Matti Hyryläinen
Viime aikoina on keskusteltu ideologioiden kuolemasta. Sosialistisen maailmanselityksen epäonnistuttua suurten yhteiskunnallisten kertomusten epäillään loppuneen. Ajatus on ehkä se, että kun viimeiset yhteiskuntakokeilut ovat hävinneet länsimaiselle demokratialle ja ns. vapaalle markkinataloudelle, varsinaiset ideologiat ovat kuolleet. Voittajaksi selviytynyt läntinen yhteiskuntajärjestelmä on ideologiatonta ja ikuista, mahdollisista puutteistaan huolimatta parasta mitä voidaan ajatella.
Edellisen ajatuksen lähtökohta kuitenkin häiritsee. Miksi juuri nykyinen yhteiskuntajärjestelmä ajatellaan ideologialtaan neutraaliksi? Eikö ensin pitäisi määritellä ideologia neutraalisti ja sitten katsoa, miten yhteiskuntajärjestelmämme tähän suhtautuu? Minusta tämä on järkevä huomautus siitä huolimatta, että se saattaa muuttaa käsitystämme ideologioista. Sanotaan käytännöllisesti: ideologia on oppi yhteisestä hyvästä ja sen saavuttamisesta. Se on monikerroksinen selitys siitä, millä ehdoilla yksityiset edut yhtyvät yhteiseen hyvään.
Näin määriteltynä kaikki ideologiat vaikuttavat kolmessa tasossa. Ideologian idealistisella tasolla on jokin hyväksi uskottu yhteiskunnallinen päämäärä, idea auvoisasta onnelasta tai ainakin paremmasta yhteiskunnasta. Teoreettisella tasolla on enemmän tai vähemmän johdonmukainen esitys siitä, millä tavalla ja mitä normeja noudattaen nykyisen todellisuuden ja ideaalin tulevaisuuden välinen silta rakennetaan. Käytännön tasolla ideologia vaikuttaa yhteiskunnallisina instituutioina. Kirkot, siirtomaahallitukset, osakeyhtiöt, työväenliikkeet, puolueet, säätiöt, kolhoosit, pörssit jne. ovat kaikki elimiä, joilla on jonkin selityksen mukaan ajateltu olevan yhteistä hyvää edistävä tehtävä.
Alussa idealistinen taso on tärkein. Ihmiset uskovat yhteiseen asiaan, laativat innokkaasti ideologisia normeja ja muodostavat yhteisvoimin niiden mukaisia rakenteita. Kun kehitys etenee ja instituutiot kasvavat, niille syntyy omat etunsa, joilla on taipumus voimistua. Sitten jossain vaiheessa huomataan, että instituutioiden etu tulee tärkeämmäksi kuin ideologisen tavoitteen saavuttaminen. Ja vähitellen ihmisiltä katoaa usko ideologiaan. Sen jälkeen mikään ei ole enää entisensä.
Heikoimmissa asemissa olevat kääntyvät instituutioita vastaan. Eikä se välttämättä johdu heidän epäsosiaalisuudestaan vaan siitä, että he tuntevat omissa nahoissaan ideologian epäonnistumisen. Ellei heidän olojaan saada parannettua, heidän "järjetön" toimintansa muodostaa uhkan yhteiselle hyvinvoinnille. Hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa olevat pitävät puolestaan instituutioiden ylläpitämistä välttämättömänä. Eikä se välttämättä johdu heidän itsekkyydestään vaan siitä, että he näkevät läheltä järjestelmään liittyvän realiteetin, "Siperian" kuten pääministeri Aho on asian ilmaissut. Jos horjuvia rakenteita ei tueta ja yleinen järjestys romahtaa, koko yhteiskunta kärsii.
Vastakkain on kaksi realiteettia, joita ei saada samaan ratkaisuun, ja joista jälkimmäinen vie voiton, koska se on lähempänä päättäjiä. Sen jälkeen kun ihmisten ja instituutioiden ideologinen yhteys on katkennut, instituutioiden "reaaliset" edut ajavat yhteiskunnan kaaokseen. Oikeastaan ihmisistä tulee ideologian sokeita palvelijoita vasta, kun he ovat menettäneet aatteellisuutensa ja luulevat toimivansa vain järkevästi. Sillä ideologiset asenteet ja rakenteet määrittelevät järkevyyden vielä kauan senkin jälkeen, kun niiden alkuperäinen tarkoitus on jo unohtunut. Ja vaikka vanhat instituutiot sitten tuottavat hyvistäkin pyrkimyksistä vain puutetta ja kärsimystä, kaikki otetaan nöyrästi vastaan niin kauan kuin muuta vaihtoehtoa ei tunneta tai tunnusteta. Vahvimmaksi realiteetiksi osoittautuu se, mitä kaikin voimin vastustetaan ja mikä viimeiseksi halutaan tunnustaa, hajoaminen ja epäjärjestys — kunnes löytyy uusi ideologia ja sen mukainen järjestys.
Juuri nyt on tilaisuus valottaa asiaa tuoreen esimerkin avulla. Sosialismin ideologinen onnela oli maailma, jossa ihmiset ovat vapaita, jossa kukaan ei riistä toista, jossa kehitys suunnitellaan yhdessä ja jossa materiaalinen hyvinvointi kasvaa niin suureksi, että jokaiselle riittää tarpeensa mukaan. Ihmiset ovat veljiä keskenään ja valtiokin kuoleutuu pois. Selitys siitä, miten tätä ideaalia kohti piti edetä, kulkee peruspiirteissään seuraavasti. Koska yhteiskunnallinen olemassaolo perustuu taloudelle ja sen perustava ristiriita on omistajaluokan ja työväenluokan välillä, se on ratkaistava. Tuotantovälineet on otettava yhteiskunnan haltuun. Kun yksityiset työsuhteet lopetetaan, ihmisten riisto poistuu. Kun tulee loppu luokkaherruudesta, ei tarvita valtiotakaan. Ja kun pääomat saadaan keskitetyn suunnittelun käyttöön, talous lähtee nopeaan kasvuun.
