On muistettava, että kirkolla oli varsin laajalti hyväksytyt perusteet kannalleen eikä Kopernikuksella sen enempää kuin Galileillakaan ollut konkreettista näyttöä tuekseen. Konkretia oli pikemminkin kirkon puolella: jokainenhan saattoi omin silmin todeta, että Maa pysyy paikallaan ja aurinko kiertää idästä länteen. Galilein peruste oli puhtaan teoreettinen tai paremminkin puhtaan teorian käytännöllisyyttä puoltava: kun asia ymmärretään niin, että Maa kiertää paikallaan pysyvää aurinkoa, voidaan tähtitaivaan ilmiöt selittää entistä yksinkertaisemmalla ja myös käytännöllisemmällä tavalla. Tämän ajatuksen kirkko olisi hyväksynytkin hypoteettisena mielipiteenä, mutta kun Galilei väitti sen tarkoittavan sitä, että Maa todellisuudessa, ei vain teoriassa, kiertää aurinkoa, se oli kirkolle liikaa.

Kysymys, jonka eteen paavi joutui, koski oikeastaan luonnontieteellisen teorian ja käytännön suhdetta. Näin paavi ehkä mietti: "Jos hyväksyn Galilein käsityksen vain yhdeksi mahdolliseksi -- vaikkakin johdonmukaiseksi -- hypoteesiksi muiden joukossa, kirkko voi pysyä kannassaan ja kaikki jatkuu kuin mitään ei olisi esitetty. Kun teoriat pidetään teorioina ja käytäntö käytäntönä, Raamatun opit eivät ole uhatut, kirkon teoreetikot ja opettajat voivat jatkaa entiseen tapaan ja minunkin asemani pysyy vahvana. Jos taas hyväksyn sen, että Galilein teoria kertoo oikean todellisuuden tilan, sen johdonmukainen seuraus on, että ainakin tässä kohdassa kirkko on väärässä. Kirkon oppien julistajat joutuvat perumaan puheitaan, joidenkin alaisteni työt käyvät arvottomiksi ja minunkin uskottavuuteni heikkenee."

Tänään kysymys on tietysti edellä esitetystä yhteiskunnallisesta teoriasta ja sen suhteesta käytäntöön. Väite kuuluu: kun oletetaan, että ihmisten yhteiskunnalliset tavoitteet ovat samanarvoisia, voidaan tästä johtaa teoria, joka selittää yhteiskuntien käyttäytymistä yksinkertaisemmalla ja käytännöllisemmällä tavalla kuin teoria, joka olettaa joidenkin ihmisten yhteiskunnalliset tavoitteet paremmiksi kuin toisten. Ajatus on siis se, että kun konstruoidaan yhteiskunnallinen järjestelmä siltä pohjalta, että kaikkien toiveet ovat yhtä hyviä, ja verrataan tätä teoreettista konstruktiota nykyiseen käytäntöön, havaitaan, että ne seikat, joita laajemmin pidetään toivottavina, toteutuvat paremmin kyseisessä teoreettisessa konstruktiossa kuin nykyisessä käytännössä. Teoria selittää yhteiskunnallisen kehityksen tämän kuilun kapenemisena. Samalla siitä ilmenee, kuinka sitä voidaan kaventaa.

Nyt jokainen voi asettua paavin asemaan ja miettiä, miten tällaiseen väitteeseen pitäisi suhtautua.

Vastaväite kuuluisi että tiettyyn ilmoitukseen tai tarkoitukseen perustuva teoria selittää ja kehittää todellisuutta paremmin. Mikä se voisi olla? Olisiko se jonkin rodun, kansakunnan tai uskonnon paremmuus muihin nähden? Minkä ja miksi? Keneltä asiaa kysyttäisiin; Hitleriltä, Stalinilta, Raamatulta, Koraanilta, buddhalaisilta vai hinduilta? Ei näytä hyvältä. Näiden tarjoamista ristiriitaisista tiedoista muodostuneeseen ongelmaan on jo yksi vastaus olemassakin, poliittinen liberalismi. Nykymuodossaan se ei kuitenkaan ota huomioon sitä, että yksilöiden mielipiteiden niputtaminen enemmistön mielipiteeksi rikkoo tasavertaisuuden periaatteen ja pitää sitä mielipidettä parempana, jota enemmistö kannattaa. Islaminuskoiset ovat siellä "oikeassa", missä heitä on enemmän kuin muita. Koko liberaalin yhteiskuntateorian traditio kärsii tästä epäjohdonmukaisuudesta ja niinpä sen kehitys onkin pysähtynyt paikoilleen.

Olisiko talous kaiken yli käyvä periaate; mikä oppi parhaiten menestyy taloudellisesti, se parhaiten selittää yhteiskunnallista todellisuutta. Marxilaisuus kenties? Käytännön näytöt eivät puhu sen puolesta. Kapitalismi? Siitä nyt juuri on kyse: onko kapitalismin lupaama maailma toteutunut selittämällään tavalla? Onko kapitalistinen kilpailu luonnonvaroista johtanut niiden kansakuntien menestykseen, jotka parhaiten edistävät luonnon suojelemista? Onko kapitalistinen kilpailu markkinoista nostanut valtaan sellaiset yritykset, joiden tuotanto parhaiten palvelee ihmisten tarpeita? Onko politiikan ja talouden välinen kapitalistinen sidos auttanut menestykseen sellaiset yritysjohtajat ja poliittiset päättäjät, jotka parhaiten osaavat välttää terrorismin ja sodan kauheudet? Tuskin.

