Ohjauksen soveltumattomuus ihmismielen jalostamiseen
Vanhaan aikaan uskottiin, että on mahdollista valmistaa jaloja ja arvokkaita metalleja vähemmän arvokkaista aineista sekoittamalla niitä keskenään ja kuumentamalla seosta riittävästi. Rikin ja elohopean piti muuttua kullaksi ja hopeaksi, kun vain löydetään oikea seossuhde ja hämmennystapa. Vaikka tässä ei koskaan onnistuttu, ihmisten yleinen mielipide — siinä kuin sellainen oli olemassa — piti tavoitetta hyvänä ja uskoi, että tehtävä on mahdollinen, ja uusia seosten valmistajia ilmaantui aika ajoin vanhojen lopetettua yrityksensä.
Nykyisestä ajasta katsottuna on hämmästyttävää todeta, kuinka vahva usko ihmisillä oli vanhojen keinojen toimivuuteen ja kuinka vähäistä oli kokemuksesta oppiminen. Vaikka näissä yrityksissä ei kertaakaan onnistuttu, näitä (päämääräänsä nähden) toivottomia yrityksiä jatkettiin vuosisadasta toiseen, niin kauan kunnes teoreettinen tiede hylkäsi vanhat käsitykset tulesta ja maasta ja kehittyi aineen rakenteen ja käyttäytymisen tiedossa niin pitkälle, että se totesi alkemististen päämäärien ja pyrkimysten välisen ristiriidan: niistä lähtöaineista ja niillä keinoin on mahdotonta valmistaa kultaa.
Kiintoisaksi asian tekee se, että edellä kuvattu ihmisten luonteenpiirre uskoa sellaisiinkin vanhoihin totuuksiin, joita kokemus ei ole koskaan vahvistanut, on — kokemuksen mukaan — ajasta riippumatonta: jokaisella ajalla on varmaan omat alkemistiset oppinsa, joihin yleisesti uskotaan ja joiden mukaisilla pyrkimyksillä ihmiset toivovat muuttavansa vähemmän jaloja asioita jaloimmiksi, kun vain valitaan seossuhteet ja hämmennystavat oikein — vaikka siinä ei olisi koskaan aikaisemmin onnistuttu. Näin tehdään myös tänään, samoista syistä ja samanlaisin seurauksin kuin ennen vanhaan.
Nykyajan alkemia
Nykyisessä maailmassa alkemistinen perinne jatkuu niiden menetelmien harjoittamisessa, joilla pyritään muuttamaan epäjaloja ihmismieliä jaloiksi. Yleisen mielipiteen — mikäli sellaista on — mukaan on toivottavaa ja mahdollista valmistaa esimerkiksi rauhantahtoa ja epäitsekkyyttä tavallisista riitaisista ja itsekkäistä ihmismielistä, kun niitä vain opetetaan ja pakotetaan oikealla tavalla eli kun mielten seosta kierretään hyvään suuntaan ja kuumennetaan riittävään lämpötilaan.
Vaikka näitä yrityksiä on jatkettu ikimuistoisista ajoista eikä keitoksesta ole kertaakaan noussut keskimäärin sen jalompia ihmismieliä kuin sinne on pantu, yhä vain tämän uskotaan olevan mahdollista ja yhä vain ilmaantuu uusia ihmismielen alkemisteja, jotka näkevät tässä ainoan menetelmän ihmiskunnan pelastamiseksi. Konkretisoin tätä väitettä muutamalla esimerkillä.
Kaikissa uskonnoissa on niiden johtajilla, papeilla eräänä tarkoituksena tehdä ihmisistä ylevämpiä, henkisempiä ja vastuuntuntoisempia. Tässä tarkoituksessa on esim. kristillistä keitosta lämmitetty — milloin kuumemmin, milloin kylmemmin — kohta kahden tuhannen vuoden ajan; tavoiteltua tulosta ei silti näy. Seurakuntalaiset ovat tänään keskimäärin yhtä materialistisia ja itsekkäitä kuin he olivat vanhaankin aikaan. Tai tarkemmin katsoen eroa on ehkä olemassa, mutta huonompaan suuntaan: alkuseurakuntalaisten mielet näyttävät olleen juuri niiltä ominaisuuksiltaan, joita kristillisyydessä pidetään jaloina, ylevämpiä kuin nykyseurakuntalaisten mielet.