Monista tämä idea näytti uskottavalta ja joissakin maissa, erityisesti Venäjällä, sosialismi pääsi yksinvaltaan. Neuvostoliittoa alettiin kehittää keskusjohtoisen suunnitelmatalouden ohjauksessa. Näin muodostuivat sen poliittiset ja taloudelliset lait ja instituutiot. Kaikki ei kuitenkaan käynyt niin kuin oli toivottu. Alun innostuksesta huolimatta pian kävi ilmi, etteivät riisto ja epätasa-arvo kadonneet yksityisomistuksen poistumisen myötä. Ja vähitellen alkoi käydä ilmeiseksi myös se, ettei talous kasvanut toivotulla tavalla. Vaikka huonoja tuloksia voitiin aluksi selittää ulkoisten tekijöiden ja onnettomien sattumien aikaansaannoksiksi, usko kommunistiseen utopiaan heikkeni. Kansa jakautui yhä selvemmin puolue-eliittiin ja syrjäytyneisiin ja eliitin edut voittivat pyrkimyksen kohti parempaa maailmaa. Vähitellen neuvostokansan usko kommunistiseen järjestelmään murtui. Motivaatio työhön loppui ja ajat alkoivat heiketä.
Vanha järjestelmä yritti parhaansa mukaan uudistua. Gorbatshov yritti viimeiseen asti yhdistää kaksi ideologialle elintärkeää tavoitetta. Toisaalta ihmisten elinehtoja oli parannettava, jotta kansa pysyisi yhtenäisenä, toisaalta keskusjohtoisia rakenteita oli tuettava, jotta voitaisiin pitää yllä edes jonkinlaista järjestystä. Tuli glasnost ja perestroika — muistaako joku vielä? Ja vaikka jokaiselle oli selvästi nähtävissä, etteivät ihmiset sen enempää kuin luontokaan kauaa kestä vanhaa järjestystä ja ettei ollut mahdollista samanaikaisesti uudistaa ja pysyä vanhassa, niin järjestelmän ajautuminen sekasortoon tuli kaikille suurena yllätyksenä.
Esitin tämän esimerkin siksi, että kapitalistisen maailman kehitys näyttää tänään samansuuntaiselta kuin sosialismin kehitys oli vain kymmenisen vuotta aikaisemmin. Kun ideologia määritellään alussa esitetyllä tavalla, myös läntinen talousjärjestelmä on ymmärrettävä kaikilla kolmella tasolla vaikuttavaksi ideologiaksi. Kapitalismin onnelaa ei ehkä ole kirjoissa määritelty, mutta tavallinen länsimainen unelma ei varmaan ole kaukana seuraavasta. Taloudellinen hyvinvointi kasvaa kasvamistaan, köyhyys poistuu ja ongelmat ratkaistaan lisääntyvän vaurauden avulla. Tekniikka kehittyy, koneet tekevät työt ja ihmiset tyydyttävät tarpeitaan ja elävät sopuisasti, sillä kun kaikki saavat riittävästi, kenenkään ei tarvitse ottaa toiselta.
Teoria siitä, miten tätä ideaalia kohti edetään, kulkee peruspiirteissään seuraavasti. Koska hyvinvoinnin perustana on talous ja sen perustana on tekniikan ja tuotannon kehittyminen, niitä on erityisesti tuettava. Koska tämä edellyttää suuria pääomia, niiden keskittymistä on edistettävä. Koska vapaa kilpailu tuo esille tehokkaimmat pääomat ja tuottajat, talous on jätettävä yksityisten yrittäjien haltuun. Valtion on vain luotava edellytykset sille, että yksityiset pääomat ja yritykset saavat vapaasti toimia markkinoilla. Näkymätön käsi jakaa sitten hyvinvointia kaikille.
Pääoman korostamisen vuoksi tätä ideologiaa kutsutaan kapitalismiksi. Sen selitys on läntisessä kulttuurissa tuntunut järkevältä ja sen pohjalle on taloudelliset asenteemme, lakimme ja käytäntömme pitkälti rakentuneet. Tosin kapitalismi ei ole tullut tyhjästä vaan se kantaa merkantilismin perintöä. Eikä kapitalismi ole yksinään ohjanut kehitystä kohti nykyistä tilannetta vaan lisänä on vaikuttanut annos sosialismia. Kapitalistinen ja sosialistinen talous ovat riidoistaan huolimatta voineet kilpailla rinnakkain, koska molempien päämääränä on ollut taloudellinen kasvu. Pääomien kasvattamiseen ja tuotannon tehostamiseen on tarvittaessa suhtauduttu käytännöllisesti: kunhan talous kasvaa, ei ole niin suurta väliä tapahtuuko se valtion ohjaamana vai yksityisten yritysten kautta.
Miten ovat kapitalistiset toiveet toteutuneet? Jos ajatellaan, että kapitalismi nousi merkantilismin rinnalle ja ohi joskus 18. ja 19. vuosisadalla, niin kapitalismin taloudellinen kehitys ei lähtenyt käyntiin aivan toiveiden mukaan. Nousukaudet päättyivät säännöllisesti lamoihin ja suoranaiseen puutteeseen, mikä juuri oli syy sosialismin nousulle. Kuitenkin, taantumista huolimatta ja sosialismi rinnallaan kapitalistinen talous kasvoi, köyhät vaurastuivat rikkaiden ohella, tekniikka kehittyi, elämä helpottui ja ihmisillä säilyi usko kapitalistismiin — aina näihin päiviin asti.
Kapitalistisen uskon ydin on usko siihen, että kun markkinat järjestetään niin, että rikkailla on vapaus rikastua ja suuryrityksillä on vapaus kasvaa, talouskasvu poistaa köyhyyden ja ratkaisee myös muut ongelmat. Jos tämä usko loppuu, ihmisten pyrkimyksiä yhdensuuntaistava voima häviää ja kapitalistinen talous romahtaa. Tänään ehkä eletään juuri tätä aikaa. Vaikka rikkaat rikastuvat ja suuryritykset kasvavat, köyhyys lisääntyy ja epäsosiaalisuus kasvaa; luonto ylikuormittuu ja maapallo ylikansoittuu; kolmasosa maailman ihmisistä on ilman työtä, sen antamaa arvonantoa ja toimeentuloa; suuret pääomat eivät enää avaa näkymiä vapauteen vaan ristiriitoihin; taloudessa ei enää kilpailla voitosta vaan taistellaan häviötä vastaan.
Ennen kuin huomaammekaan olemme Gorbatshovin ongelman edessä. Toisaalta yksityisten ihmisten elinolojen olisi parannuttava, jotta sosiaalinen yhteisö ei hajoaisi. Toisaalta jatkuvasti ajaudutaan tilanteisiin, joissa suuryrityksiä, pankkeja ja kokonaisia valtiontalouksia on tuettava, jotta käytännön talous ei romahtaisi. Päivän sanoja ovat työllistäminen ja saneeraus. Ja vaikka jokainen selvästi näkee, etteivät luonto ja ihmiset kauaa kestä kapitalismin ristiriitaisuutta, niin luultavasti järjestelmän ajautuminen sekasortoon tulee jälleen kaikille suurena yllätyksenä.
