Nöyryys on herrojen keksintö
Kun tuotantotalouden professori, joka työkseen opettaa ihmisiä mahdollisimman tehokkaiksi tuottajiksi, kirjoittaa nöyryydestä (Paul Lillrank, Talouselämä 2/2002), on syytä tarkkaavaisuuteen. Ettei vain nöyryyttä jälleen kerran valjastettaisi palvelemaan tarkoitusperiä, jotka itsessään ovat kaikkea muuta kuin nöyriä.
Kaava on vanha ja – näköjään – edelleen käyttökelpoinen: Elämälle tiedetään jokin ihmistä korkeampi tarkoitus, josta tehdään yhteinen uskonto. Tähän tarvitaan johtajia, joiden on oltava nöyriä kyseisen totuuden edessä, ja johdettuja, joiden on oltava nöyriä paitsi johtajien niin myös yhteisen uskon edessä. Kuinka suurta nöyryyttä Jumalan sanaa kohtaan vaadittiinkaan kirkkoisiltä, jotka 1200-luvulla tuomitsivat harhaoppisia roviolle, kuin myös niiltä, jotka keräsivät roviopuut. Ja kuinka suurta nöyryyttä kommunismin totuutta kohtaan vaadittiinkaan 1900-luvun alussa niiltä, jotka uhrasivat oman tai vastustajan hengen sosialistisen vallankumouksen puolesta.
Nämä esimerkit kertovat juuri siitä, mitä vastaan myös Lillrank kirjoittaa. Oikeaa nöyryyttä ei ole se, että tiedetään jokin yhteinen hyvä, jolle on oltava nöyrä, vaan tunnustaa se, ettei kukaan tiedä toista paremmin, mikä on yhteinen hyvä. Siksi nöyrät johtajat kuuntelevat alaisiaan ja nöyrä yhteisö järjestyy puhtaiden, painostamattomien yksityisten toiveiden kohinasta. On siis olemassa paitsi nöyryydeltään eriasteisia ihmisiä, myös nöyryydeltään eriasteisia yhteiskunnallisia järjestelmiä: toisissa yksityisten toiveiden kohinaa kuunnellaan enemmän, toisissa vähemmän. Demokratia on diktatuuria ”nöyrempi” järjestelmä, koska siinä tavallisten ihmisten yksityisillä äänillä on suurempi vaikutus yhteisiin asioihin.
Samasta syystä kapitalistinen markkinatalous on kommunistista keskusjohtoista taloutta nöyrempi. Mutta miten on kapitalismin oman nöyryyden laita? Osoittaako se aitoa nöyryyttä, että suuryritysten johtajat, jotka palkitsevat itsensä kymmenillä tuhansilla euroilla päivässä, katsovat oikeaksi palkita alimmaisia alaisiaan parilla eurolla päivässä? Vai onko se osoitus siitä, että kapitalistisessakin järjestelmässä elämälle tiedetään jokin ihmistä korkeampi päämäärä, jota kohti kilvoittelussa toiset ovat tuhansia kertoja arvokkaampia kuin toiset? Sitä juuri väitän. Myös kapitalistinen järjestelmä perustuu yhteisesti tunnustettuun uskoon. Sen uskon ydin on taloudellinen kasvu. Niille kuuluu kunnia ja menestys, jotka uskovat kasvuun ja edistävät sitä; muut ovat tuomitut kadotukseen. Siksi on välttämätöntä, että valtiovallat antavat erityisiä etuja tuotannollisille organisaatioille, ja siksi on oikein, että johtajille maksetaan tuhansia kertoja enemmän kuin tavallisille työläisille, ja siksi työttömyys on synti ja siksi vapaan kapitalismin on levittäydyttävä kaikkialle. Ellei näin meneteltäisi, kasvu hidastuisi. Mutta kun talous kasvaa ja jokainen maapallon asukas saa oman työpaikan, kännykän, auton ja tietokoneen, ihmiskunnan ongelmat ratkeavat. Ja jos jokin ongelma vielä jääkin, sekin ratkeaa aikanaan, kun tuotantoa vielä kasvatetaan.