Tietysti voidaan esittää myös sellainen väite, ettei yhtenäistä yhteiskunnallista selitystä tarvitakaan. Suuret kertomukset ovat kuolleet ja hyvä niin. Parhaiten ihmiskunta kehittyy, kun eri tieteet tutkivat eri asioita ja kukin tekee parhaansa. Yhteiskuntatieteiden moninaisuus on ihmisen yhteiskunnallisista saavutuksista kauneinta ja täydellisintä. Mutta eikö se vastaa paavin käsitystä kuun yläpuolisesta taivaasta? Eikö tämä mielipide pikemminkin kumpua jonkin ideologisen esteen asettamasta kyvyttömyydestä ymmärtää asioiden yhteyksiä kuin järjellisestä perustelusta? Kyseinen vastaväite on nykyisessä tilanteessa ymmärrettävä, mutta sille ei ole filosofista perustetta -- itse asiassa se on tieteen kehityksen vastainen.

Oletetaan siis, ettei yksilöiden mielipiteiden samanarvoisuudelle perustuvaa yhteiskunnallisen kehityksen mallia parempaa löydykään. Silloin on todettava, että demokraattisen yhteiskunnan teoria esittää parhaan käytössä olevan selityksen yhteiskuntien kehityksestä ja erityisesti siitä, millä järjestelyillä yhteiskuntia voidaan edelleen kehittää. Mutta mitä tämä tarkoittaa?

Tarkoittaako se sitä, että demokraattisen yhteiskunnan teoria on silti vain yhteiskuntien toimintaa kuvaava hypoteesi. Todellisuus on kuitenkin niin monimutkainen, että se on aivan eri asia kuin teoria. Ne, joilla on valta, määräävät mitä käytännössä tapahtuu, eivät parhaatkaan teoriat. Tällä valinnalla on se hyvä puoli, että kaikki voivat jatkaa kuin mitään ei olisi esitetty. Politiikan tekijät voivat edelleen tehdä samat virheet kuin ennenkin. Yhteiskuntatieteilijät voivat edelleen keskittyä toistensa mielipiteisiin ja yhteiskunnallisesti vähämerkityksellisiin kysymyksiin. Eikä tavallisia kansalaisiakaan häiritä uusilla ajatuksilla. Näin tehdään niin kuin paavi teki.

Vai tarkoittaako teorian pätevyys sitä, että yhteiskunnat todellisuudessa, eivät vain teoriassa, liikkuvat ja muuttuvat teoriassa kuvatulla tavalla? Että sattumanvaraisesti valitun ihmisen mielipide yhteisestä hyvästä on todellisuudessa, ei vain periaatteessa, saman arvoinen kuin kenen tahansa muunkin. Että kaikki yhteiskunnalliset järjestelmät, jotka rakentuvat jonkin "arvokkaamman" päämäärän saavuttamiseksi, kehittyvät ja laajenevat aikansa, kunnes sortuvat kasvaviin ristiriitoihin. Ettei se riitä, että jokainen pyrkii toimimaan epäitsekkäämmin ja järkevämmin nykyisen poliittistaloudellisen järjestelmän säännöillä. Että ihmiskunnan kehitys on todellisuudessa etenemässä jälleen kohti jotain Auschwitzia, ellei yhteisiä poliittisia ja taloudellisia sääntöjä olennaisesti ja todellisuudessa muuteta todellisen demokratian suuntaan. Tästä olen yhtä varma kuin Galilei omasta teoriastaan.

Palataan kysymykseen minkä asian paavi aikanaan teki väärin. Hän rikkoi etiikan kultaista sääntöä. Hän ei antanut Galilein teorialle sitä arvoa, mitä hän vaati omalle näkökannalleen. Paavi ajatteli, että hänellä on laajan kannatuksensa ja oikeaksi todistetun Raamatun sanan perusteella valta määritellä totuus, koska Galilei ei pystynyt loogisesti todistamaan päinvastaista (eihän siitä, että planeettojen liikkeet ovat johdettavissa hypoteesista, että Maa liikkuu, vielä voida päätellä, että Maa todella liikkuu). Vastaavaa todistusta hän ei kuitenkaan vaatinut omalle väitteelleen (eihän siitä, että Maa on yleisesti hyväksytyn opin mukaan liikkumaton, vielä voida päätellä sitä, että Maa todella on liikkumaton).

Kun tänään mietitään, miten demokraattisen yhteiskunnan teoriaan tulisi suhtautua, vastakkain ovat tavallaan Galilein ja paavin perustelut puolesta ja vastaan. Kumpaakaan ei voida todistaa oikeaksi, mutta Galilein malli selittää todellisuutta yksinkertaisemmin. Myös eettinen valinta suosii Galilein mallia, sillä se on itsessään eettisempi. Asettaessaan kaikkien ihmisten yhteiskunnalliset toiveet periaatteessa samanarvoisiksi malli itse noudattaa etiikan kultaista sääntöä. Samalla se väittää, ettei etiikalla ja (yhteiskunta)tieteellä ole ristiriitaa; ettei asioiden eettinen tarkastelu voi tuottaa eri tuloksia kuin niiden tieteellinen tarkastelu. Toisin sanoen, jos etiikan kultaista sääntöä pidetään moraaliohjeena, tieteellinen yhteiskuntateoria kertoo, millaisia yhteiskunnallisia sääntöjä on moraalista noudattaa ja mihin suuntaan yhteiskuntaa voidaan kehittää. Aivan vastaavasti kuin jos sääntönä pidetään, että kaikille luonnon tapahtumille annetaan sama arvo (eikä esimerkiksi Maan sijainnille tai tietylle avaruuden ja ajan koordinaatistolle anneta erikoisasemaa), luonnontiede kehittyy ja kertoo, mitä vuorovaikutussääntöjä noudattamalla tekniikkaa voidaan kehittää.