Minulla on unelma. Haaveilen maailmasta, jossa talouden ei ole pakko kasvaa romahduksesta toiseen. Haaveilen maailmasta, jossa taloudellinen aggressiivisuus ei vaaranna ihmisten rauhaa eikä uhkaa luontoa. Haaveilen maailmasta, jossa pääomien ja teollisuuden ylivalta väistyy. Haaveilen maailmasta, jossa ei ole laillisia keinoja varastaa. Haaveilen maailmasta, jossa ihmisen mittana ei ole raha.
Selitys siitä, miten tätä ideaalia kohti edetään, kulkee pääpiirteissään seuraavasti. Koska ihmisten hyvinvointi johtuu monenlaisista asioista, jotka he itse määrittelevät, yhteiskunnan ei pidä erityisesti suosia mitään niistä, ei myöskään taloutta. On siis luovuttava asenteista ja instituutioista, jotka pyrkivät painostamaan taloutta kasvuun eli joiden tarkoitus on keskittää pääomia, kasvattaa tuotantoa ja laajentaa kauppaa. Kun näistä luovutaan — tai ne hajoavat — ja talouden annetaan kehittyä kasvun suhteen neutraalisti, talouden merkitys ihmisille pienenee. Kilpailun kovuus vähenee ja paine niin luontoa kuin ihmistäkin kohtaan heikkenee, rikkaiden ja köyhien välinen kuilu kapenee ja ihmisten on helpompi olla veljiä keskenään.
Ratkaisuna on siis kasvun suhteen neutraali talous. Se on on vapaata markkinataloutta, joka jää jäljelle kun kapitalistisesta taloudesta poistetaan kasvupaineiset käytännöt. Kasvupaineisuus muodostuu siitä, että yhteiskunta palkitsee taloudellisen kasvun pyrkimyksiä yli sen, minkä kasvu sinänsä antaa, jolloin kasvuun kannattaa pyrkiä ylimitoitetun voimakkaasti. Palkitsemistapoja on useita, mutta ne keskittyvät kahteen käytäntöön. Ensiksi, niille organisaatioille, jotka edistävät taloudellista kasvua, annetaan erityisetuja, josta seuraavassa. Toiseksi, markkinat annetaan kasvussa menestyvien ohjattaviksi, josta tuonnempana.
Talousorganisaatioiden erioikeuksien järjestelmä on kätketty siihen, että yrityksiä kohdellaan itsenäisinä toimijoina, joille on monella tavalla annettu edullisempi asema kuin yksilöille. Siten niitä on edullista kasvattaa ja siten niiden kasvattajat saavat erityisen hyödyn. Kärjistäen voidaan sanoa, että kasvun aikana yritykset voivat kartuttaa omaisuuttaan verovapaasti ja taantuman aikana ne voivat antaa tappionsa yhteiskunnan maksettaviksi. Tämän rikkauksia ja pääomia keskittävän yksinkertaisen alkuasetelman vaikutus moninkertaistuu sillä, että yritykset voivat omistaa toisiaan ja muodostaa yli maailman vaikuttavia jättiläisiä.
Kapitalistiset yritysrakenteet, erityisesti osakeyhtiö, syntyivät aikanaan pääomien keskittämisen tarpeeseen, kun tyhjästä oli rakennettava perusteollisuus. Tänään kun teollistuneessa maailmassa on kysyntään nähden kaksinkertainen määrä kapasiteettia melkein millä hyvänsä tuotannon alalla ja kun uutta suurta teollisuuden nousua ei ole näköpiirissä, pääomien erityistä keskittämistä ei enää tarvita. Itse asiassa siitä on tullut talouden vakautta horjuttava tekijä. Ensiksi siitä syystä, että keskittyvät pääomat ovat pois siitä ostovoimasta, jolla yksityisten ihmisten pitäisi ostaa tuotteita, jotta tuotantokapasiteetille saataisiin käyttöä. Toiseksi, kun pääomille ei löydy enää sijaa reaalitaloudesta, sijoittaminen muuttuu keinotteluksi. Osakkeista, valuutoista ja muista arvopapereista tulee pelivälineitä, joiden arvot alkavat vaihdella pelaajien toisiaan vahvistavien uskomusten mukaan. Kun yritysten ja kansantalouksien hyöty kuitenkin lopulta mitataan tuotannon tyydyttävyytenä, vaarana on, että arvopapereiden peliarvot erkanevat liiaksi niiden reaaliarvoista. Silloin hyviä yrityksiä kaatuu ja huonoja jää henkiin, suuriakin sitoumuksia jää täyttämättä ja mahdollisesti koko pääomajärjestelmä murtuu.
Se että yrityksille annetaan erioikeuksia henkilöihin nähden aiheuttaa myös sellaisia harmeja, joita kaikki kapitalistitkaan eivät pidä toivottavina, mutta joita on vaikea estää. Yrityksillä ja pääomasiirroilla pelailu tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia kiertää veroja, välttyä sitoumusten suorittamiselta ja hyötyä muiden kustannuksella. Hyvinä aikoina väärinkäytökset häviävät nousun huumaan, mutta huonoina aikoina ne voivat olla kohtalokkaita yhteishengelle.
Edellä esitetty kapitalismin kritiikki on osaksi tuttua jo Marxilta eikä ole ihme, että hän on jälleen tulemassa ajankohtaiseksi. Marxin aikana ongelma nähtiin kuitenkin toisesta näkökulmasta, koska silloin kapitalistisen järjestelmän heikkouksia pidettiin teollisen kasvun esteinä. Pääomien keskittäminen yhteiskunnalle oli tarkoitettu keinoksi välttää suhdannelamat ja nopeuttaa kasvua. Tänään, kun ongelmana on sekä yhteiskunnallisten että ns. yksityisten pääomien kasvaminen liian suuriksi, ratkaisu on päinvastainen. Nyt pääomien institutionaalisesta keskittämisestä on kokonaan luovuttava eli pääomat on tavallaan jaettava yksityisille ihmisille.
Vaikka saattaisi ajatella, että pääomien todellinen yksityistäminen lopettaisi taloudellisen kasvun edellytykset, ennustan — osaksi sosialismin kohtaloon vedoten — että kävisi aivan päinvastoin. Pääomien hajauttaminen ei varmaan parantaisi suurteollisuuden ja tavaratuotannon asemaa, mutta niille ei ole enää paljon tilaa muutenkaan. Sen sijaan neutraali talous mahdollistaisi kasvun siellä, missä pienet yritykset, tietotuotanto ja kuluttajat näkevät sen tarpeelliseksi, mutta missä pääomien keskittyminen sen nykyisin estää.