Miksi tähän ”totuuteen” pitäisi uskoa? Minun mielestäni – ja ilmeisesti myös Lillrankin mielestä – todellista nöyryyttä on tunnustaa, ettei tiedä, onko taloudellisen kasvun palvominen maailmalle hyväksi vai huonoksi. Kuitenkin, jos tämä nöyrästi tunnustetaan, siitä seuraa aivan muita johtopäätöksiä kuin mihin kasvu-uskovaisten ajattelu johtaa. Jos taloudellisella kasvulla ei ole uskonnon asemaa vaan annetaan talouden kasvaa tai olla kasvamatta sen mukaan kuin yksittäisten ihmisten toiveiden kohina aikaansaa, ei ole mitään syytä noudattaa kapitalistista taloutta. Silloin on noudatettava vielä nöyrempää, vielä alhaalta päin ohjautuvampaa taloutta kuin kapitalismi. Se tarkoittaa taloutta, jossa luovutaan kaikista niistä tuista ja organisatorisista eduista, joita valtiovallat suovat yrityksille ja yritykset suovat muille yrityksille ja joita perustellaan sillä, että ne edistävät kasvua. Se tarkoittaa myös sitä, että tuottajat eivät syrji ketään eli että jokaisella yksityisellä ostajalla on yhtäläinen pääsy kaikille tuottajille: sama tieto tuotteista ja sama hinta kuin muillekin.
Näistä periaatteista seuraa monia käänteentekeviä muutoksia markkinoiden rakenteeseen, joista tässä esitän vain yhden esimerkin. Jotta kaikilla ostajilla olisi yhtäläinen pääsy markkinatietoihin, kaikkia tuotteita ja hintoja koskevan tiedon on oltava julkista. Oikein nöyrässä taloudessa ei ole pankkisalaisuuksia sen enempää kuin muitakaan markkinatietoja koskevia salaisuuksia. Miksei Paul Lillrank – eikä juuri kukaan muukaan nöyryyden ihailija – kuitenkaan vaadi pankkitietoja läpinäkyviksi? Lillrank vastatkoon puolestaan, mutta luulisin, että tavalliset kansalaiset eivät tee niin, koska pankkisalaisuutta pidetään koskemattomana, pyhänä. Vaikka vain kyseenalaisilla tavoilla varansa ansainneet hyötyvät pankkisalaisuudesta, siihen ei uskalleta puuttua. Miksei? Siksi, että pankkiirit ovat nykyajan papistoa, joilla on valta sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin, ja siksi, että pankeissa likaisetkin rahat katsotaan muuttuvan puhtaiksi, koska ne käytetään taloudelliseen kasvuun.
Paul Lillrank vastaa:
Hei.
Kiitos kommenteistasi nöyryys -kolumniini. Oletko muuten aikeissa lähettää
ne julkaistavaksi jossakin?
Seuraavassa pari kommentin kommenttia:
Olen neljän ensimmäisen kappaleen verran kanssasi samaa mieltä. Esitit ihan
hienosti, miten nöyryys on ollut vallan käytössä; tähän viittasin juuri
rivillä perinteisestä nöyryydestä "rankkana körttiläisenä
katumusharjoituksena".
Mutta viidennessä kappaleessa sinulta pääsee mopo karkuun. Ja tavalla, joka
on tavallista suomalaisessa keskustelussa. Alat nimittäin antamaan
keskusteltavalle käsitteelle "nöyryys" tulkintoja ja sisältöjä, jotka eivät
sille kuulu. Ja tästä syntyy sitten aiheettomia rinnastuksia.
Pohtiessasi kapitalismin nöyryyttä vedät yhtäläisyysmerkit nöyryyden ja
altruismin välille. Mutta se ei minusta ole ihan oikein.
Altruismi tarkoittaa vapaaehtoista luopumista jostakin omasta muiden
hyväksi ilman palkkiota tai pakkoa.
Mutta ei ole pakko olla altruisti ollakseen nöyrä. Eikä altruisti
välttämättä ole lainkaan nöyrä, varsinkin jos altruismin vaatimus kohdistuu
muitten omaisuuteen ja siellä takana jossakin on piilomotiivinan moraalinen
ylivalta ja alistaminen.