Myös poliittisten aatteiden johtajien eräänä yleisenä tarkoituksena on opettaen ja pakottaen tehdä ihmisistä parempia. Sosialistit ovat valmistaneet sadan vuoden ajan kansainvälistä, solidaarista ihmismieltä. Silti heidänkään keitoksestaan ei nouse nyt sen kansainvälisempiä ja solidaarisempia mieliä kuin aikaisemminkaan. Tai tarkemmin katsottuna juuri tässä pyrkimyksessä on taannuttu:nykyisin on sosialististen valtioiden työläisten solidaarisuus muiden maiden työläisiä kohtaan pienempää kuin sosialismin alkuaikana. Yhtä huonoilla tai vielä huonommilla tuloksilla on keitetty esimerkiksi kansallissosialistista keitosta ja punakhmerien soppaa. Niissä ylevä henki on muuttunut vielä nopeammin alhaiseksi fyysisyydeksi.
Tällaisten suurten yritysten ohella on tapahtunut lukemattomia pienempiä yrityksiä henkevöittää ihmismieltä. Ihmiset, joilla on ollut jaloja päämääriä, ovat vetäytyneet rakentamaan sopusointuista onnelaa sellaisten johtajien ohjauksessa, jotka ovat vahvimmin uskoneet onnistumiseen. Mutta vaikka jokainen yritys on alussa varmasti näyttänyt hyvältä ja onnistumiskelpoiselta, aikansa lämmettyään kukin keitos on hajonut taivaan tuuliin ja usein juuri niiden ristiriitojen kärjistymisestä johtuen, joista oli tarkoitus päästä irti.
Kokemuksen mukaan ihmisten opettaminen tai pakottaminen ylevyyteen, henkevyyteen, oman ruumiinsa unohtamiseen, vastuullisuuteen tai muuhun vastaavaan on mahdotonta. Keskimäärin ottaen tätä yritettäessä käy aivan päinvastoin: mitä enemmän yritetään, sitä kauemmas päämäärä karkaa. (Tarkkaan ottaen näinhän käy myös vanhan ajan alkemistisissa keitoksissa: niissäkin aineen "jalous" vähenee entropian lisääntymisen verran, joka lisääntyy sitä enemmän, mitä enemmän keitosta hämmennetään ja kuumennetaan.)
Vihreä liike alkemistisena yrityksenä
Tänään tämä asia on jälleen nousemassa ajankohtaiseksi, sillä ihmismielen jaloudelle ollaan etsimässä uutta sisältöä ekologisista arvoista. Kulttuurimme tieteellinen ja taloudellinen kehitys on johtanut tilanteeseen, jossa luonnon heikkeneminen muodostaa vakavan uhan ihmisten hyvinvoinnille — jopa koko lajin säilymiselle. Tällöin on luonnollista löytää syyllinen jälleen kerran ihmismielestä: syy on epäekologisessa, luontoa kohtaan vastuuntunnottomassa ja materiaalisesti itsekkäässä ihmisessä. Uutta jaloutta on olla ekologinen ja vähään tyytyvä — aivan niin kuin vähän aikaa sitten oli jaloa olla luokkatietoinen ja solidaarinen.
Kun tällainen asetelma syntyy, ilmestyy aina myös johtajia ja joukkoja, jotka katsovat asiakseen korjata löydetyn epäkohdan. He haluavat muuttaa tavalliset tyhmät ja itsekkäät ihmiset jalommiksi:tässä tapauksessa opettaa ja pakottaa heidät ekologisiksi ja vähään tyytyviksi. Käytännössä tämä tarkoittaa pyrkimystä ideologiseen ja poliittiseen valtaan, koska vain ylhäältä ihmisiä voidaan opettaa ja ohjata oikeaan suuntaan. Tällaista vihreää alkemistista keitosta on jo meilläkin alettu hämmentää Pentti Linkolan ja Eero Paloheimon johdolla.