Neutraalin talouden organisoituminen eroaa kapitalistisen talouden organisoitumisesta siinä, että yrityksille ei anneta itsenäistä, yhteiskunnan tukemaa asemaa. Yritykset ymmärretään omistajiensa välineiksi hankkia itselleen hyötyä. Kun yritys tekee velkaa, hankkii omaisuutta ja myy tuotteitaan, siihen suhtaudutaan siten, että sen omistajat tekevät velkaa, hankkivat omaisuutta ja myyvät tuotteitaan siinä suhteessa kuin he yritystä omistavat. Näistä he joutuvat samanlaisten vastuiden ja verotusten kohteiksi kuin muutkin yksityiset henkilöt. Koska jokaisella neutraalilla yrityksellä on yksiselitteiset henkilöomistajat, yritykset eivät voi omistaa toisiaan. Omistaminen ja vastuu kohtaavat, tuotanto ja kulutus lähenevät ja kasvupaine heikenee. Osakepörssit tosin katoavat — mutta mihin niitä tarvitaankaan, jos pääomia ei pyritä keskittämään?
Toinen käytäntö, joka neutraalissa taloudessa on järjestetty päinvastoin kuin kapitalismissa, liittyy kaupankäyntiin ja markkinoihin. Kuten tunnettua, kapitalistiseen ideologiaan kuuluu olennaisesti vaatimus vapaista markkinoista. Se merkitsee tällöin sitä, että yhteiskunta ei puutu ohjailuillaan kaupankäyntiin. Tämä näkemys markkinoiden vapaudesta kuuluu kuitenkin vain kapitalistiseen ideologiaan. Lyhyt tarkastelu osoittaa, miten.
Markkinoilla toimivat myyjät ja ostajat. Jos myyjillä on täysi vapaus myydä tuotteitaan, he voivat asettaa ostajat eri asemiin ja kieltäytyä myymästä joillekin. Silloin ostajilla ei ole täyttä vapautta ostaa tuotteita. Jos taas ostajilla on tasa-arvoinen vapaus ostaa kaikkien tuotteita, myyjillä ei ole vapautta asettaa ostajia eri asemiin. Markkinoiden molemminpuolinen ja tasa-arvoinen vapaus on jo teoriassa mahdotonta. Tämä on mielenkiintoinen tulos siihen nähden, miten kapitalistinen ideologia asian selittää. Sen mukaan markkinat ovat vapaat ja tasa-arvoiset silloin, kun ne ovat myyjien puolelta vapaat, joiksi ne kehittyvät, kun yhteiskunta ei puutu kaupankäyntiin.
Myyjien puolelta vapaat markkinat sopivat kapitalistisille yrityksille hyvin, koska ne takaavat suurpääoman, massatuotannon ja kauppaketjujen vallan markkinoilla. Myyjien puolihan kärjistyy ylös suuryrityksiin ja ostajien puoli hajautuu alas kuluttajiin. Kapitalistisilla markkinoilla yritykset voivat poikkeustapauksia lukuunottamatta vapaasti valita kenelle myyvät ja millä hinnalla. Tällä tavalla ne voivat eriarvoistaa ostajat ja ohjata markkinoita haluamaansa suuntaan.
Yksinoikeudet ja suunnatut myynnit ovat keinoja kasvattaa taloudellisia organisaatioita ja samalla taloudellista valtaa. Omille joukoille myydään halvemmalla, mutta niiltä edellytetään vastapalveluksia. Vihollisille ei myydä ollenkaan. Näin talous muodostuu toisiaan vastaan taisteleviksi ryhmittymiksi. Eikä ostajien eriarvoistamisen tarkoituksena suinkaan ole kuluttajien palveleminen vaan kasvu, koska suuremmalla yrityksellä on suurempi potentiaali edelleen ohjata markkinoita ja kasvaa. Ja mitä suuremmaksi kasvaa, sitä kauemmaksi kuluttaja katoaa.
Hyvä esimerkki yksinoikeuksista on teollisten keksintöjen kauppa, mutta sama periaate vaikuttaa kaikkien yksinoikeuksien kaupassa. Patenttijärjestelmä luotiin aikanaan tarkoituksena paitsi taata keksijöille korvaus keksinnöistään niin erityisesti edistää tekniikan kehitystä. Tässä tarkoituksessa keksijöille annetaan pariksikymmeneksi vuodeksi yksinoikeus keksintöjensä hyödyntämiseen. Kun patenttien yksinoikeudet voidaan myydä yrityksille ja kun palkoillisten tekemät keksinnöt kuuluvat yrityksille, merkittävimmät keksinnöt ajautuvat suurten yritysten omistukseen. Juuri yksinoikeudet takaavat, että keksintöihin kannattaa sijoittaa runsaasti pääomia. Nyt tämä käytäntö on kehittynyt niin voimakkaasti tekniikkaa ja pääomia keskittäväksi, että se on viemässä tavallisten ihmisten työltä arvon. Patenttijärjestelmä vaikuttaa myös tekniikan kehityssuuntaan siten, että tekniikan laatu ohjautuu suuryritysten tarpeiden mukaan. Megatekniikka kehittyy mutta pienimuotoinen tekniikka jää kehittymättä.
Neutraalissa taloudessa markkinoiden vapaus ymmärretään ostajien eli viime kädessä kuluttajien puolelta. Neutraalissa taloudessa kaikilla mahdollisilla ostajilla on tasapuolinen vapaus ostaa hyödykkeitä mistä haluavat. Tämä on vielä vapaampaa markkinataloutta kuin kapitalismi. Kun yksinoikeuksia ja suunnattuja myyntejä ei ole, koko talouden suunta vaihtuu. Kauppa, tuotanto ja pääoma järjestyvät alhaalta päin ja vain niin suuriksi organisaatioiksi, kuin on kuluttajien tarpeen mukaista. Taloudesta tulee puolueetonta, kilpailu vähenee ja kasvupaine heikkenee.
Sen lisäksi, että neutraaliin talouteen siirtyminen vaatii kapitalistisen tekijän poistamista yritysten organisoitumis- ja kaupankäyntitavoista, se vaatii muutoksia ihmisten ajatustottumuksiin. Kuten muihinkin ideologioihin kapitalismiin kuuluu myyttejä ja uskomuksia, joita sen kannattajat pitävät yleisinä totuuksina, mutta jotka ovat totta vain ideologisesti.