Kapitalismissa esiityvät palkkaerot eivät linkity senenempää nöyryyteen
kuin altruismiinkaan, vaan yksinkertaisesti työn hinta määräytyy
markkinavoimien mukaan. Ei ole mitenkään ihmeellistä, että yksinkertaisesta
tehdastyöstä saa pari dollaria päivältä kansantaloudessa, jossa
vaihtoehtoinen työ, esim. päiväläisenä jollakin maatilalla maksaa vain
puoli dollaria ja senkin vain sapuskana. Eikä ole ihmeellistä sekään, että
suuryritysten palkkajohtajat kietaisevat kymmenien miljoonien vuosiansiot.
Asialle on parikin selitystä. Ensinnäkin se voi ilmentää vastapuolen,
omistajien, heikkoa järjestäytymistä ja edunvalvontaa, mikä on aika
luonnollista fragmentoituneessa omistusrakenteessa. Toiseksi se voi
ilmentää sitä, että turbulentissa ympäristössä johtajuuden merkitys on
kasvanut erinomaisen paljon; todella huipputason johtajia on harvassa, ja
niin kysynnän ja tarjonnan laki hissaa palkat pilviin. Ajatellaan vaan,
mikä merkitys Olillalla ja hänen tiimillään on ollut Nokian omistajille,
niin keskustelu palkoista ja optioista asettuu realistisiin raameihin.
Edellen olen aistivinani virheellisen käsityksen siitä, että kapitalismi
olisi jokin suunniteltu, koherentti systeemi, jolla voidaan sanoa olevan
yhteisesti tunnustetun uskon. Anglosaksisen liberalismin keskeinen teesihän
on, että näin ei ole. Sosialismissa ja hyvinvointivaltiossa on
tunnustuksellisia uskomuksia, mutta niitä ei pidä sekoittaa tähän.
Hillitöntä ja holtitonta kasvua, ja sitä tukevaa politiikkaa ajaa se, että
kaikki ihmiset, niin köyhät kuin rikkaat, haluavat koko ajan lisää. Ei
välttämättä nettopalkkaa, vaan ilmaisia palveluja ja hyvää, kallisarvoista
infrastruktuuria. Kuuntele huviksesi parin viikon aikana poliittisen
keskustelun hälinää, ja mitä sieltä paljastuukaan: mikään ei ole millekään
sektorille tarpeeksi ja aina pitää saada lisää. Asettaisin hypoteesin,
että hillitöntä kasvun vaatimusta Suomessa ei niinkään draivaa yksityisen
kulutuksen maksimointi, vaan hyvinvointivaltion pohjaton ahneus.
En minä tiedä, onko taloudellinen kasvu absoluuttisesti hyvää vai pahaa.
Mutta niin kauan kuin kansa sitä vaatii, niin näytä minulle poliitikko,
joka uskaltaisi panna hanttiin! Vaikka Vihreät vastustavat ydinvoimaa,
kuulematta on jäänyt, miten energianiukkuudesta johtuva kurjuus jaetaan.
Pannaanko sähköt ensin poikki päiväkodista vai vanhusten palvelutalosta?
Hahmottamasi malli nöyrästä, alhaalta ohajutuvasta kapitalismista
muistuttaa ennen kaikkea amrikkalaista anti-trust kilpailulainsäädännöllä
terästettyä laissez-faire kapitalismia ilman vapaata, raadollista
kilpailua ehkäisevää säätelyä.
Mitä pankkisalaisuuteen tulee, en oikein ymmärrä, miten se liittyy tähän.
Jos omia raha-asioita ei saa pitää salassa ahneilta ja kademielisiltä, niin
miksi saisi pitää salassa muitakaan henkilökohtaisia, iniimejä asioitaan,
kuten esimerkiksi viinankäyttöään tai mahdollista ikävää
geeniperimää? Vapaaseen yhteiskuntaan kuuluu olennaisesti yksityisyyden
kunnioittaminen; kaikilla ihmisillä on oikeus pitää omana tietonaan
joitakin asioita.
Minä vastaan Paulille:
Moi
ja kiitos kiinnostuksestasi markkinatalouden nöyryyttä käsitteleviin ajatuksiini. Myös Talouselämä lehti kiinnostui ja lupasi julkaista kirjoitukseni.
