Perustulo on oikein
Mielestäni H.S. esittää pääkirjoituksessaan 16 .7. hyvän analyysin perustulon ja ammattiyhdistysliikkeen suhteesta, mutta varsin pintapuolisen näkemyksen itse kansalaispalkan mahdollisista vaikutuksista. Perustulon hyvien puolien lisäksi pääkirjoituksessa todetaan siihen liittyvän kaksi periaatteellisesti arveluttavaa näkökohtaa.
Ensiksi, perustuloon siirtyminen merkitsisi pääkirjoituksen mukaan puolittaista antautumista työttömyyden edessä.
Paremminkin perustulo voidaan nähdä tarkoitukseltaan täysin päinvastaisena: menetelmänä työllisyyden parantamiseksi. Tämä perustuu siihen, että perustulo — nimenomaan vesittämättömässä muodossa, jossa jokainen kansalainen saa saman perustulon — on kaikista sosiaalijärjestelmistä työntekoon kannustavin, koska mikään ansiotulo ei sitä vähennä. Perustulojärjestelmässä työnteko on aina täysimääräisesti kannattavaa. Nykyiset tukijärjestelmät, jotka perustuvat tarveharkintaan ja ansiosidonnaisuuksiin, asumistuet, lastenhoitotuet, eläkkeet ja työttömyyskorvaukset, johtavat alituiseen tilanteisiin, joissa työnteon kannattavuus joutuu koetukselle, koska sillä menetetään korvauksia.
Ei perustulo ole antautumista vaan positiivinen reagointi muuttuvaan maailmaan. Kokemuksesta tiedetään, että poliittisen kilpailun tuloksina syntyneet tarkoitus- ja tarveharkintaiset tuet eivät pysy yhä nopeammin muuttuvien vaatimusten mukana. Joudutaan jatkuvasti tukemaan sellaista, joka ei enää tukea tarvitse, ja kieltämään tuki sellaiselta, joka jo sitä tarvitsee. Perustulo on tämän ongelman perusratkaisu.
Toisena perustulon ikävänä puolena pääkirjoitus pitää sitä, että kansalaispalkka hämärtää ihmisten käsitystä siitä, mistä yhteiskunnan tuet tulevat. Ne eivät ole ilmaista rahaa, vaan joku on ansainnut ne.
Tätä asiaa pitäisi tosiaan yhdessä pohtia, sillä senkin tiimoilta voidaan esittää päinvastainen kanta. Eihän ole ensisijaisen tärkeää ymmärtää, ketkä varoja käytännössä ansaitsevat, vaan millä tavalla yhteiskunnan varallisuus syntyy. Nämä asiat eivät ikävä kyllä ole niin hyvässä vastaavuussuhteessa kuin soisi. Esimerkiksi muutama vuosi sitten pankkitoiminnalla ansaittiin ruhtinaallisesti; nyt tiedetään, että näillä ansioilla oli enemmänkin negatiivinen kuin positiivinen vaikutus yhteisen varallisuuden kehittymiseen. Tänään suurimmat ansiot kerätään suurteollisuuden omistamisella, eikä olisi suuri ihme, jos muutaman vuoden kuluttua oltaisiin sitä mieltä, että yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta nämäkin ansiot kohdistuivat väärin.
Yhteiskunnan varallisuus ei ehkä niinkään kasva rahan ja omistussuhteiden kanssa pelaamisella kuin tavallisella työnteolla, ihmisille hyödyllisten asioiden ja laitteiden kehittämisellä ja rakentamisella. On myös huomattava, että kansojen varallisuus perustuu yhä suuremmassa määrin menneiden sukupolvien yhteisesti rakentamalle perustalle. Ilman isien tekemiä keksintöjä, teitä, rakennuksia, voimalaitoksia ja masuuneita poikien ansiot olisivat sangen vaatimattomia. Kuitenkin nykyiset ansiot jakautuvat ikäänkuin kaikki olisi tänään tehty ja kukin saa niitä joko markkinoilla mitatun ansionsa tai poliittisesti mitatun tarpeensa mukaan.
Perustulo tuo asiaan laajemman ajattelutavan: on olemassa myös varallisuutta, joka on yhteistä perintöä. Perustuloa voitaisiinkin yhtä hyvin kutsua kulttuurin aikaansaamaksi perinnöksi, jolle ei ole erityisiä tekijöitä eikä omistajia, ja jota siitä syystä jaetaan kaikille yhtä paljon. Samasta syystä sen kustannukset olisi otettava sieltä, missä kaikkein eniten hyödytään tieteen, tekniikan ja yleisen rakentamisen edistymisestä.
Näin ajatellen perustulo ei suinkaan hämärrä ymmärrystä siitä, mistä hyvinvointi kasvaa. Enemmänkin näyttäisi siltä, että nykyinen tulojenmuodostumisjärjestelmä, jossa suuri osa ansioista saadaan joko lyhyttähtäimisten markkinavoittojen tai poliittisen kilpailun tuloksena, ohjaa ihmisten ajatuksia ja tekoja suuntaan, joka yhä harvemmin on eduksi yhteiselle edistymiselle.