Kapitalismin eräs keskeinen myytti on selitys kuluttajien vallasta. Kapitalismille on elintärkeää, että kuluttajien ajatellaan ohjaavan taloutta. Yritykset kasvavat, painostavat ja riistävät, mutta vain koska kuluttajat niin tahtovat. Näin tavalliset ihmiset saadaan periaatteelliseen vastuuseen seurauksista. Jos tulee vaikeuksia, vika on alhaalla ja asia voidaan korjata tekemällä kuten ylärakenteet haluavat. Tähän myyttiin uskominen on ollut niin aukotonta, että jopa kasvun kriitikot ovat nähneet syyllisen kuluttajissa. Heidän mukaansa kuluttajien loputon ahneus on tuhoamassa maailman; elleivät kuluttajat tunne vastuutaan ja paranna tapojaan, heidät on pantava järjestykseen. Sosialismissahan vähän samanlainen rooli oli porvaristolla. Tämä on suuriin vaikeuksiin johtava ajatus.
Onneksi se on myös virheellinen. Edellä esitetty lyhyt analyysi osoittaa sen kiistatta. Kun talouden valta on markkinoilla, se on niillä, joilla on vapaus toimia siellä. Niin kauan kuin käytäntönä on myyjien vapaus valita ostajansa, yritysmaailma ohjaa taloutta riippumatta siitä, kenen hyväksi se sanoo toimivansa. Vasta sitten, kun siirrytään neutraaliin talouteen ja aletaan noudattaa ostajien puolelta vapaita markkinoita, taloudesta tulee kuluttajien ohjaamaa.
Että kapitalististen markkinoiden todellinen käsi on näin kauan pysynyt näkymättömänä, on jälleen kerran osoitus ideologioiden sokaisevasta voimasta. Olen aika varma, että yli 99:lle prosentille ihmisistä ajatus markkinoiden kahdensuuntaisista vapauksista on ennen kuulumaton — ja ehkä vähän epäilyttävä. Vaikka se on yhtä kiistaton kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä. Hoviväki kun ei ole voinut kuuluttaa, ettei keisarilla ole vaatteita.
Ideologioiden yleisenä käytäntönä on, että aatteelle välttämättömistä mutta negatiivisista asioista käytetään positiivisia sanoja. Hyvänä esimerkkinä on sosialistisen järjestelmän julistautuminen kansanvaltaiseksi, vaikka todellisuudessa valtaa käyttää puolue, jota hallitsee pieni vähemmistö. Kapitalistisessa ideologiassa samanlainen asema on paitsi jo edellä selvitetyllä vapaiden markkinoiden käsitteellä, niin myös yksityisyyden käsitteellä. Puhutaan yksityisistä yrityksistä, jolloin annetaan ymmärtää, että ne edustavat instituutioihin kuulumattomien, tavallisten ihmisten etua. Todellisuudessa yritykset ovat virallisen aseman omaavia kollektiiveja. Niiden asema on eri kuin yksityisten ihmisten asema ja ne ajavat myös eri ihmisten etuja, nimittäin omistajiensa.
Vallanpitäjillä on usein tarve pitää valtansa käyttöön liittyviä asioita salaisina. Kapitalistisessa taloudessa tällaisia ovat yritysten salaisuudet, joita kutsutaan liikesalaisuuksiksi. Yhteiskunta takaa niille koskemattomuuden, koska yritysten "yksityisyyttä" halutaan suojella. Luonnollisempi selitys liikesalaisuuksien tuelle on kuitenkin se, ettei haluta yleiseen tietoon sitä, kuinka yritykset käyvät keskenään kauppaa, mitkä pääomat siirtyvät tileiltä toisille ja ketkä korjaavat voitot. Sillä ylärakenteen ylimääräisten etujen paljastuminen kansalle on vaarallista. Kapitalismikin saa uskottavuutensa vain yhteisen hyvän edistämisestä.
Neutraalissa taloudessa raha ymmärretään yhteiseksi sopimukseksi, jossa jokainen kansalainen on osallisena. Ja koska se on yhteinen sopimus, sitä koskevat tiedot ovat julkisia: kaikki hinnat, kaupat ja omistukset. Näin autetaan tämän sopimuksen arvon säilymistä. Rahaa ja tuotteita koskevista salaisuuksista luopuminen on hinta, joka maksetaan oikeudesta vapaisiin markkinoihin.
Myytti itse ansaitusta rahasta on kapitalisteille erityisen rakas. Rikkaat ylärakenteen edustajat vastustavat yhteiskunnan puuttumista tuloihinsa ja varoihinsa, koska ne ovat heidän "itsensä ansaitsemia". Mielikuvan siitä, mikä oikeasti olisi esimerkiksi kaikkien valuuttadealerien itsensä ansaitsema elintaso, saa jos kuvittelee heidät muuten asumattomalle saarelle. Kaikki muu mistä he nykyisin nauttivat, on joko perintöä menneiltä sukupolvilta tai yhteisen työn tuloksia. Se, että yhteistä hyvinvointia kulkeutuu joillekin enemmän kuin toisille, ei johdu ensisijaisesti henkilöistä vaan jakojärjestelmästä. Muodostaessaan instituutioita ideologia määrittelee yhteiskunnallisten asemien järjestyksen ja niiden palkkiot. Sitten ihmiset kilpailevat näistä asemista — ja kuvittelevat omalla työllään ansainneensa niihin liittyvät edut. Näin määräytyvät palkkiot niin katoliselle papistolle, sosialistiselle hierarkialle kuin myös kapitalistisen järjestelmän palvelijoille, yritysten johtajille, omistajille ja rahoittajille.
Toinen kapitalistien hellimä myytti on ajatus rahan työtehoa parantavasta vaikutuksesta. Kasvuun tähtäävä ideologia painostaa ihmiset niin ahkeriksi kuin mahdollista. Niinpä kapitalistisen ajattelutavan mukaan hyvässä asemassa oleville on maksettava paljon, jotta he viitsisivät tehdä työtä, ja huonossa asemassa oleville on maksettava vähän, jotta heidän olisi pakko tehdä työtä — tosin joskus kuulee myös sellaisen perustelun, että rikkaille on maksettava enemmän, koska heillä on suuremmat menot. Silti suuria toimeentuloeroja pidettäneen yhteiskunnalle edullisena nimenomaan työtehon parantamiseksi. Pitkän aikavälin seuraukset ovat kuitenkin päinvastaisia: sosiaalisia ristiriitoja, rahan kiertokulun heikkenemistä ja työpaikkojen vähenemistä.