Luonnon suojelemiseksi aktiivisesti toimivan ryhmän muodostuminen on kuitenkin vain yleisen ilmiön kärki. Lähes jokainen ihminen pitää nykyisin luonnon tuhoutumisen syynä jotain ihmismielen huonoa tai itsekästä ominaisuutta. Tavalliset ja aikaisempiin ideologisiin liikkeisiin pettyneet kansalaiset vain toivovat, että ihmisten viisastuminen tapahtuisi itsestään. Tällä toivollaan he kuitenkin muodostavat sen perustan, jolta opettaminen ja pakottaminen alkaa. Samalla tavalla kuin vanhan ajan alkemistien toiminnan perustana oli yleinen luulo, jonka mukaan aineet jalostuvat maassa itsestään; alkemistit vain yrittivät nopeuttaa tätä prosessia. Meillä yleisen mielipiteen muokkaajista ainakin Georg Henrik von Wright ja Pekka Kuusi näyttävät asettavansa toiveensa siihen, että nykyiset tieteen ja tekniikan käyttäjät oppisivat tietoisesti hillitsemään omaa käyttäytymistään.
Vihreän alkemian tulokset
Tiedän olevani tässä asiassa yksin ja tiedän että ainakaan ne, jotka ovat jo alkaneet hämmentää vihreää seosta eivät tästä ollenkaan pidä. Silti väitän, että tavoitteeseensa nähden heidän työnsä on paitsi toivotonta ja turhaa, niin vähäisessä määrin, entropian verran, se johtaa kehitystä aivan päinvastaiseen suuntaan. Vaikka vihreiden ja muiden aktiivisten luonnonsuojelijoiden tarkoitukset ovat hyvät ja useat hämmentäjät tekevät työtänsä vaivojaan säästämättä, kaikkine seurauksineen heidän työnsä tuhoaa luontoa enemmän kuin säästää sitä.
Käytännöllisellä tasolla vihreän liikkeen — kuten muidenkin ihmistä ohjaamaan pyrkivien liikkeiden — aikanaan ylikäymättömiksi kasvavat ristiriidat ovat näkyvissä jo alussa — jos vain niitä halutaan katsoa.
Alussa ristiriidat ovat lähinnä ideologisia ja ne ilmenevät liikkeelle olennaisten käsitteiden määrittelyn vaikeutena: Mikä on ekologinen mieli? Kuka on oikea luonnonsuojelija? Ne vastaukset, joita eri ihmiset tällaisiin perustaviin kysymyksiin antavat, ovat väistämättä ristiriitaisia alusta loppuun. Koska kuitenkin jotain täytyisi nopeasti tehdä, uskotaan, että nämä ristiriidat selviävät aikanaan, kun vain ryhdytään yhteistyöhön — näin voidaan uskoa juuri siitä syystä, että tilanne on epäselvä. Kaikki näyttää hyvältä ja liikkeen valtaa innostus.
Ideologiset ristiriidat kasvavat kuitenkin pian poliittisiksi ristiriidoiksi, ja politiikka on jo konkreettista valtaa päättää asioista ja myös ideologiasta. Koska ne, jotka arvostavat enemmän valtaa kuin muut, nousevat myös vihreässä liikkeessä valtaan, heidän arvostuksensa alkavat määrätä yhä voimakkaammin oikean ideologian sisältöä: jaloa on valtaan pyrkivä vihreys, koska muulla tavalla ei voida saada mitään aikaan. Tämä on vastaansanomatonta — ellei aseta koko liikkeen tarkoitusta kyseenalaiseksi. Näin liikkeessä aletaan ihannoida voimaa: alussa tietenkin hyvin pientä ja luonnollista voimaa, ihmisruumiin voimaa; tuttua kaikista fasistisista liikkeistä.
Tällä tavalla poliittisista ristiriidoista kasvaa voiman ja materian käyttöä koskevia, taloudellisia ristiriitoja. Jo alussa olleet ideologiset ongelmat ja ristiriidat tulevat konkreettisiksi: joudutaan todellisuudessa päättämään, keiden luontoa suojellaan ja keiden luontoa käytetään kaatopaikkana, keiden tekniikkaa kehitetään ja keiden tekniikkaa hävitetään. Ja väistämättömien fysiikan lakien mukaan voimakkaammat ja materialistisemmat joukot voittavat nämä kiistat — niin kuin aina. Liike materialisoituu ja jalot ihanteet joudutaan unohtamaan toistaiseksi eli loppuratkaisuun asti.