Eettinen valinta tieteellisen yhteiskuntateorian puolesta on ensimmäinen ja tärkein käytännön teko, jolla itse kukin voi rakentaa demokraattista maailmaa. Sen valinnan tehnyt ei voi enää ajatella muuttavansa maailmaa paremmaksi hävittämällä "pahoja" voimia, järjestäytymällä taisteluun "oikeiden" asioiden puolesta tai painostamalla ihmisiä tekemään "edullisia" päätöksiä. Ainoa, mikä maailmaa muuttaa paremmaksi, on ihmiskunnan tiedollinen ja ymmärryksellinen kehitys. Jokainen, joka todella ymmärtää millä tavalla teoriat ovat käytännöllisiä, pyrkii aktiivisesti levittämään ja opettamaan kaikkea tieteellistä tietoa ja erityisesti demokraattista yhteiskuntateoriaa -- riippumatta siitä, keiden leirissä työtään tekee ja kuinka vahvoja vastustajat ovat.

.

Ei ole vaikeaa huomata, että ne käytännöt, joita todellisuudessa noudatetaan, ovat useissa tapauksissa varsin kaukana niistä, joita tieteellinen yhteiskuntateoria pitää ihanteellisena. Demokratian etenemisestä huolimatta poliittisia kiistoja ratkaistaan edelleen jyrkkien ideologisten näkemysten perusteella, väkivallalla ja sotimalla. Arvalla valitut päättäjät ovat tästä todellisuudesta yhtä kaukana kuin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus Galilein ajan Italiasta. Ja markkinoiden laajenemisesta huolimatta maailmantalous on yhä korruptoitunutta, luokittelevaa ja puolueellista. Todellinen markkinatalous on tässä erilaisten taloudellisten etupiirien välisessä taistelussa vieras ajatus jopa taloustieteilijöille.

Kuitenkin nykyisen todellisuuden ja demokraattisen yhteiskunnan teorian välillä on myös kosketuskohtia, joissa teoriaa voidaan hyödyntää. Ehkäpä tärkein niistä on kansainvälisen kaupan sääntöjen laatiminen. Paraikaa ollaan Maailman kauppajärjestön, WTO:n toimesta valmistelemassa lukuisia kaupan vapautta laajentavia sääntöjä, jotka tulevat pitkälti muovaamaan yhteistä tulevaisuuttamme. Näistä säännöistä päätettäessä on mahdollisuus lähteä vähemmän energiaa kuluttavalle tielle. WTO:ta tarvitaan, mutta sen tehtävänkuvan on muututtava.

Nykyisen WTO:n perusongelma on se, ettei se pyri vapauttamaan ja laajentamaan todellista markkinataloutta vaan kapitalistista markkinataloutta. Edellisen laajeneminen olisi yleisesti edullista, mutta kapitalismin laajeneminen aiheuttaa enemmän ongelmia kuin ratkaisee. Se johtuu siitä, että kapitalistisessa taloudessa yritykset voivat käydä kauppaa markkinaosapuolia eriarvostavilla sopimuksilla, mikä antaa mahdollisuuden syrjimiseen ja sillä kiristämiseen eli toisten heikkouksista -- tietämättömyydestä, asemattomuudesta, varattomuudesta -- hyötymiseen. Siinä määrin kuin valtioiden välinen kauppa on rajoitettua ja kapitalistinen hyötyminen alueellista, myös sen seuraukset ovat rajattuja ja paikallisia. Mutta sitä mukaa kuin kansainvälinen kauppa vapautuu ja talous globalisoituu, kapitalistisen "kiristämisen" mahdollisuudet laajenevat ja voitot kasvavat. Kun yritykset kasvavat maailmanlaajuisiksi jättiläisiksi, niiden tarpeet tulevat vähitellen tärkeimmiksi kuin kansojen ja pienyhteisöjen tarpeet. Kaikki yhteisöllisyys kaupallistuu ja kaikkialla rikkaiden ja köyhien välinen kuilu syvenee, juuri niin kuin tänään tapahtuu.

Toinen ongelma on se, että tätä kehitystä vastustavat poliittiset voimat eivät välttämättä ole tehtävänsä tasalla vaan myös niiden toiminta perustuu vanhentuneisiin ajatusmalleihin. Osa WTO:n vastustajista keskittyy mielenosoituksiin ja kaiken kaupallisuuden vastustamiseen. Parasta mitä näin voidaan saada aikaan on WTO:n nykyisin ajamien säädösten voimaantulon viivyttäminen. Osalla vastustajista on sosialistisia tavoitteita, mutta koska mahdollisia sosialistisen säätelyn tarkoituksia, kohteita ja keinoja on lukemattomia, jotka ovat usein keskenään ristiriitaisia, tältä pohjalta toimiva kapitalismin vastainen rintama on tänään(kin) erittäin hajanainen ja tuomittu epäonnistumaan. Kuitenkin mukana on myös pyrkimyksiä, mm. maailmankaupan sosiaalinen -- siis ei sosialistinen -- verottaminen ja veroparatiisien lakkauttaminen, jotka pitkälti yhtyvät maailmantalouden demokratisoinnin tavoitteisiin.