Neutraalissa ideologiassa työn tarkoitus ymmärretään toisella tavalla. Kun yhteiskunnallista pakkoa kasvuun ei ole eikä järjestelmään kuulu erityisesti palkittavaa ideologista työtä, työhön voidaan suhtautua neutraalisti. Ihmisiä pidetään luonnostaan sopivan ahkerina, yhteistyöhaluisina ja hyvinvoinnistaan huolehtivina olentoina, jotka vapaasti valitessaan löytävät mielekkäät työt suhteissaan kanssaihmisiin ja luontoon. Tällainen asenne sallii myös sen, että ihmisille annetaan perustoimeentulo sitomatta sitä työntekoon. Perustulo voidaan ymmärtää ideologiattomaksi, kaikille kuuluvaksi osuudeksi niin menneiden sukupolvien kuin nykyisten kanssaeläjien saavutuksista. Neutraalissa taloudessa on myös varaa maksaa ihmisille perustuloa, koska siinä ei kulu varoja yritystenvälisen sodan tukemiseen.
Jokaisen ideologian yhtenä innostavana päämääränä on ihmisen vapauttaminen sorron alta. Jos ihmiset elävät alkeellisesti ja ilman mitään rajoituksia, vahvimmat voittavat. He varastavat ja alistavat heikompiaan. Pian kuitenkin huomataan, että yhdessä varastaminen on tehokkaampaa, ja näin organisoidutaan joukoksi. Sitten ymmärretään, että jos omassa joukossa varastetaan, se heikentää yhteistä voimaa. Niin kielletään varastaminen joukon sisällä eli ihmiset vapautetaan varkailta. Tämä on ihmisen vapauttamisen perusmuoto, eikä se suinkaan merkitse vapautusta rajoituksista vaan rajoituksen asettamista yhteistä menestystä heikentävälle alistamiselle.
Jo sosialistit huomasivat, että kapitalismi on varastamiseen verrattava järjestelmällinen tulonsiirto heikoilta vahvoille. Heidän innoituksensa lähde oli työläisten vapauttaminen tästä ikeestä. Valtaan päästyään sosialistit, tai kommunistit, eivät kuitenkaan tyytyneet kieltämään markkinoiden kapitalistisia ominaisuuksia — heidän teoriansa ei tuntenut niitä — vaan he kielsivät markkinat kokonaan omassa piirissään. Samalla he tavallaan monopolisoivat kapitalismin valtaa ja pääomia keskittävän tehtävän itselleen. Seurauksena oli, että sosialismista tuli kapitalismiakin keskitetympi, kasvuhakuisempi ja sotaisampi järjestelmä. Sosialistisesta taloudesta tuli siis vielä "varastavampi" ja siksi myös heikompi ja lyhytikäisempi kuin kapitalistinen talous.
Tänään kapitalistisen talouden olennainen kehitys tapahtuu maailmankaupan vapautumisessa ja laajenemisessa. Se on seuraus paitsi kaupan kansallisten esteiden poistumisesta niin myös teknisestä kehityksestä, joka mahdollistaa yhä tehokkaammat kuljetukset ja yhä nopeammat pääomien siirrot. Kaiken takana on kasvuideologia ja yritysten tarve säilyttää kilpailukykynsä laajentamalla markkinoitaan.
Tähän asti länsimaista taloutta on pitänyt jonkinlaisessa tasapainossa kansallisen kaupan suuri osuus ja se, että rikkaiden "varastamia" varoja on palautettu köyhille verotuksen avulla. Näin kysyntä ja tarjonta, ostovoima ja pääomat, ovat pysyneet siedettävässä suhteessa toisiinsa. Kansainvälisessä taloudessa ei kuitenkaan ole sosiaalista tulonsiirtoa. Tästä syystä, kun vapaa kapitalistinen talous laajenee, kapitalismin käsi siirtää maailman eriarvoisuuden myös kansakuntien sisälle. Jotkut maat erikoistuvat pääomien käsittelyyn ja tarjoavat yrityksille ja rikkaille etuja, mikä vapaassa kilpailussa pakottaa jokaisen maan alentamaan yritysten ja rikkaiden veroja. Joillakin mailla on tarjota massoittain halpaa työvoimaa, mikä vapaassa kilpailussa pakottaa työläiset kaikissa maissa tyytymään alhaiseen palkkatasoon. Verokertymän määrä pienenee ja sosiaalinen tasaus vähenee. Seurauksena on pääomien ja ostovoiman välisen kuilun leviäminen, joka uhkaa tyrehdyttää "vapaan" kaupankäynnin maailmanlaajuiseksi lamaksi.
Tämä kehitys on jo alkanut ja se on huomattu myös länsimaissa. Ongelman vakavuuskin on yleisesti tunnustettu. Varmaan aihetta oltaisiin julkisuudessa käsitelty enemmän ja myös teoreettisesti, mutta vaikeutena on ollut, ettei nykyisellä kansantaloustieteellä ole ollut siitä merkittävää sanomista. Taloustieteilijät keskittyvät siihen, kuinka kansantaloudet ja yritykset menestyvät kilpailussa muiden kanssa. Heillä ei ole kykyä tai halua ottaa kantaa siihen, miten kokonaisuudelle käy, kun kaikki kilpailevat toisiaan vastaan.
Kun kansantaloudet eivät tiedä miten menetellä, ne yrittävät siirtää vaikeudet tuonnemmaksi. Suomen kaltaisissa maissa, joissa sosiaalisilla tulonsiirroilla on merkittävä asema, tätä linjaa yritetään jatkaa velkarahoituksen avulla. Se mikä ennen otettiin omilta rikkailta veroina, joudutaan nyt ottamaan heiltä ja ulkomaiden rikkailta lainana. Ainoana toivona on usko siihen, että tilanne muualla paranee ja viennin nousun myötä velat voidaan maksaa takaisin rikkaille — niin kuin vaikeudet olisi siten voitettu. Mutta kun sama joudutaan tekemään muissakin maissa, vaikeudet kasaantuvat ja valtiovallat köyhtyvät kaikkialla. Etelä-Amerikan talousmalli leviää myös Eurooppaan, sillä taloudelliset "realiteetit" eivät juuri anna liikkumavaraa.