Jälleen olen pitkälti samaa mieltä kanssasi. Jopa siitä, että viides kappale ei ehkä ole kovin hyvin muotoiltu siihen nähden, mikä on sanomani tässä kirjoituksessa. Sillä altruismista ei ole kyse. Minunkin mielestäni kaikki yhteiskunnalliset järjestelmät, jotka rakentuvat epäitsekkyydelle, ovat tuomitut kaatumaan, koska -- aivan kuten sanot -- yleensä altruismin vaatimus kohdistuu muitten omaisuuteen ja siellä takana jossakin on piilomotiivina moraalinen ylivalta ja alistaminen.
Ja tietenkin on niin kuin sanot, että nykyiset sekä tavattoman pienet että käsittämättömän suuret palkat määräytyvät markkinoiden, ei kenenkään sanelun mukaan.
Avain sanomani ymmärtämiseen on siinä, että markkinat eivät kuitenkaan ole yksiselitteisesti määritelty tapa vaihdannan suorittamiseksi ja resurssien allokoitumiseksi. Toisin sanoen, voidaan konstruoida monenlaisia sääntöjä sille, kuinka vaihdanta voi markkinoilla vapaasti tapahtua, siis kyseisten sääntöjen puitteissa vapaasti. Silloin erilaisilla säännöillä saadaan myös erilaisia resurssijakaumia. Ne säännöt, joita nyt noudatetaan ja jotka johtavat mainittuihin palkkaeroihin, eivät ole ainoat mahdolliset.
Olennaista on huomata, että vapaudella on tässä asiassa kaksi aivan eri sisältöä -- seikka, joka tekee markkinateorian ymmärtämisen aika vaikeaksi. On toisaalta vapaus sääntöjen sisällä ja toisaalta vapaus säännöistä. Jos meillä on vapaus säännöistä, kaikki on luvallista. Voidaan ryöstää, varastaa, pettää, orjuuttaa. Kyseessä on silloin hyvin alkeellisella tavalla vapaa vaihdanta, joka kuitenkin on markkinatalous siinä mielessä, että kaikilla on yhtäläinen mahdollisuus kilpailla ja voittaa. Silti tämä on erittäin kaukana siitä, mitä me kutsumme vapaiksi markkinoiksi.
Edellä kuvatun "vapaat", hyvin epäsymmetrisen vaihdannan sallivat markkinat eivät ole stabiilit, vaan ihmiset sosiaalisina olentoina alkavat heti laatia yhteisölleen sääntöjä, jotka kieltävät ryöstämisen jne. tarkoituksena parantaa oman yhteisönsä kilpailukykyä muihin nähden, joita kyllä sopii ryöstää jne. Muodostuu heimoja, kuningaskuntia, säätyjä ja valtiovaltoja. Kehityksen kehittyessä pyritään myös laajempiin, valtioiden välisiin, globaaleihin sääntöihin, joilla kielletään kaikille haitallisia vaihdantatapoja.
Niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, markkinoiden vapautuminen -- tarkoittamassani mielessä -- vaatii siis yhä enemmän sääntöjä, joilla kielletään aina vain lievemmin epäsymmetrisiä omaisuudenvaihtotapoja; yhtenä viimeisimmistä kielletyistä on sisäpiirikaupat. Tällainen markkinasääntöjen asettaminen on tietenkin aivan eri asia kuin sosialistinen säätely, jolla on toiset tarkoitukset ja menetelmät.
Se, mitä kutsun kapitalistiseksi markkinataloudeksi, voidaan nähdä yhtenä pysäkkinä kehitystiellä, joka johtaa säännöistä vapaasta vaihdannasta kohti ideaalin symmetriseksi säänneltyä vaihdantaa. On suuri virhe pitää kapitalismia päätepysäkkinä, niin kuin yleisesti tehdään.
Siinäkin olet oikeassa, ettei kapitalismi ole sinänsä suunniteltu, koherentti systeemi, jolla voidaan sanoa olevan yhteisesti tunnustetun uskon -- tässä käytin vähän kuvakieltä. Silti voidaan sanoa, että nimenomaan taloudellinen kasvu on se tekijä ja pyrkimys, joka tänään säätelee sitä, millaisilla säännöillä täysin vapaata vaihdantaa rajoitetaan. Fyysistä alistamista ja painostusta käyttävät vaihdannat kuten myös pettämiset ja toiselta osapuolelta salassa suoritetut vaihdannat ovat kiellettyjä, koska ne haittaavat teollista kasvua (niiden aika loppui siirtomaakasvun päättyessä). Sen sijaan erilaisia taloudellisen painostuksen keinoja, mm. organisatorista eriarvoisuutta ja epäsymmetristä informaatiota, on lupa käyttää, ainakin silloin jos ne keskittävät pääomia tuotannon tehostamiseen.