WTO:n ja sen vastustajien yhteinen virhe on siinä, että he pitävät kaupan vapautena yritysten vapautta myydä tai olla myymättä eivätkä poliittisten yhteisöjen vapautta ostaa tai olla ostamatta. Tällöin vastakkain asetetaan poliittinen ja taloudellinen yhteisö sen sijaan että vastakkain asetettaisiin kysyntä ja tarjonta niin kuin markkinateorian mukaan pitää tehdä. On otettava huomioon, että poliittinen yhteisö on aina myös taloudellinen eli se tuottaa ja kuluttaa hyödykkeitä, ja taloudellinen yhteisö on aina myös poliittinen eli sillä on organisaatio ja määräyssuhteita. Kummankin sisäinen toiminta tapahtuu markkinoiden ulkopuolella eikä kummankaan valta ole viatonta. Ero on vain se, että poliittisessa yhteisössä valta hankitaan äänestäjien valinnoilla tai aseilla ja taloudellisessa yhteisössä valta hankitaan kuluttajien valinnoilla tai rahalla.

WTO:n vaatimus siitä, että yrityksellä pitää periaatteessa olla vapaus myydä tuotteitaan poliittisen yhteisön sisälle, loukkaa jälkimmäisen itsemääräämisoikeutta. Se on myös ristiriitainen malli, syystä että poliittinen on vaikutussuhteisesti ennen taloudellista, mistä johtuen tältä pohjalta tehdystä käytännöstä tulee sekava ja huonosti toimiva -- aivan kuten niistä maakeskeisen maailmanjärjestelmän malleista, joita 1500-luvulla tehtiin. Koska valtioiden ja kansallisten etujen olemassaoloa ei voida kieltääkään, niitä joudutaan ottamaan huomioon erilaisilla poikkeuksilla. Kun poikkeukset ovat maakohtaisia, tuotekohtaisia ja seurauskohtaisia, on aivan selvää, että niistä muodostuu erittäin monimutkainen ja vaikeasti hallittava kokonaisuus. Esimerkiksi, WTO ei pidä polkumyyntiä tai viennin tukemista sinänsä vääränä. Ne ovat väärin vain silloin, kun tietyt byrokraattiset ehdot täyttyvät ja/tai asianosainen voi tutkintalautakunnalle todistaa niistä johtuen kärsineensä taloudellisia menetyksiä. Tämä on vähän niin kuin säädettäisiin, ettei varastaminen sinänsä ole väärin, mutta jos varkauden kohde pystyy todistamaan, että varastetulla asialla on hänelle merkittävää taloudellista arvoa, se on korvattava ja sen osalta varastaminen lopetettava. Selvää on, että tällaiselta pohjalta asioiden käsittely on mitä suuremmassa määrin tulkinnanvaraista ja byrokraattista ja silloin vahvempien mielipiteillä on taipumus voittaa viisaampien mielipiteet.

Paitsi että WTO:n käyttämä ja yleisesti hyväksytty tulkinta markkinoista johtaa byrokraattiseen mielivaltaan, se on keskeinen syy sosiaalisten palvelujen -- ja sosiaalisten tunteiden -- alasajoon. Kaupan vapauttaminen poliittisesta säätelystä on sinänsä hyvä tavoite: yhteisön jäsenillä pitäisi olla mahdollisimman suuri vapaus tehdä omat ostonsa ilman että niitä kollektiivisesti rajoitetaan. Silti yhteisöllä pitää olla myös vapaus päättää omasta sosiaalisuuden tasostaan. Kapitalistisella vapaudella kilpailutilanne muodostuu kuitenkin sellaiseksi, että muiden olosuhteiden ollessa samat sellainen yritys voittaa, jonka maksamat sosiaaliset maksut ovat pienimmät, ja se painaa kaikkien sosiaalimenoja alas. Esimerkiksi, kun kunta ei saa hankinnoissaan suosia omia yrittäjiään, kunnan edellytetään kilpailuttavan tarjoajia ja valitsevan halvimman tarjouksen siinäkin tapauksessa, että ulkopuolisen yrittäjän valinta lisää kunnassa työttömyyttä ja sen aiheuttamat kulut tekevät valinnasta kunnalle kokonaisuudessaan kalliimman. Kunta ei voi toimia omasta mielestään järkevimmällä tavalla vaan se painostetaan leikkaamaan sosiaalisia palvelujaan.

Yksinkertaisempi ja toimivampi järjestelmä saadaan, kun tunnustetaan niin poliittisten kuin taloudellistenkin yhteisöjen itsenäisyys ja kaupan vapaus ymmärretään ostamisen vapautena eikä myymisen vapautena. Nämä teoreettisesti selvät ja vahvat periaatteet kääntävät koko WTO:n toiminnan perusajatuksen aivan toisin päin.