Tämän kirjoituksen eräs tarkoitus on osoittaa, että edellä kuvattujen uhkien edessä kansalliset selviytymisstrategiat, myös EU-tasoiset, ovat liian suppeita ja antavat kokonaisuuteen nähden virheellisiä ohjeita. Niiden mukaan toimien maailmantaloudesta tulee asevarusteluun verrattavaa "vapaata" toimintaa, jossa ensin pienet häviävät ja joka kauemmin jatkuessaan johtaa katastrofiin. Nyt näkökulma täytyy vaihtaa maailmanlaajuiseksi ja huomata, että kapitalistisella tavalla vapaat markkinat ovat kokonaisuudelle haitaksi, koska ne kuluttavat yhteistä energiaa toisten alistamiseen. Kapitalistinen "varastaminen" on koko ihmiskunnan rasitus, josta vapautuminen on seuraava suuri haaste ideologioiden historiassa. Se vaatii yhteistyötä sellaisen kansainvälisen sopimuksen aikaansaamiseksi, jolla kielletään taloudellisilta yrityksiltä ne erioikeudet, joiden avulla ne "varastamistaan" suorittavat.
Millaisia käytännön mahdollisuuksia tällaiseen sopimukseen pääsemisellä on, ei kukaan vielä tiedä. Viime aikoinahan suuret ja odottamattomat yhteiskunnalliset muutokset ovat olleet enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Joka tapauksessa nyt on kautta maailman tapahtumassa uuden poliittisen rintamalinjan muodostuminen, koska vasemmisto–oikeisto-vastakkainasettelu on menettänyt ajankohtaisuutensa. Yritysten hoitama taloushan on voittanut yhteiskuntien hoitaman talouden yksimielisellä tuomiolla. Voimiensa tunnossa yritykset ovat nyt muodostamassa ylikansallista valtarakennetta, yritysyhteiskuntaa, jossa yritysten etu on ensisijainen tavoite ja asiat päätetään kansainvälisen pääoman piirissä kaukana kansasta. Keskitetyn kansanvallan hävittyä yritysyhteiskuntaa vastaan on nyt nousemassa hajautettu, tavallisten, yksityisten ihmisten muodostama kansalaisyhteiskunta. Se on vielä hajanainen ja jo ideologiansa mukaan monenlaisista pyrkimyksistä koostuva. Menestyäkseen yritysyhteiskuntaa vastaan kansalaisyhteiskunnalla täytyy kuitenkin olla oma, kaikkia sen kannattajia yhdistävä taloudellinen ohjelmansa. Neutraali talous on juuri tällainen ohjelma.
Ari Ojapelto,
Olen kiinnostuksella lukenut artikkeleitasi teknisen kehityksen merkityksestä talouden tasapainolle ja työllisyydelle. Hyvin perusteltujen ajatusten esittäminen tärkeästä asiasta on jo sinänsä kiitettävää, mutta kiintoisaksi asian tekee se, että ajatuksesi eivät juuri mukaile virallista linjaa. Siksi toiseksi olen itse samaa mieltä kanssasi niin pitkälle kuin ymmärrän.
Itse olen askaroinut samojen asioiden kanssa jo vuosia ja silloin tällöin saanut joitain artikkeleita julkaistuksikin. Oheista artikkelia olen nyt tarjonut Kanavaan, mutta vielä en tiedä, kelpaako se heille — vaikka sinun kirjoituksesi kelpasikin. Lähetän sen kuitenkin sinulle, koska olen kiinnostunut kuulemaan, vastaako esittämäni analyysi nykyisen tilanteen syistä ollenkaan omia ajatuksiasi.
Olisi kiva kuulla myös omista kokemuksistasi asiasi tunnetuksi tekemisessä. Minä olen ainakin huomanut laajempien taloudellisten perspektiivien esiin tuomisen aika vaikeaksi tässä nopeiden voittojen ilmapiirissä.
Terve Eero,
Tässä nykyisiä tunnelmiani.
Ennen oli polittiinen peli helpompaa. Oli kaksi joukkuetta ja kaksi maalia, oikeisto ja vasemmisto, kapitalistit ja sosialistit. Nyt kun vasemmiston suuri keskushyökkäjä on poistunut kentältä ja oikeisto on saanut yliotteen, tilanne on muuttunut. Vasemmisto on hajaantunut erilaisten joukkueiden sekaannukseksi, jotka eivät ollenkaan tiedä kumpaan maaliin he pelaisivat. Päämäärätietoisia kapitalisteja vastassa on keskitetyn talouden kannattajia, vihreitä, EU:n vastustajia, kansalaisaktivisteja, feministejä, kasvukriitikoita, ammattiyhdistysväkeä, heikkojen auttajia ym.
Tilannetta ei yhtään paranna se, että voittajat ovat voineet nimetä maalit. Nyt pelataan vapaan yhteiskunnan puolesta holhousyhteiskuntaa vastaan — ja kapitalistit keräävät voitot.
Minusta näyttää ilmiselvältä, että oikeisto tulee kasvattamaan maalitiliään ja yhteiskunta tulee entistä kovemmaksi niin kauan kuin kapitalismin vastustajat suostuvat tähän maalien nimeämiseen. Ja heidän on suostuttava siihen niin kauan kuin he eivät löydä tai halua löytää maaleille uusia nimiä. Se taas vaatii vasemmistoa yhdistävän, uuden talousohjelman, jossa taloudellinen vapaus määritellään uudella tavalla kapitalistien vapautta vastaan.
Nyt olisi nähtävä, että kentällä on yhä selvemmin erottumassa kolme joukkuetta, jotka itse asiassa haluaisivat pelata kolmeen maaliin, vaikka eivät käytännössä voi pelata kuin kahteen. On kapitalistien joukkue, joka nyt siis on voitolla. On perinteinen sosialistien joukkue, jonka voima on heikkenemässä. Ja on sekalainen joukko ihmisiä, jotka muodostavat ehkä jo kentän suurimman ryhmän, mutta jotka eivät haluaisi pelata kummassakaan joukkueessa.
Mielestäni tämän ryhmän yhteinen tekijä on siinä, että nämä ihmiset kannattavat ns. kansalaisyhteiskuntaa, jossa organisaatiot ovat pieniä ja epäautoritaarisia, jossa ihmiset voivat pitkälti määrätä lähipiirinsä asioista ja jossa inhimillisen tunteen realiteetit ohjaavat kehitystä. Vastaavasti kapitalistit kannattavat yritysyhteiskuntaa, jossa valta on yrityksillä ja kansainvälisen talouden realiteetit määräävät ihmisten kohtaloista. Ja sosialistit kannattavat holhousyhteiskuntaa, jossa ihmisten olemisesta päätetään keskusjohtoisesti ja viime kädessä poliittiset realiteetit määräävät asioista.