Jotta oikean asian puolesta taisteleva liike voisi opettaa ja pakottaa kaikki toista mieltä olijat riittävän viisaiksi, sen on päästävä koko maailman ylivaltaan. Tätä pyrkimystä se ei voi väistää sen enempää kuin sosialistinen tai kansallissosialistinenkaan liike. Tällöin maailma kuitenkin jakautuu — kokemuksen mukaan — kahtia: liikkeen puolustajiin ja vastustajiin. Tämä on edessä myös vihreällä liikkeellä, jos se haluaa, että sen pyrkimyksillä olisi käytännöllistä merkitystä koko maailman ekologiseen tilanteeseen. Tässä tulee esiin lopullinen ristiriita: voittaakseen muun maailman, vihreän liikkeen on kasvatettava fyysinen voimansa muun maailman fyysistä voimaa vahvemmaksi. Tämä on kylmää realismia. Silloin: kävipä tässä pyrkimyksessä kuinka tahansa, toiminnan lopputuloksena ei ole sen ekologisempia, vastuuntuntoisempia tai muulla tavalla pyyteettömämpiä ihmismieliä; sen sijaan koko kyseinen hämmennys ja kuumennus kuluttaa luontoa jonkin verran enemmän kuin se kuluisi ilman kyseistä keitosta.
Nykyinen tilanne vihreän alkemian perustana
Luultavasti useimmat nykyihmiset näkevät kokemuksen tai intuition kautta, että vihreän aatteen kuten muidenkin aatteiden tavoitteiden ja keinojen välillä on edellä kuvattu ristiriita, ja muun muassa siitä syystä he eivät kannata vihreää liikettä — vaikka kaikki varmaankin toivovat, ettei luonto tuhoudu ihmisten tyhmyyteen.
Ne, jotka eivät tänään kannata vihreää liikettä, toivovat, että ihmiset oppisivat luonnon suhteen viisaimmiksi ilman uusia aatteita ja suuria yhteiskunnallisia muutoksia. He ajattelevat tai ainakin toivovat, että nykyisten poliittisten ja taloudellisten rakenteiden sisällä on mahdollista, että ihmiset muuttuvat järkevämmiksi ja vastuuntuntoisemmiksi, kun he vain oppivat tieteellisemmän ajattelutavan, eettisemmän mielen tai jotain vastaavaa.
Tiedän, että olen tässä asiassa vielä yksinäisempi kuin vihreän liikkeen arvostelussani, mutta silti väitän, että tämän toiveen toteutuminen on aivan yhtä mahdotonta kuin vihreän liikkeenkin tavoitteiden saavuttaminen. Vaikka on varmaan hyvä, että ihmisiä kannustetaan järkevyyteen eikä heidän toivoaan lannisteta, niin tässä asiassa toivon ylläpitäminen merkitsee samaa asiaa kuin vanhan ajan alkemisteille annettu toivo siitä, että kun he vain jaksavat keittää sillä hetkellä hämmennettävänä olevaa seosta riittävän kauan, niin jonkin ihmeen kautta muutos tapahtuu. Tällainen ajattelutapa pitää yllä sitä maailmankuvaa, jolle muun muassa vihreäkin alkemia perustuu ja jolta pohjalta on mahdotonta löytää ratkaisua luonnon tuhoutumisen ongelmaan.
Tällainen ajatus tai toive ei nimittäin ota huomioon sitä, että nykyinenkin yhteiskuntajärjestelmä on joidenkin vanhojen aatteiden mukainen seos, joka väistämättä ja jatkuvasti materialisoituu ja huononee, niin kuin on käynyt kaikille aikaisemmillekin järjestelmille. Nykyisen järjestelmän mukaisen keittämisen aiheuttamasta yleisestä henkisestä apatiasta ja fyysisiin menetelmiin keskittymisestähän nykyiset ongelmat juuri johtuvat. Eikä nykyinen järjestelmä pysty omin menetelmin pysäyttämään tätä kehitystä sen enempää kuin mikään aikaisempikaan: se hajoaa omiin vanhoihin ideologisiin ristiriitoihinsa niiden kehityttyä riittävän konkreettisiksi.