Poliittisen yhteisön, valtioliiton, valtion, kunnan tms. itsenäisyydellä tarkoitetaan silloin sitä, että yhteisöllä on poliittisen järjestelmänsä -- mieluimmin mahdollisimman demokraattisen -- kautta vapaus päättää omista sisäisistä asioistaan: mitä sen jäsenillä on lupa tuottaa ja myydä; mitä verotetaan ja kuinka sekä mihin verot käytetään. Yhteisöllä on myös vapaus päättää, millaisia ympäristösäädöksiä, kuluttajansuojalakeja tms. se omalla alueellaan noudattaa ja mitä sen jäsenet saavat viedä ja mitä tuoda. Yhteisesti, esimerkiksi uuden WTO:n kautta, säädellyn talouden alueelle tullaan vasta, kun suvereeni yhteisö tai sen jäsen päättää myydä tuotteitaan ulos. Uuden WTO:n tehtävä on säätää ja valvoa, että tässä kaupassa noudatetaan todellista markkinataloutta, mikä tarkoittaa sitä, että maailmanmarkkinat säädetään yhdeksi suureksi kaikille avoimeksi markkinapaikaksi. Siellä kukaan myyjä saa syrjiä ketään ostajaa kaupasta kieltäytymisellä, halvemmilla hinnoilla, heikommalla tiedotuksella tms. vaan jokaisella ostajalla on samat oikeudet kuin muillakin, joista oikeuksista ei käydä kauppaa. Kaupan ei siis ole yksinmyyntioikeuksiakaan, mikä muuttaa erityisesti tiedon kaupan, jonka nykyinen käytäntö on mitä voimakkaimmin varallisuutta keskittävää, laajemmin kaikkia hyödyttäväksi.

Maailman markkinoiden idea on aivan sama kuin kylän torin idea. Kylässä jokainen perhe ja pienyrittäjä voi itsenäisesti päättää, minkä osan tuotannostaan se kuluttaa itse ja minkä se myy ja kuinka se tuotantonsa ja tulonsa järjestää. Mutta siltä osin kuin se myy tuotteitaan, se vie ne torille kaikkien vapaasti verrattaviksi ja ostettaviksi. Perhe myös itsenäisesti päättää kuka torille menee, mitä ostaa ja keneltä. Torin idea ei suinkaan ole se, että torin pitäjät puuttuvat perheiden sisäisiin asioihin tai että perheet käyvät kauppaa siitä, keillä on minkäkinlainen oikeus torille, tai että jotkut perheet sopivat yhteisistä hinnoista tai että perheet käyvät kahdenkeskistä kauppaa muilta salassa. Jos ja kun näin tehdään, ollaan kapitalistisilla tai sosialistisilla markkinoilla ja niillä voittavat parhaiden painostuskeinojen käyttäjät, eivät parhaiden tuotteiden tarjoajat.

Avainasemassa toreilla ja markkinoilla on tiedon julkisuus. Jotta tori toimisi torina, tuotteiden laatujen ja hintojen on oltava kaikkien nähtävillä. Toisin sanoen, todellisilla maailmanmarkkinoilla minkään vientiä harjoittavan yrityksen mitkään kaupattavia tuotteita tai niiden hintoja koskevat tiedot eivät saa olla salaisia. Tästä periaatteesta ei voida neuvotella tai äänestää sen enempää kuin siitä, kiertääkö Maa aurinkoa vai ei. Uuden WTO:n ehdottomasti tärkein tavoite on tämän periaatteen käytäntöön saattaminen. Yksinkertaisesti säädetään, että niiden yritysten, jotka toimivat kansainvälisesti, on julkistettava kaikki hinnastonsa ja kirjanpitonsa. Kun asiasta säädetään ja loukkauksista rankaistaan, kenenkään ei kannata enää salatakaan tietojaan, koska yleisen avoimuuden ansiosta yksittäiset salaisuudet helposti paljastuvat. Kenenkään rehellisen kilpailukyky ei kärsi ja epärehelliset kilpailijat on helppo erottaa muista.

Kapitalistien ideologista ylivaltaa osoittaa se, kuinka mahdottomana useimmat tällaista ajatusta pitävät, vaikka teknisesti hinnastojen ja kirjanpitojen julkisiksi avaaminen on internetin aikana mitä helpointa; itse asiassa paljon vaikeampaa on kyseisten tietojen salassa pitäminen. Jopa vain pankkitalletustietojen saattamista vain viranomaisten tietoon useat ovat oppineet pitämään "markkinoiden yksityisyyden" loukkaamisena, siitä huolimatta että markkinat ovat jo käsitteellisesti yleiset eivätkä yksityiset. Tässä uskossaan tavallinen kapitalisti on yhtä lailla harhaan johdettu kuin tavallinen sosialisti on harhaan johdettu uskoessaan että "kansandemokratia" on oikeaa demokratiaa. "Yksityiset markkinat" ovat markkinoiden vastakohta samassa mielessä kuin "kansandemokratia" on demokratian vastakohta.

Toiseksi tärkein tehtävä uudella WTO:lla on valvoa, etteivät ketkään myyjät syrji markkinoilla ketään ja ettei markkinoille osallistumisesta käydä missään muodossa kauppaa. Valvonta onkin helppoa, kun tiedot kaupoista ovat julkisia. Tietysti julkisuudesta on hyötyä myös yksittäisille valtiovalloille ja yrityksille, jotka yrittävät estää erilaisia taloudellisia väärinkäytöksiä ja rikoksia.

Näiden lisäksi WTO:lle voidaan ja on aihetta antaa myös sosiaalinen tehtävä. Se tarkoittaa kansainvälisen kaupan mahdollisimman neutraalia, luokittelematonta verotusta, josta saadut tulot käytetään mahdollisimman tasaisesti kaikkien kansojen kansalaisia hyödyttäviin kohteisiin.

.

Kun EU:n sääntöjä nyt ollaan uusimassa, ylivoimaisesti tärkein päätös koskee demokratian periaatteen hyväksymistä tai hylkäämistä. Kysymys on siitä, alistetaanko demokratia eli kansalaisten vapaalle tahdolle rakentuva yhteisyys jollekin tärkeämmälle periaatteelle, jolloin demokratiaa noudatetaan vain siinä määrin, kuin tämä toinen periaate sallii. Mikä tämä toinen periaate tai ideologia voisi olla? Mahdollisuuksia on kolme, uskonnollinen, poliittinen tai taloudellinen ideologia.