Jos asia ymmärretään tällä tavalla, on olemassa selviä perusteita sille, että poliittinen kenttä on vähitellen jakautumassa uuteen järjestykseen. Toiselle puolelle tulevat kansalaisyhteiskunnan kannattajat ja toiselle puolelle suurten organisaatioiden ja taloudellisen kasvun kannattajat. Tiellä on kuitenkin pari estettä. Olemassa oleva poliittinen kenttä on muodostunut vanhan jaon mukaan ja se ymmärtää vain taloudellisia tai poliittisia realiteetteja. Kapitalismi-sosialismi vastakkainasettelu määrää ihmisten asenteita vielä paljon enemmän kuin he haluavat myöntää. Tästä syystä kansalaisyhteiskunnan on vaikea tulla kuulluksi. Toiseksi kansalaisyhteiskunnan on löydettävä yhteinen talouspolitiikka, joka kokoaa tämän jo määritelmänsä mukaan hajanaisen voiman yhtenäiseksi, jotta se ymmärtäisi pelata samaan maaliin.
Kuten tiedät, talousfilosofiani pyrkii vastaamaan juuri tähän kysymykseen. Nyt kutsun vastaustani neutraaliksi taloudeksi ja oheisessa kirjoituksessa olen yrittänyt tiivistää sen mahdollisimman ymmärrettävään muotoon. Lähetin kirjoituksen Kanavaan, mutta saa nähdä, löytävätkö he sille hyväksyvää luokittelua.
Esa Saarinen,
Kuten ehkä muistat, kirjoitin seitsemisen vuotta sitten kirjan Uusi yhteiskuntajärjestelmä, jossa oli esitetty eräs kokonaiskuva kulttuurimme kehityksestä. Tähän mennessä sen ajatus on ainakin sosialismin kohdalla jokseenkin toteutunut. Eikä nykyinen maailman meno anna aihetta epäillä, etteikö myös kapitalistinen talous ole ajautumassa siinä ennustettuihin vaikeuksiin. Siten en oikein ole voinut luopua tämän ajatuksen kehittelystä — vaikka yleistä vastakaikua en olekaan ajatuksilleni saanut.
Nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa keskeistä lienee se, että sosialismin hävittyä talouspoliittinen kenttä on hajaantunut ideologiattomaksi. Kova kansainvälinen kapitalismi on voittanut ja sen kehitys määrää ihmisten asioista syrjäkyliä myöten. Kuitenkin vain harvat pitävät tätä kehitystä hyvänä. Yleisesti ihmiset näyttävät toivovan, että kilpailu ei olisi niin kovaa, että tavallinenkin työnteko olisi kannattavaa, että luontoa säästävät arvot voittaisivat, että naisnäkökulma tulisi paremmin kuulluksi, että pienten talous ei olisi niin riippuvaista suurten uhkapelien onnistumisista ja että ihmiset voisivat laajemmin määrätä asioistaan itse. Jos olen oikein tulkinnut, niin tätä kapitalismin ja sosialismin vastaista hajanaista joukkoa yhdistää käsite kansalaisyhteiskunta. Kun muutamat kapitalistit kannattavat yritysyhteiskuntaa ja harvenevat sosialistit holhousyhteiskuntaa, niin ehkä jo suurin osa ihmisistä on jollain tavalla kansalaisyhteiskunnan kannattajia.
Miksi kansalaisyhteiskunnan kannattajilla ei sitten ole poliittista painoa? Koska tällä joukolla ei ole yhteistä ideologiaa. Ihmiset ehkä ajattelevat, että kansalaisyhteiskuntaan päästään, jos vain jokainen alkaa omassa lähipiirissään käyttäytyä ihmisiksi. Ideologioita vierastetaan — ymmärrettävistä syistä. Kuitenkin tällöin unohdetaan, että suuret linjat muotoutuvat väistämättä joko ideologioiden mukaan tai sitten ideologiattomasti, suden ja lampaan käytännön mukaan. Ja suuret linjat määräävät missä rajoissa pienet ihmiset voivat olla hyviä toisilleen, ei päinvastoin. Niin kauan kuin suuressa taloudessa noudatetaan joko sosialistisia tai kapitalistisia käytäntöjä, alhaalta päin ohjautuva, ihmisläheinen talous ei pääse kasvamaan alkua pidemmälle, vaikka yksittäiset ihmiset kuinka tekisivät parhaansa. Sodan vallitessa siviilien rauhantahdolla ei ole merkitystä.
Nyt tämä mallini uudenlaisesta taloudesta, jota nykyisin kutsun neutraaliksi taloudeksi — josta oheinen artikkeli — on juuri kansalaisyhteiskunnan talousideologia. Se esittää ne periaatteelliset ja rakenteelliset ehdot, joita taloudessa pitäisi noudattaa, jotta siinä ei vallitsisi niin kova kilpailu, jotta tavallinenkin työnteko olisi kannattavaa, jotta luontoa säästävät arvot voittaisivat, jotta naisnäkökulma tulisi paremmin kuulluksi, jotta pienten talous ei olisi niin riippuvaista suurten uhkapelien onnistumisista ja jotta ihmiset voisivat laajemmin määrätä asioistaan itse.
Mielestäni olen siis esittänyt tärkeään kysymykseen perustellun vastauksen. Siksi minua vähän kummastuttaa ja harmittaa se, että aika väistelevän vastaanoton ajatukseni ovat saaneet. Silloin tällöin saan jonkun jutun julkaistuksi, jos se on niin lyhyt, ettei siinä sen syvemmin ehdi asiaan perehtyä. Ikäänkuin käsittelisin kysymystä, jolla ei ole mitään merkitystä, tai esittäisin vastauksen, jota ei missään tapauksessa kannata arvioida. Saa nähdä, miten käy oheiselle kirjoitukselle, jonka olen lähettänyt Kanavaan ja Imageen. Vuorovaikutuksen epäonnistumiseen julkisuuden kanssa on kyllä syytä itsessänikin. Viihdyn enemmän omissa oloissani ja olen arka tyrkyttämään mielipiteitäni, vaikka perusteltujakin.
Sinua lähestyn syystä, että sinun valoisa ja uskoa luova esiintymisesi on vähän osasyyllinenkin — kaikessa hyvässä — siihen, että olen jaksanut edes jollain tavalla olla aktiivinen tässä asiassa. Ja lisäksi toivon, että esittäisit arviosi neutraalin talouden ideasta. Voisiko asian ajatella nänkin ja olisiko tämä ajatus saatava laajempaankin keskusteluun. Ja jos vastauksesi on myönteinen, kuten uskon, toivoisin, että jollain tavalla voisit auttaa minua, koska itselläni näyttää todella olevan jonkinlainen puute tässä julkisuuteentuloasiassa.