Kapitalismin musta kirja
Kommunismin musta kirja on kaikille tuttu – riippumatta siitä onko tutustunut juuri tämän nimiseen kirjaan. Kymmeniä miljoonia kodeistaan ajettuja, nälkään näännytettyjä, leireille suljettuja ja tapettuja ihmisiä, siinä kommunistisen taloudenhoidon synkkä menopuoli.
Mutta onko kapitalistinen tapa hoitaa taloutta ollut aivan viaton vai onko silläkin oma musta kirjansa? Varmaankaan kapitalismilla ei ole niin selvää syysuhdetta suuriin inhimillisiin onnettomuuksiin kuin kommunismilla, mutta onko niin, että kapitalistisen talouden luonnollisessa kehityskaaressa on jotain, mikä aina silloin tällöin johtaa johonkin suureen onnettomuuteen. Ja jos on, niin mitä asialle voidaan tehdä. Tätä kysymystä käsittelen seuraavassa pohjana seuraavanlainen runko.
------
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen koko kaksikymmenluku oli Amerikoissa nousukautta vuoteen 1929 asti. Nousukautta siivitti kahden uuden teknologian voimakas esiintulo ja kehittyminen. Toinen oli radioteollisuus ja toinen autoteollisuus. Kaikki halusivat radion ja jokainen uneksi autosta.
Ja kuten uuden tekniikan esiinmarssissa aina käy, ensimmäisiksi ehtineet keräävät potin. 20-luvullakin rikkaat rikastuivat ja köyhät köyhtyivät. Erityisesti maanviljely jäi aivan jälkeen. Viljelijöiden, joita silloin vielä oli paljon, ansiotaso oli 20-luvun lopulla tuskin kolmasosaa palkansaajien keskiarvosta. Mutta yritysten voitot kasvoivat ja kun yritykset menestyvät ja talous kasvaa, kuvaan kuuluvat kaikenlaiset toimet, joilla rikkauksia pitää edelleen kasvattaman. Nälkä kasvaa syödessä. Niinpä vuonna 1924 toteutettiin suuret verohelpotukset. Tuotanto tietysti keskittyi edelleen. Vuosien 1919 ja -29 välillä 1200 suurta yrityskauppaa poisti markkinoilta 6000 itsenäistä yritystä. Vuonna -29 200 suuryritystä kontrolloi lähes puolta koko Yhdysvaltain taloudesta.
According to a study done by the Brookings Institute, in 1929 the top 0.1% of Americans had a combined income equal to the bottom 42%. That same top 0.1% of Americans in 1929 controlled 34% of all savings, while 80% of Americans had no savings at all. Automotive industry mogul Henry Ford provides a striking example of the unequal distribution of wealth between the rich and the middle-class. Henry Ford reported a personal income of $14 million in the same year that the average personal income was $750. By present day standards, where the average yearly income in the U.S. is around $18,500, Mr. Ford would be earning over $345 million a year! This maldistribution of income between the rich and the middle class grew throughout the 1920's. While the disposable income per capita rose 9% from 1920 to 1929, those with income within the top 1% enjoyed a stupendous 75% increase in per capita disposable income. In fact, from 1923-1929 corporate profits rose 62% and dividends rose 65%.
Sitten tuli pörssihuuma. Osakkeiden arvot olivat nousseet koko kaksikymmenluvun ja jo vuonna 1928 Federal Reserve oli huolestunut pörssikuplasta. Se korotti diskonttokorkoa, jotta talous olisi saatu viilenemään. Tämä ei kuitenkaan laannuttanut ihmisten intoa. Kaikkea ostettiin edelleen ja velaksi, radioita, autoja ja erityisesti osakkeita, näitä nopean rikastumisen taikapapereita. Vuoden -28 alusta vuoden -29 syyskuuhun kurssit kaksinkertaistuivat ja erityisen voimakasta nousu oli osakkeilla, jotka jollain tavalla liittyivät uuden teollisuuden kasvuun.