Meidän nykyistä länsimaista järjestelmäseostamme — jota useat kuvittelevat neutraaliksi — hämmennetään muun muassa sellaisen uskomuksen mukaan, että demokratia on jaloa: on toimittava enemmistön mielipiteen mukaan. Ideologisella tasolla tähän näkemykseen liittyy kuitenkin kiertämättömiä vaikeuksia ja ristiriitoja, esimerkiksi: Miksi demokratia on oikein? Keiden enemmistö saa päättää keiden asioista? Kuinka enemmistö päättää koko ihmiskunnan asioista? Samalla tavalla epämääräisiä uskomuksia liittyy kapitalismin ja sosialismin jaloina pitämisiin: kumpikin voidaan osoittaa perustuvan ideologiaan, jossa tavoitteet ovat ristiriitaiset käytettyjen keinojen kanssa. Ne vaikeudet, joiden kanssa me nykyisin joudumme tekemisiin, johtuvat juuri tällaisten epämääräisyyksien konkretisoitumisesta jokapäiväiseen käytäntöön.
On huomattava, että eräässä suhteessa aineista ja ihmismielistä kootut seokset ovat (ainakin mittakaavaltaan) olennaisen erilaisia. Aineiden seosta ihminen voi ulkopuolelta hämmentää tai olla hämmentämättä; ihmismielten seoksessa jokainen on mukana sen sisällä eikä kukaan voi lopettaa hämmentämistä. Kuvitelma, että joku tai jotkut ihmiset voisivat hypätä keitoksen yläpuolelle ja sieltä hämmentää sitä haluamaansa suuntaan, tai että joku keitoksen sisällä voisi hiljaa olemalla estää muita hämmentämästä sitä, perustuu yhtä olemattomiin tai vääriin teorioihin (jalon ja epäjalon) mielen rakenteesta ja toiminnasta kuin vanhan ajan alkemistien teoriat (jalon ja epäjalon) aineen rakenteesta ja toiminnasta. Niin kauan kuin nykyisiin ajatuksiin uskotaan ja niitä noudatetaan, tilanne huononee — ymmärrettiinpä sillä mitä tahansa kaikkien ihmisten keskeisten tai ihmisen ja luonnon välisten suhteiden huononemista.
Toisenlaisen ratkaisun perusta
Ratkaisun perusta on uudella tavalla ymmärretyssä ihmismielen ja yleensä mielen olemuksessa. Eräänä käytännöllisenä osana (tässä tarkemmin esittämätöntä) uutta teoriaa on havainto, etteivät ihmiset opeta ja pakota eli alkemistisin termein hämmennä ja kuumenna toisiaan ja luontoa umpimähkäisesti vaan tietynlaiseen järjestelmään järjestyneinä. Tätä järjestelmää voidaan kokonaisuutenaan kutsua yhteiskuntajärjestelmäksi, jolloin se on ymmärrettävä aika laajaksi käsitteeksi.
Yhteiskuntajärjestelmän pääosiksi tai -tasoiksi voidaan puolestaan ymmärtää — jo tässä kirjoituksessa esiin tuodulla tavalla — ideologinen taso, poliittinen taso ja taloudellinen taso. Silloin ideologinen taso on se, jolla ihmiset arvojensa mukaan päättävät yhteisen oikeassaolon perusteista ja yhteisistä tavoitteista. Poliittisella tasolla järjestäydytään ideologian mukaiseen poliittiseen muotoon ja taloudellisella tasolla hankitaan fyysistä voimaa tavoitteiden saavuttamiseksi. Talousjärjestelmä on se taso, joka yhdistyy toisessa päässä luontoon ja jonka ylikuumenemista ihmiset nykyisin — aiheellisesti — pelkäävät.
Kaikkine tasoineen yhteiskuntajärjestelmä muodostaa ohjauselimen, jonka osoittamaan suuntaan sen sisällä toimivien ihmisten aikaansaama kehitys etenee. Ohjaussuunta puolestaan muodostuu kannattavuussuunnista, joiden suuri linja tulee määriteltyä yhteiskunnan perustuslaeissa. Perustava poliittinen kannattavuussuunta tulee määriteltyä, kun säädetään, millä tavalla yhteiskunnassa noustaan valtaan ja päästään säätämään uusia lakeja eli opettamaan ja pakottamaan ihmisiä paremmin käyttäytyviksi: esimerkiksi demokratiassa päästään valtaan, kun hankitaan enemmistöjen kannatuksia. Perustava taloudellinen kannattavuussuunta tulee määriteltyä, kun määritellään se, kuinka käydään kauppaa ja millaisten rakenteiden kautta yhteiskunta säätelee taloutta. Nämä seikat määräävät sen, millainen taloudellinen toiminta on kannattavaa: esimerkiksi sekatalouden taloudelliset kannattavuussuunnat määräytyvät kapitalistisesta kaupankäyntitavasta ja siitä poliittisesta rakenteesta, jonka kautta säädetään taloutta koskeva lainsäädäntö.