Uskontojen ylivallan aika on Euroopassa jo ohitettu. Vaikka vielä tänäänkin uskonnolliset yhteisöt nauttivat joistain erityisistä eduista muihin yhteisöihin nähden, jokaisessa Euroopan maassa kirkkojen asema on alistettu poliittiselle demokratialle. Kirkoilla on esimerkiksi verotusoikeutta vain siinä määrin kuin sitä niille demokraattisessa päätöksenteossa annetaan. Mikään uskonnollinen ryhmä ei myöskään vaadi erityisoikeuksia tai muita suurempaa rakenteellista päätösvaltaa Euroopan unionissa sillä perusteella, että he tietävät muita paremmin, mikä on ihmisille hyväksi tai että heidän uskontoaan tulisi levittää muualle maailmaan. Selvää on, että jos tällaiset pyrkimykset olisivat määrääviä, koko EU:ta ei olisi. Tässä suhteessa Euroopan unioni on melko turvallisilla vesillä.

Poliittisten ideologioiden, erityisesti kansallisuusaatteiden laita on toinen. Nykyisessä EU:ssa kansallisuusaatteilla on tunnustettu asema, joka yhteisessä päätöksenteossa ylittää EU:n kansalaisten demokratian. Nationalistinen vire ilmenee mm. siinä, että EU:n laeista päätettäessä pääpaino annetaan kansallisia hallituksia edustavalle neuvostolle eikä kansalaisia edustavalle parlamentille. Toinen kansallisuusaatteita korostava seikka on se, ettei kansoihin suhtauduta tasapuolisesti vaan suuren kansakunnan etua pidetään tärkeämpänä kuin pienen ja siksi suurella kansakunnalla on Euroopan neuvostossa enemmän edustajia kuin pienellä. Ei siis siitä syystä, että suuressa maassa on enemmän kansalaisia, joka suhteutus voidaan huomioida täysimittaisesti parlamentissa, vaan siitä syystä, että suurella maalla on enemmän kansallista valtaa kuin pienellä, joka valta viime kädessä perustuu aseelliseen ja taloudelliseen painostamiseen, nationalistiseen uhoon.

Euroopan yhdentymisen nimenomainen tarkoitus on ollut ja edelleen on vähentää Euroopan kansojen välistä valtataistelua. Jos kuitenkin suurelle annetaan enemmän etuja kuin pienelle, se romuttaa koko idean ja johtaa ristiriitaisiin käytäntöihin. Silloin suuren kanssa liittoutumisella saavutetaan suhteellisesti enemmän etuja kuin itsenäisenä valtiona toimimisella. Näin voidaan menetellä jonkin aikaa, kun eri asioissa ajaudutaan eri liittoutumiin, mutta vähitellen tärkeimmistä liittoutumista pyrkii tulemaan pysyviä ja unioni jakautuu vallasta kilpaileviksi leireiksi, jolloin kilpailussa menestyäkseen suurten on unohdettava pienten edut.

Jotta näin ei kävisi, demokratia on nostettava unionin ylimmäksi poliittiseksi periaatteeksi. Toisin sanoen, on tunnustettava ja hyväksyttävä, että Euroopan unioni koostuu tasavertaisista valtioista ja tasavertaisista yksilöistä. Ja tälle ajatukselle Euroopan yhteinen hallinto on johdonmukaisesti rakennettava kaikkia demokratian asettamia vaatimuksia soveltaen.

Euroopan komissio voi edelleenkin edustaa unionia kansainvälisissä yhteyksissä, tehdä lakialoitteita ja toimeenpanna tehtyjä lakeja, mutta sen tulee olla nykyistä demokraattisemmin Euroopan parlamentin valitsema. Lisäksi komissiolta vaaditaan avoimuutta ja puolueettomuutta mm. lakialoitteiden teossa. Se tarkoittaa sitä, että jokaiseen lakiehdotukseen on sisällyttävä avoin perustelu, jossa selitetään mihin lailla pyritään ja miten se parantaa tavallisen EU:n kansalaisen hyvinvointia. Lain sitominen avoimiin perusteluihinsa on ehdottoman tärkeää monestakin syystä. Ensinnäkin, perustelujen laadinta auttaa lainlaatijoita pitämään mielessä, keiden parhaaksi he toimivat. Toiseksi, perustelut auttavat kansalaisia keskustelemaan asiasta ja arvioimaan, onko ehdotus heidän etujensa mukainen vai ei. Tarkoituksena on, että lakien valinta tapahtuu vertailemalla niiden tarjoamia yleisiä etuja eikä käymällä kauppaa erityisistä eduista. Kolmanneksi, se, että ehdotus on perusteltava sattumanvaraisesti valitun kansalaisen näkökulmasta, vaikeuttaa jonkin erityisen joukon suosimista, koska silloin on selitettävä, miten kyseisen joukon erityisasema parantaa muiden hyvinvointia. Jos selitys on epäuskottava, laki tuskin toimii käytännössäkään. Ja neljänneksi, jo hyväksytyn lain kirjatut perustelut auttavat yhteisöä päättämään, milloin olosuhteet ovat siinä määrin muuttuneet, etteivät sen perustelut enää ole voimassa ja laista voidaan luopua.