Kun puhutaan kapitalismin mustasta kirjasta, eräs sen mustimpia kohtia on varmaankin lokakuu vuonna 1929. Mustana torstaina, lokakuun 24. päivänä usko New Yorkin pörssiin romahti. Seuraavina päivinä hinnat jonkin verran tasaantuivat, mutta seuraavalla viikolla, mustana tiistaina, paniikki pääsi valloilleen. Pankit ryntäsivät vaatimaan velkojaan osakkeisiin sijoittaneilta ja säästäjät ryntäsivät pankkeihin vaatimaan säästöjään, ja kun kaikki ryntäsivät samaan aikaan, rahat yksinkertaisesti loppuivat.
Tästä alkoi pitkä rahaton alamäki. Kun juhlat loppuivat, lamaannuttava krapula iski. Käytän tässä tarkoituksella tätä kaikille tuttua kielikuvaa, koska se selittää hyvin sitä, mitä seuraavaksi tapahtui. Krapulaahan voidaan tunnetusti hoitaa kahdella tavalla, jatketaan samaan malliin ja yritetään saada uutta vauhtia krapularyypyillä tai sitten muutetaan taktiikkaa, yritetään parantaa kuntoa ja odotetaan paranemista. Nyt tässä kielikuvassa krapularyypyillä tarkoitan vapaan kapitalismin toimia, koska niillä lamaan oli jouduttukin, ja kunnon hoitamisella tarkoitan valtiovallan toimia.
Nyt on huomattava, että vuonna 1929 tarjoilun yhtäkkiä loputtua ei vielä ollut lamaa. Talouden nousu oli kyllä jo taittunut, mutta tulevaa ajatellen tärkein asia oli se, että rikkaiden ja köyhien välinen kuilu oli kasvanut kestämättömäksi. Juhlijan pää ja jalat eivät enää toimineet yhdessä; jalat, maanviljelijät alimpina, olivat itse asiassa jo pettäneet alta.
Nyt kuitenkin valittiin krapularyyppyjen linja, mikä tarkoittaa siis sitä, että uskottiin vapaan kapitalismin parantavaan voimaan. Vallassa olleet talousteoreetikot pitivät pörssiromahdusta normaalina tapahtumana, joka vain puhdistaa taloutta heikoista yrityksistä ja laiskoista työläisistä. Kun vain annetaan kapitalismin nektarin taas vapaasti vaikuttaa, niin talous elpyy tuota pikaa.
The 'leave-it-alone liquidationists' headed by Secretary of the Treasury Mellon felt that government must keep its hands off and let the slump liquidate itself. Mr. Mellon had only one formula: 'Liquidate labor, liquidate stocks, liquidate the farmers, liquidate real estate'. He held that even panic was not altogether a bad thing. He said: 'It will purge the rottenness out of the system. High costs of living and high living will come down. People will work harder, live a more moral life. Values will be adjusted, and enterprising people will pick up the wrecks from less competent people'
Näin ei kuitenkaan käynyt. Potilaan jalat olivat jo lähes halvaantuneet eikä niihin enää saatu verta eikä virtaa, ei millään päästy liikkeelle. Sama lääke, joka aiemmin oli aikaansaanut innostusta ja huumaa aiheuttikin nyt apatiaa ja lamaannusta. Ja kun jalat eivät toimineet, myös potilaan pään tilanne heikkeni. Epätoivo ja epäusko valtasi myös pankit ja suuryritykset. Lama syveni ja pahimmillaan se oli 1932. Vain vähitellen alettiin jalkoja elvyttää vaatimattomilla avustuksilla ja yleisillä töillä. Ja vasta erittäin valtiolliset ja epämarkkinalliset asevarustelun ja sodan kiihokkeet nostivat talouden lopullisesti jaloilleen.