Näiden perustojen pohjalta kannattavuussuunnat muodostuvat konkreettisiksi eli mitattaviksi. Poliittista kannattavuutta mitataan poliittisella asemalla ja taloudellista kannattavuutta mitataan rahalla. Se suuri virta, jonka mukana yhteiskunnan kulttuurielämä, tiede, tekniikka, politiikka ja talouselämä kulkevat, koostuu lukemattomista pienistä näiden sääntöjen mukaan kannattavista teoista. Ja vaikka on mahdollista liikkua lyhyen matkaa tätä virtaa vastaan — esim. eettisistä syistä — ja vaikka virrassa on pysyviäkin akanvirtoja, niin virran suuntaan nämä poikkeamat eivät vaikuta mitään. Kannattamattomalla tavalla politiikkaa tekevät eivät pääse ohjaamaan asioita ja kannattamattomalla tavalla taloutta harjoittavat menettävät rahansa ja mahdollisuutensa muuttaa taloudellisen kehityksen suuntaa. Tämä tosiasia puolestaan vahvistaa vanhaa ideologista kannattavuussuuntaa: vastaan hangoitteleminen on hulluutta.
Toisena käytännöllisenä osana uutta teoriaa on havainto, että yhteiskuntajärjestelmiä, kaikkine tasoineen, on erilaisia: niissä kannattavuussuunnat muodostuvat erilaisiksi. Esimerkiksi totalitaariset ja diktatoriset poliittiset järjestelmät, jotka perustuvat yleensä hyvin yleville (ja epäselville) ideologioille, ovat ylhäältä ohjatumpia ja korkeammin järjestäytyneitä järjestelmiä kuin demokratia. Niiden kannattavuussuunnat suosivat kovempia poliittisia keinoja ja välineitä kuin demokratian kannattavuussuunnat ja niiden aikaansaama kehityksen virta on yksisuuntaisempaa kuin demokratiassa. Ne myös taantuvat ja fyysistyvät demokratiaa nopeammin, sillä mitä järjestyneempi yhteiskuntajärjestelmä on, sitä ohjaus- ja pakotuspitoisempi se on eli sitä enemmän sitä hämmennetään ja kuumennetaan — saatavissa olevilla välineillä. Tilannetta tosin tasapainottaa se, että totalitaarinen järjestelmä on — samasta syystä — hitaampi kehittämään näitä välineitä.
Myös taloudellisilla järjestelmillä on eroja. Sosialistinen järjestelmä on ylhäältä ohjatumpi kuin kapitalistinen järjestelmä, koska se on poliittisempi. Sosialistisen järjestelmän sisältämät kannattavuussuunnat suosivat poliittisten välineiden tuo- tantoa, kun taas kapitalistisen järjestelmän kannattavuussuunnat suosivat taloudellisten välineiden tuotantoa. Kumpikin näistä järjestelmistä on kuitenkin niin ylhäältä ohjattu ja järjestys- eli valtapitoinen, että niiden kannattavuussuhteiden mukaan ohjautuva kehityksen virta kulkee vääjäämättömästi — vaikka sitä yritettäisiin yksittäisissä kohteissa kuinka hillitä — kohti yhä materialisempaa elämää ja sairaampaa luontoa. Tämän seikan jonkintasoinen oivaltaminen juuri aikaansaa sen pessimismin, joka on niin leimallista luonnon kohtalosta huolestuneille ihmisille.