Demokraattisessa Euroopan neuvostossa jokaisella jäsenmaalla on itse valitsemansa edustaja ja yksi ääni. Kun lakiehdotus on tehty, neuvosto käsittelee sen. Jos joku neuvoston jäsen on koko hanketta vastaan, haluaa esittää vaihtoehtoisen tavan ratkaista asia tai ehdottaa lakiehdotukseen muutoksia, hän tekee asiasta oman perustellun ehdotuksensa, joita kaikkiaan voi siis olla useita. Kun ehdotuksista on keskusteltu, niitä korjailtu ja lopulliset ehdotukset perusteluineen esitetty, niistä äänestetään. Kukin edustaja kirjoittaa äänestyslappuunsa kannattamansa ehdotuksen numeron ja lapuista valitaan sattumanvaraisesti esimerkiksi kolme. Jos yksikin lappu kannattaa koko hankkeesta luopumista, niin tehdään. Jos yksikin lappu kannattaa jotain vaihtoehtoista tapaa käsitellä kyseistä asiaa, se esitetään komission harkittavaksi ja muiden ehdotusten käsittelyä lykätään. Muussa tapauksessa yhdestä kolmeen esitystä annetaan edelleen unionin parlamentin päätettäväksi. Tällaisella järjestelyllä neuvoston tehtävänä on toisaalta karsia joukosta sellaiset lait ja säädökset, joista on parempi päättää kansallisella tasolla, ja toisaalta etsiä parhaita sääntöjä ja yhteistyömuotoja niissä asioissa, jotka ovat selvästi yhteisiä. Neuvosto päättää myös yhteisen budjetin koon niin tulojen kuin menojenkin osalta.

Unionin parlamentti valitaan yleisillä ja ylikansallisilla vaaleilla, jolloin kunkin maalaisia kansalaisia tulee parlamenttiin suunnilleen maiden väkilukujen suhteessa. Parlamentaarikon ei kuitenkaan edellytetä toimivan maansa eikä äänestäjiensä edustajana vaan oman järkensä mukaan, vapaana EU:n kansalaisena. Kun lain tai muun säädöksen tai budjetin yksityiskohdan voimaantulosta päätetään parlamentissa, olennaista on, ettei sitä tehdä kaikkia ääniä laskemalla ja äänet enemmistöön ja vähemmistöön jakamalla vaan sattumanvaraisella otannalla, jossa vain muutamien äänestäjien äänet ratkaisevat. Kun näin menetellään, myöskään äänestäjät eivät jakaudu vastakkaisiin leireihin, ja kun näin tapahtuu, myöskään kansakunnat eivät ajaudu toistensa vihollisiksi. Tämähän on demokratian tarkoituskin.

Kolmas kysymys koskee taloudellisten ideologioiden asemaa Euroopan yhteisössä. Tässä asiassa olennainen kysymys ei kuitenkaan enää koske kapitalismin ja sosialismin suhdetta vaan kasvuun pyrkivän talouden ja neutraalin talouden suhdetta. Nykyisen EU:n hallinto uskoo kasvuideologiaan ja pyrkii talouspolitiikassaan yhdistämään sosialismin ja kapitalismin kasvua tukevat ominaisuudet. Se pyrkii aggressiiviseen, poliittisesti tuettuun markkinoiden valtaamiseen maailmassa ja siitä syystä se suosii aggressiivista kasvua myös EU:n sisällä ja siitä syystä se pitää tuotannon ja yritysten vapautta kasvuun ja laajenemiseen tärkeämpänä kuin jäsenmaiden ja kuluttajien vapautta päättää omista tarpeistaan.

On kuitenkin pelättävissä, että aggressiivisella talouspolitiikalla on yhtä huono loppu kuin mihin Euroopan kansojen aggressiivinen aluepolitiikka aikanaan johti. Aggressio herättää vastavoiman, joka ottaa jonkin vaikeasti vastustettavan muodon, joka lopulta lopettaa kasvun. Esimerkiksi, kun EU noudattaa tuottajien ja myyjien vapauksia korostavaa taloutta, mikä kasvattaa tuloeroja ja ajaa osan aktiiviväestöstä taloudelliseen hyödyttömyyteen, tukahdutettu taloudellinen aktiivisuus muuttuu poliittiseksi, ja niin kauan kuin poliittisetkin rakenteet läpäisevät vain kasvuun pyrkimistä, vaihtoehdoiksi jää joko passiivisuus ja masentuminen tai aktiivisuus ja innostuminen olemassa olevien rakenteiden hävittämiseen. Ja poliittiset toimet passiivisten aktivoimiseksi ja väärällä tavalla aktiivisten passivoimiseksi vain pahentavat asiaa. Kasvu loppuu, tavalla tai toisella.

Jotta näin ei tapahtuisi, EU:n on muutettava koko talouspolitiikkansa demokraattista taloutta kannattavaksi ja rakentavaksi. Tämä on kirjattava sen perustuslakiin aivan samoin kuin demokraattisen politiikankin kannattaminen ja rakentaminen.

