutta riistävä markkinamekanismi heikkenisi.

Vastaus löytyy protestanttisesta perinteestä. Sen mukaan suuret yhteiskunnalliset edistysaskeleet ovat syntyneet ajatuksesta, että jokainen on Herralle yhtä otollinen. Tämä oli uskonpuhdistuksen sisältö kun paavin ja papiston erityisasemasta luovuttiin ja siirryttiin kansankirkkoon, jossa jokaisella on säädystä, sukupuolesta ja varallisuudesta riippumaton mahdollisuus pelastua. Tämä oli myös poliittisen reformin sisältö kun kuninkaiden ja aatelisten etuoikeuksista luovuttiin ja siirryttiin demokratiaan, jossa jokaisella on yhtäläinen mahdollisuus vaikuttaa yhteiseen päätöksentekoon. Jos tätä periaatetta nyt sovelletaan talouteen, se merkitsee sitä, että jokaisella on oltava yhtäläinen mahdollisuus arvioida ja ostaa muiden tekemiä töitä, ilman välikäsiä ja ilman että millekään organisaatiolle annetaan etuoikeuksia yksityiseen ihmiseen nähden.

Kiintoisaa on, että tämä luterilaisen kirkon perinteestä nouseva periaate vastaa olennaisesti sitä, mitä taloustieteessä on pidetty täydellisten markkinoiden periaatteena, mutta josta ideaalista käytännön markkinatalous on kuitenkin kaukana. Toisin sanoen: jos halutaan noudattaa taloutta, joka kehittyy protestanttisen perinteen mukaisesti kohti kristillisiä ihanteita, taloutta on kehitettävä kohti täydellisiä markkinoita. Eikä tämä suinkaan tarkoita kohti täydellisempää kapitalismia, joka on myyjille vapaa talous eli jossa myyjät voivat ohjata taloutta eriarvoistamalla ostajia. Eikä se tarkoita kohti parempaa sosialismia, joka on poliittisesti ylhäältä ohjattua taloutta. Vaan se tarkoittaa kohti täydellisemmin alhaalta ohjattua taloutta, jossa ketään ostajaa ei syrjitä eli jossa jokaisella yksilöllä on sama suora oikeus (sama hinta) kaikkiin tuotteisiin ja sama vapaus kaikkiin taloudellisiin tietoihin, koskivatpa ne hintoja tai omistuksia.

Vähintäin yhtä kiinnostavaa on, että tällaiselle taloudelle voidaan johtaa selvät säännöt, jotka selittävät kuinka taloutta pelataan ja jotka kieltävät tietyt taloudelliset toiminnat. Näin myös eettinen näkökulma saa uuden sisällön. Kun nykyisin ymmärretään ihmisen taloudellinen vastuu niin, että jokaisen on omalla paikallaan, myyjänä tai ostajana, toimittava mahdollisimman eettisesti, niin reformistisen ajatuksen mukaan tämä ei riitä, vaan eettistä on nimenomaan pyrkimys muuttaa koko myymisen ja ostamisen järjestelmä tasa-arvoisemmaksi. Tämähän oli myös protestanttien eettinen sanoma: ei riitä, että (katolisessa) kirkossa jokainen toimii omalla paikallaan eettisesti, vaan eettistä on muuttaa koko kirkko tasa-arvoisemmaksi.

Maailma on uuden reformaation tarpeessa, ja tällä kerralla sen on kohdistuttava taloudelliseen järjestelmään. Eikä se tarkoita sitä, että Ihmisten on yksilöinä noudattava entistä paremmin kultaista sääntöä – se on tehtävä aina ja joka tapauksessa – vaan se tarkoittaa sitä, että koko talouden rakenne on yhdessä muutettava entistä paremmin kultaisen säännön mukaiseksi.

Kotisivulle