Ratkaisuna on vähemmän järjestyksellinen järjestelmä
Pessimismiä ei kuitenkaan saa eikä kannata ulottaa olemassaolevien yhteiskuntajärjestelmien ulkopuolelle. Edellä esitetystä selviää, että mitä totalitaarisempi eli järjestyksellisempi yhteiskuntajärjestelmä on eli mitä jyrkemmin sen kannattavuussuhteet muodostuvat, sitä huonommin se kohtelee käytettävissä olevilla välineillä alempiaan, viime kädessä luontoa.
Lyhyesti esitettynä tämä on olennainen huomio. Tässä esitettyjen ongelmien ratkaisu on nykyisiä yhteiskuntajärjestelmiä vähemmän järjestyneessä yhteiskuntajärjestelmässä eli alkemistisin termein pienemmällä energialla hämmentyvässä keitoksessa. Ratkaisu ei ole ihmisten muuttamisessa epäitsekkäämmiksi eikä heidän itsekkyytensä kanavoimisessa suurempaan järjestäytymiseen oikean asian puolesta olemassaolevan yhteiskuntajärjestelmän sisällä vaan heidän itsekkyytensä kanavoimisessa rakentamaan vähemmän järjestyksellistä yhteiskuntajärjestelmää. Mutta onko tällaista olemassa?
Nykyisin näytetään pidettävän ajatusta uudesta yhteis- kuntajärjestelmästä mahdottomana. Varsin usein kuulee sanottavan, että demokratia on huono järjestelmä, mutta mitään parempaakaan ei ole — jolloin sitä verrataan tietysti kaikkiin sen ja täydellisen diktatuurin välissä oleviin järjestelmiin. Mutta mikä tosiseikka antaa aiheen päätellä, ettei demokratian toisella puolella ole jotain: vielä tasa-arvoisempi eli vielä vähemmän järjestyksellinen poliittinen järjestelmä? Yhtä usein kuulee kapitalismia moitittavan ja samaan hengenvetoon lisättävän, ettei parempaakaan talousjärjestelmää ole — jolloin sitä verrataan tietenkin sosialismiin. Mutta miksei voisi olla olemassa vielä vähemmällä energialla ohjautuvaa talousjärjestelmää kuin kapitalismi?
Tarkemmin asiaa tutkien demokratia ja kapitalismi eivät muodosta absoluuttisia rajoja, joiden toisella puolella ei ole mitään. Niiden taakse ei vain näy niistä maailmankatsomuksista ja ideologioista, joihin nykyisin uskotaan. Kuitenkin juuri siellä on ainoa ratkaisu nykyisiin yleisestä materialisoitumisesta johtuviin ongelmiin.
Tällaiset demokratiaa ja kapitalismia kehittyneemmät järjestelmät ovat olemassa ja itse asiassa tällaisten uusien järjestelmien perusrakenteet ja -toiminnat voidaan kuvata hyvin selvästi ja yksinkertaisesti (tämän olen tehnyt kirjassani Uusi yhteiskuntajärjestelmä). Ja varsin ymmärrettävin ja — ainakin toistaiseksi — vastaansanomattomin perustein voidaan osoittaa, että tällaisten uusien sääntöjen mukaan toimiva yhteiskunta voi kehittyä ja olla tasapainossa ympäristönsä kanssa pienemmällä kulutuksella kuin nykyiset järjestelmät. Toisin sanoen, vaikka ihmiset toimivat uudessa järjestelmässä aivan yhtä itsekkäästi tai epäitsekkäästi ja järjettömästi tai järkevästi kuin nykyisessäkin järjestelmässä, niin uudessa järjestelmässä he kuluttavat vähemmän luontoa. Voidaan myös osoittaa, että tällaisessa järjestelmässä sekä poliittiset että taloudelliset kannattavuussuhteet suosivat nykyistä enemmän tiedon tuottamista ja vähemmän tavaroiden tuottamista. Tällä on suuri merkitys siinä mielessä, että uuden yhteiskuntajärjestelmän on tietenkin pärjättävä taloudellisessa kilpailussa muille järjestelmille. Tiedon tuottamisessa se on parempi kuin kapitalistinen tai sosialistinen järjestelmä ja siten on syytä odottaa, että se voittaa vanhat järjestelmät ajan mittaan, kun tiedon taloudellinen merkitys jatkuvasti kasvaa, vaikka se kuluttaakin näitä vähemmän luontoa ja tuottaa näitä vähemmän materiaalisia hyödykkeitä.