Vaikka tänään "kaikki" haluavat lisää kamaa, "kaikki" haluavat myös tasaisempaa tulonjakoa ja terveempää luontoa. Niinpä mielestäni on hyvä kysyä: millaiseksi markkinoiden säännöt muodostuisivat, jos niitä epäsymmetrisyyksiä ei hyväksyttäisi, jotka nyt sallitaan kasvua edistävinä mutta jotka kasvattavat rikkaiden ja köyhien välistä kuilua ja aiheuttavat ylimääräistä painetta luonnolle?
Vastauksena ei voi olla muuta kuin entistä symmetrisemmät markkinat. Ideaalitapauksessa se tarkoittaa markkinoita, joilla taloudellisille toimijoille ei anneta mitään etuja muihin toimijoihin nähden ja joilla kaupankäynti tapahtuu symmetrisin hinnoin ja symmetrisin markkinatiedoin, siis ketään syrjimättä.
Tässä on tämä yhteys pankkisalaisuuteen, jota vähän kummastelit. Täysin symmetriset markkinatiedot edellyttävät sitä, että kaikilla on pääsy kaikkiin hintoja ja laatuja koskeviin tietoihin, myös pankkitietoihin.
Se ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö jokaisella olisi mahdollisuus salata rahavaransa vaikka pitämällä niitä sukanvarressaan. Mutta jos henkilö haluaa saada rahoilleen korkoa eli hyötyä niiden markkinoille saattamisesta, hänen voidaan katsoa luopuvan rahansa yksityisyydestä eli maksuna saamastaan voitosta antavan kyseisiä varojaan koskevat tiedot julkisiksi.
Tästähän tulikin aika pitkä juttu; toivottavasti jaksoit lukea. Tällä tasolla markkinateoria on nimittäin harvinaista herkkua. Ei sitä opeteta missään eikä siitä oikeastaan olla kiinnostuneitakaan. Mielestäni se on suuri vahinko ja häpeä, ottaen huomioon sen kuinka ylikäymättömiin vaikeuksiin nykyiset taloustieteet ovat joutuneet pyrkiessään selittämään tämän globalisoituvan tiedontuotannon ajan rauhatonta todellisuutta.
Matti
Tähän Paul:
Hei:
Kiitos mielenkiintoisesta vastauksesta. Siinä ei ole paljoakaan, johon
suoranaisesti haluaisin väittää vastaan. Muutama huomautus on ehkä paikallaan.
Ensinnäkin on kysymys "vapaan" vaihdannan asettamisesta institutionaalisiin
rajoihin. Tässähän on tultu aika pitkälle, eikä monikaan ns. mainstream
liberaalikaan vastusta sitä, että markkinat toimivat pelisäännöillä.
Suomessa esim. pientalobusiness on asetettu aika rankkoihin raameihin, on
tiukkoja tyyppihyväksyttämisiä, rakennuslupia ja 20 vuoden tuotevastuu. Syy
on yksinkertaisesti siinä, että talokaupassa vallitsee huomattava
informaation epäsymmetria. Ostaja ei voi nähdä, onko rankentaja fuskannut
märkätilojen eristeissä; sen näkee sitten viiden vuoden päästä, kun
välipohja pukkaa hometta.
Arvelluttavaa on kuitenkin ajatella, että instituutioita voisi nikkaroida
ihan miten vain regulaattori tai poliittinen enemmistö tahtoo. En olen
ymmärtänyt sinun tarkoittavan juuri sitä, mutta esim. Attac on minusta
vaarallisilla linjoilla esittäessään, että kansantaloutta, jopa
maailmantaloutta voisi ohjata miten haluaa. Väliintulevia tekijöitä tässä
on kaksi, kysymykset insentiiveistä ja vapaudesta. Ja nämä puolestaan
linkittyvät kysymyksiin edistyksestä ja kasvusta. (Tähän väliin voinee
huomauttaa, että kaikki kasvu ei suinkaan kuluta luonnon resursseja eikä
saastuta. Tietointensiivinen kasvu nimenomaan usein vähentää
resurssikulutusta per hyödyke tai on siihen nähden neutraali. Ajatellaan
vaikkapa kevennettyjä rakenteita, kierrätysmateriaaleja ja
tietokoneistettua täsmäohjausta.)