Taloudessa se tarkoittaa sitä, että EU:n perustuslaissa annetaan paikallisille yhteisöille, kunnille ja valtioille täysi vapaus päättää mitä ne hankkivat ja mitä tuonnin esteitä rakentavat -- aivan kuten yrityksilläkin on. Tietäähän kukin yhteisö itse parhaiten oman etunsa. Jos yhteisölle on kannattavampaa ostaa muualta kuin tehdä itse, niin kuin usein on, se tietenkin tekee niin ilman että sitä täytyy siihen lailla pakottaa. Mutta yhteisöä ei saa ulkoa päin painostaa mihinkään erityiseen valintaan eikä sitä saa eristää markkinoista. Siksi sille on annettava täysi ostamisen vapaus muiden yhteisöjen puolelta. Se puolestaan edellyttää sitä, ettei mikään yhteisö, ei taloudellinen eikä poliittinen, saa myyjänä syrjiä mitään yhteisöä, ei taloudellista eikä poliittista, koska siinä tapauksessa vahvimpien edut löytävät toisensa ja heikoimmat kärsivät. Jos myy, kaikille on myytävä ja samoin hinnoin. Eikä ulos myytävää tuotantoa saa tukea sisäiseen tuotantoon verrattuna. Ja jotta näitä asioita pystyttäisiin EU:ssa valvomaan, yritysten ja yhteisöjen kirjanpidot on saatettava julkisiksi. Silloin valvontaankaan ei tarvita viranomaisia vaan jokainen syrjintää epäilevä voi itse tarkastaa asian ja vasta rikkomuksen huomattuaan pyytää asiaan korjausta tai kääntyä viranomaisen puoleen.

EU:n kansalaisten on lisäksi vakavasti ryhdyttävä kansainvälisen osakeyhtiöjärjestelmän kehittämiseen kohti henkilöyhtiöjärjestelmää ja patenttijärjestelmän ja tekijänoikeuksien asteittaiseen alasajoon maailmantaloudessa. Näiden järjestelmien kapitalistiset "oikeudet" ovat juuri niitä, jotka ovat keskittäneet taloudellista ja poliittista valtaa kehittyneille maille, erityisesti Yhdysvalloille, siinä määrin, että se uhkaa koko maailman talouspoliittista tasapainoa. Jos ja kun Yhdysvaltojen voima sortuu omaan suuruuteensa, Euroopan on reagoitava, jottei mitään uutta supervaltaa pääse kehittymään.

.

Enemmistödemokratiaan tottuneissa yhteiskunnissa ihmetellään ja harmitellaan, kuinka jokin pieni eliitti voi jossain diktatuurissa alistaa koko kansan palvelemaan omia tarkoitusperiään uskonnollisen tai kansallisen edun nimissä. Miksi kansalaiset sallivat sen? Koska heidän kannattaa uskoa eliitin esittämään viralliseen "totuuteen", koska sen kyseenalaistaminen on kiellettyä ja kapinoijat pannaan tyrmään. Siksi he myös oppivat käytännössä noudattamaan kyseisen "totuuden" sanelemaa realismia, vaikka he sisimmässään vastustaisivat niihin liittyvää vallankäyttöä. Kuitenkin juuri ideologisen eliitin "totuuksien" määrittelemä päivänpoliittinen realismi on aina, ennemmin tai myöhemmin, osoittautunut epärealistiseksi ja tavallisen kansan sisäinen toive demokraattisemmasta hallinnosta on osoittautunut realismiksi.

Saattaisiko nykyisessä taloudelliseen kasvuun vannovassa maailmassa vallita samanlainen päivänpoliittisen realismin ja pitkän tähtäimen realismin välinen ristiriita? Näin itse uskon. Kun katselen tilannetta todellisen demokratian ja markkinatalouden näkökulmasta, näyttää harmilliselta ja pitkän päälle kestämättömältä, että verrattain pieni globaalin talouden eliitti voi niin täydellisesti alistaa kansakunnat palvelemaan omia tarkoitusperiään taloudellisen kasvun nimissä. Vaikka kaikkialla nähdään, millaisia uhrauksia yritysten välinen kilpailu raaka-aineista ja markkinoista vaatii, kaikki konkurssit, lamat, työttömyydet, burn-outit ja luonnon tärvelemiset siedetään, koska taloudellisen kasvun selitetään vaativan heikkojen karsimista. Ja vaikka kaikki näkevät, kuinka keinoja kaihtamatta rikkaat ahnehtivat lisää rikkauksia köyhien näkiessä nälkää, se siedetään, koska taloudellinen eliitti selittää, etteivät he muuten viitsi tehdä töitään ja johdattaa köyhiä vaurauteen. Miksi kansalaiset uskovat moiseen hölynpölyyn? Koska heidän kannattaa uskoa eliittinsä selityksiin, koska eliitillä on ideologinen valta syrjiä kyseenalaistajiaan. Siksi kansalaiset myös oppivat käytännössä noudattamaan kyseisten "totuuksien" sanelemaa realismia, vaikka he sisimmässään vastustaisivat niihin liittyvää aggressiivisuutta luontoa ja vähäosaisia kohtaan.

Tämän kirjoituksen tarkoitus voidaan sanoa näinkin: kaventaa kuilua päivänpolitiikan realismin ja pitkän tähtäimen realismin välillä. Aggressiiviselle, kapitalistissosialistiselle kasvutaloudelle on olemassa teoreettinen vaihtoehto, jota voidaan soveltaa käytäntöön heti, kun niin päätetään. Mitään teknisiä esteitä ei ole, mihinkään fyysisiin omistuksiin ei tarvitse puuttua. Enemmistödemokratioissa, esim. Euroopan unionissa, tilanne on jopa sillä tavalla otollinen, että asia on kansalaisten päätettävissä, ei rikkaiden eikä asevoimien. Muuta ei tarvita kuin luottamus siihen, että jollain tavalla jokainen pyrkii kohti parempaa tietoa ja yhteistä hyvää.