Jos viimeisen parin sadan vuoden taloudellinen teoria ja käytäntö on
jotakin kiistatonta osoittanut, se on havainto, että ihmiset reagoivat
insentiiveihin. Jos jokin kannattaa, se tehdään, jos ei, se jää tekemättä.
Institutionaalisen säätelyn petollisin ja vaikeiten havaittava puoli onkin,
että asioita mahdollisesti jää tekemättä. Verotetaan ja säädellään
yritystoiminnan aloittamista ja sitten ihmetellään, miksi maahan ei synny
uusia pienyrityksiä. Vapauden rajoittaminen saattaa poistaa joitakin
haittoja, mutta se saattaa samalla myös lannistaa luovuutta ja kokeilua. On
toki mahdollista luoda vaikka minkälaisia institutionaalisia rajoitteita.
Onhan noita kokeiltu Afganistanissa, Neuvostoliitossa ja Pohjois
Koreassa. Instituutioiden rakentelu tässä joutuu pakostakin tarkastelemaan
trade-offeja erilaisten hyvien asioiden välillä.
Tässä kohtaa nimenomaan olisi paikallaan regulaattorin nöyryys!
Nöyryyden vastakohta on omahyväisyys ja ylimieli.
Jäin myös ihmettelemään, mitä tarkoitat "...taloudellisen painostuksen
keinoja, mm. organisatorista eriarvoisuutta...". Onko esim. ylivoimainen
kilpailukyky organisatorista eriarvoisuutta? Onko Nokia jossakin
negatiivisessa mielessä eriarvoinen suhteessa Ericssoniin?
Pankkisalaisuudesta vielä. Eikö se riitä, että verottaja tietää tilini
saldon? Pitäisikö se vielä levitellä kaiken kansan katsottavaksi? Mitä jos
asiassa erotettaisiin yksityshenkilöt ja juriidiset henkilöt.
Entäpä tällainen analogia. Oletetaan, että minulla on degeneratiivinen
tauti, joka tulee vähentämään työkykyäni merkittävästi vaikkapa viiden
vuoden kuluttua. Sen diagnostisoimiseen ja hoitamiseen käytetään julkisen
terveydenhoidon resursseja. Olisiko sitten oikein, että
informaatiosymmetrian nimissä k.o. tieto olisi saatettava työmarkkinoiden
käyttöön, onhan kyseessä työvoiman vapaaseen vaihdantaan liittyvä
olennainen asia?
terveisin
Paul Lillrank
Johon minä:
Terve,
ja edelleen kiitos uteliaisuudestasi talousajatuksiani kohtaan. Ilahduttavaa kuulla, ettei edellinen viestini herättänyt mielessäsi voimakkaita vastaväitteitä.
Kuten kirjoitit, jo nyt on ja jatkuvasti syntyy sellaisia säädöksiä, joilla pyritään korjaamaan tiettyjen epäsymmetristen informaatioden aiheuttamia ongelmia. Erityiset säädökset ovat joskus paikallaan, mutta ne eivät ole juuri sitä, jota ajan takaa, nimittäin markkinoiden ymmärtämistä kokonaisuudessaan julkiseksi instituutioksi. Esittämäsi rakentamisesimerkki selittää eron. "Sosialistisella säätelyllä" annetaan normeja, joita rakentajan tulee noudattaa, jotta kuluttaja ei tulisi petetyksi. "Julkisilla markkinoilla" rakentaja on vapaa valitsemaan normit, joilla rakentaa, mutta velvollinen julkistamaan ne. Kuluttaja puolestaan on vapaa valitsemaan millä tavalla rakennetun talon hän haluaa, kun hänellä on käytettävissään julkinen tieto siitä, millaisia haittoja mihinkin rakennustapaan liittyy.
Nykyisin niin libertaristien kuin sosialistienkin! mukaan markkinoita ei kuitenkaan ymmärretä julkisiksi vaan yksityisiksi. Pääperaatteena on yksityinen sopimusvapaus: kuka tahansa on vapaa tekemään kenen tahansa kanssa taloudellisen sopimuksen, joka jää heidän keskeiseksi asiakseen lueteltuja poikkeuksia lukuunottamatta: mm. verottajalle on kerrottava tuloista, rakennusviranomaisille on kerrottava rakennustavoista ja vähittäismyynnissä ja pörssissä ketään ei saa syrjiä. Ajatellaan, että ellei ole yksityistä sopimusvapautta ei ole vapaita markkinoitakaan.
Minua on kiinnostanut kysymys: mitä jos markkinat olisivatkin julkiset; jos periaatteena olisi kaikkien sopimusten julkisuus ja alhaalta, ostamisen puolelta yhtäläinen vapaus kaupantekoon. Poikkeukset olisivat lueteltuja ja siis jollain tavalla perusteltuja. Millaisia nämä perustelut mahtaisivat olla? Eivät ne ainakaan voisi nojata markkinateoriaan, sillä sen mukaan resurssien jakautuminen vastaa parhaiten ihmisten toiveita silloin, kun kaikilla on mahdollisimman täydellinen tieto ja pääsy markkinoille. Yksityinen sopimusoikeus ja markkinateoria ovat väistämättä ristiriidassa!
Mitä tulee Attaciin, niin täytyy todeta että sen suhteen näytät olevan oikeassa. Olen seurannut Attacin keskustelulistaa ja muutamalla kommentilla itsekin ollut mukana, mutta siellä luotetaan lähinnä sosialistiseen säätelyyn, kuten vihreissäkin, eikä heille silloin tule edes mieleen kuunnella tyyppiä, joka sanoo, että ratkaisu on aivan päinvastaisella suunnalla, nykyistä täydellisemmässä markkinataloudessa.
Olen myös ollut mukana Defensin (Attacin vastapooli) keskusteluissa, ja vain jonkin verran paremmin ymmärrettynä. Sielläkin markkinat nähdään yksityisen vapauden ja valtion rajoittavuuden välisenä kysymyksenä. Eli defensiläisillekin on vaikea ymmärtää, että valtiolla on monia rooleja, joista yksi tärkeimmistä on markkinasääntöjen asettaminen. Niinpä siellä ei olla yhtään edistytty siitä, mihin F. A. Hayek jäi, ja kysymys siitä, millaisia sääntöjä markkinat kulloinkin vaativat ja mikä yhteys ko. sääntöjen kehittymisellä on tieteen ja tekniikan kehittymiseen, on heille täysin tuntematon.
Tässä kohdin onkin hyvä ottaa esille se esittämäsi tärkeä seikka, ettei tiedon lisääntymisen aikaansaama kasvu välttämättä ole luonnolle haitaksi. Aivan oikein, tietoahan maailmaan mahtuu vaikka kuinka -- ja joissakin asioissa siitä on jopa paha pula. Mutta ovatko kapitalistisen markkinatalouden säännöt, jotka ovat ajan myötä kehittyneet teollisuustuotannon kasvattamiseksi, soveliaita tietotuotannon markkinoille?
Mielestäni eivät ole. Syynä on se, että tiedon tuottaminen ja jakelu on aivan erilaista kuin tavaran. Raskaan teollisuuden ja tavaratuotannon pystyttäminen vaatii suuria pääomia, joiden kokoamisessa valtio-omistus ja osakeyhtiöjärjestelmä ovat olleet avainasemassa. Myös tavaroiden kuljetus ja kauppaaminen on vaatinut suuria investointeja ja vertikaalista yhteistyötä tuottajien, kaupan ja kuluttajien välille, ja tässä on olennaisena tekijänä ollut suunnatun kaupan järjestelmä, mm. yksinmyyntioikeudet. Nämä molemmat järjestelmät ovat tähänkin asti rikastuttaneet rikkaita, mutta 80-luvulle asti köyhätkin ovat niistä hyötyneet.
Tilanne muuttuu kuitenkin dramaattisesti, kun tiedosta tulee tärkein kauppatavara. Kun tiedon tuottajat käyttävät osakeyhtiömuotoa, se ylikeskittää varallisuutta eikä ylijäämä enää kulkeudu alas vaan jää pyörimään tuottamattomiksi voitontavoittelutoimiksi ylärakenteeseen. Tiedon tuottaminenhan ei keskimäärin kuluta suuria investointeja, koska tärkein tuotantoväline kulkee ja kehittyy jokaisen mukana, tukan alla.
Tuloeroja kärjistää ja taloutta vinouttaa myös minkä tahansa intellectual propertyn yksinoikeuskauppa. Siinä itse asiassa palkitaan siitä, että tiedon leviämistä rajoitetaan. Jokainen ymmärtää, että sellainen järjestelmä tuhlaa tietoresursseja ja vinouttaa tuotantoa yhä kapeampia intressipiirejä hyödyttäväksi. Uutta tietoahan tuotetaan edullisimmin, jos kaikki jo olemassaoleva tieto on mahdollisimman vapaasti jokaisen käytettävissä, jolloin myös sattumanvaraisilla neroilla on paras mahdollisuus saada taitonsa hyödynnetyksi.
Ajatusmallini kannalta on olennaista nähdä, että mm. osakeyhtiöjärjestelmä ja yksinoikeusjärjestelmä kuuluvat yksityisen sopimusoikeuden ja kasvuun tähtäävien markkinoiden piiriin; ei julkisten ja neutraalien markkinoiden piiriin. Asia selviää, kun oletetaan normaali tilanne ja kysytään, mihin tarvitaan poikkeusta. Esimerkiksi, kun yleinen sääntö on, että velallinen vastaa veloistaan koko omaisuudellaan, niin miksi osakeyhtiössä omistajat vastaavat sen veloista vain sijoituksellaan? Siksi, että siten saadaan enemmän pääomia tuotantoon. Miksi pitäisi? Koska tuotannon kasvun uskotaan ratkaisevan tärkeimmät ongelmat -- vähän niin kuin jotkut uskovat kommunismin tai Jumalan ratkaisevan tärkeimmät ongelmat.
Kun yhteinen usko ja sitä ilmaiseva järjestelmä ulottuu läpi yhteiskunnan, se muodostaa oman totuutensa. Sen valtarakenteesta tulee todellisuutta, joka pelkällä olemassaolollaan vahvistaa sen uskon oikeutta, jota toteuttamassa järjestelmä on. Kun vääräuskoisia syrjittiin tai poltettiin roviolla, se oli mitä selvin todistus siitä, että vääräuskoiset olivat väärässä; oikeassaolijathan menestyvät elämässä ja käyvät kirkossa. Vastaavasti, kun yksityiset sijoittajat ja kulakit menettivät tuotantovälineensä kommunisteille ja revisionistit otettiin hengiltä, se oli vastaansanomaton todiste siitä, että kommunismi oli oikeassa ja siihen uskominen kannattavaa.
Toivottavasti olet vielä mukana, sillä seuraavan asian ymmärtämisessä voi hyödyntää tiedollista nöyryyttä. Loogista on ajatella, että kapitalismillakin on kasvuun uskovana markkinataloutena oma totuutensa, jonka mukainen pyrkimys menestykseen ohjaa meitä nyt toimimaan niin kuin toimimme, mutta jolla totuudella kuitenkin on vain oma aikansa. On hyvä että meillä on Nokiamme ja Ollilamme ja päteviä insinöörien ja ekonomien opettajia, mutta on ymmärrettävä, että vaikka he olisivat kuinka menestyviä tahansa, se ei ratkaise niitä ongelmia, joita muuttuva maailma itse kapitalistiselle järjestelmälle asettaa. Jos tätä suurta muutosta halutaan hallita, on syytä alkaa tutkia ja opettaa myös sellaista talousoppia, jonka mukaan rakennettu talous pysyy koossa myös ilman teollista, materiaalista kasvua.
Vielä sen verran pankkisalaisuudesta, että mielestäni ajatuksesi siitä, että vain juridisten henkilöiden tiedot olisivat julkisia, on aivan erinomainen. Minun teoretisointinihan kuvaa vain ideaalitapausta ja ymmärrän sen ja käytännön eron. Ajatuksessasi yhdistyy teorian osoittama suunta ainakin jonkinasteiseen poliittiseen realismiin. Pankkisalaisuushan on jo puheenaihe ja ehkä jo meidän tulevaisuudessamme kysymys tulee politisoitumaan.
Että tällaisin terveisin,
Matti