Pian synnyttyään lama globalisoitui. Epäusko levisi ympäri maailman sijoittajiin, yrittäjiin ja myös valtiovaltojen välisiin suhteisiin. Kansainvälinen luottamus heikkeni ja kansalliset arvot korostuivat. Valtioiden välinen yhteistoiminta heikkeni ja tullimuureja korotettiin. Kaikkialla talous kärsi; vilua ja nälkää, missä vähemmän, missä enemmän.
Tässä kohdataan Saksan kysymys. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksa oli erinäisten sotakorvaussekoilujen jäljiltä ajettu toivottomaan tilanteeseen. Tilannetta ei yhtään parantanut 20-luvun alun hyperinflaatio. Saksalainen omanarvontunto oli kerta kaikkiaan kadoksissa. Kun tähän päälle saatiin suuren laman aiheuttamat vaikeudet – vuonna 1932 joka neljäs saksalainen oli työtön – saksalaiset oli ajettu suuren luokan joko-tai tilanteeseen: joko taloudellisten realiteettien painamana taantua toisen luokan kansaksi tai yrittää poliittisen tavoitteen avulla keskittää voimansa ja nousta suureksi.
Kuten tiedetään, Saksa valitsi jälkimmäisen tien – mitä muutakaan se olisi voinut – ja Adolf Hitler suurena saksalaisuuden visionäärinä sai työpaikan valtion johdossa, jossa hän sittemmin osoittautuikin varsin tehokkaaksi, täysin tehtävälleen omistautuneeksi johtajaksi. Hitler nousi valtaan 1933, talous lähti nousuun ja vuoteen -36 mennessä työttömyys oli poistettu. Jatko sitten kirjataankin menojen puolelle. Suuri sota, kymmeniä miljoonia kuolleita, kaatuneita ja vammautuneita. Valtavat aineelliset tuhot. Todella mustaa.
Kapitalismia voidaan hyvinkin syyttää suuresta lamasta, mutta on tietysti väärin suoraan syyttää lamaa Hitlerin noudattamasta politiikasta ja toisesta maailmansodasta. Silti voidaan kysyä, olisiko Hitlerin apua tarvittu, jos lama ei olisi pahentanut saksalaisten ahdinkoa. Natsismi oli nousussa jo vuonna 1930, mutta peliä ei oltu vielä pelattu. Ikuiseksi arvoitukseksi jää, olisivatko Hitler kumppaneineen jääneet vain harmittomiksi kiivailijoiksi, jos maailmankauppa olisi sujunut ja Saksan – kuten myös muiden maiden – talous olisi saanut rauhassa kehittyä 20-luvulta 30-luvulle ja siitä eteenpäin.
-----
Jos nyt siirrytään nykyaikaan, voidaan kysyä, onko edellä kuvattu onneton kehityskaari vielä mahdollinen? Kirjoitetaanko kapitalismin mustaan kirjaan tänään uusia lukuja ja ovatko kenties mustimmat luvut vasta edessäpäin? Kuten voidaan todeta, tällä ajalla ja 20-luvulla on monia yhtäläisyyksiä.
Jokainen tietää, että voimakas eriarvoistuminen on ongelma myös tänään. Vaikka keskimäärin vaurastutaan, köyhyys vain lisääntyy. Verotuksen suunta on jälleen keveämmäksi. Ja tänäänkin on kehittymässä suuri kupla, maailman pääomakupla, kun läjittäin eläkeläisten ja rikkaiden rahoja etsii tuottoa, jota kuluttajat eivät tahdo maksaa. Myös epätyypilliset liikevoitot kasvavat; muistetaan, että 20-luku oli Al Caponen ja muiden sen ajan ”liikemiesten” kulta-aikaa. Lisäksi on huomattava yhtäläisyys, joka on 20-luvun autoistumisen ja tämän päivän tietoliikennöitymisen välillä.
Olli Tammilehto kirjoitti pari kuukautta sitten köyhyydestä laajan artikkelin Hesariin. Olli on tässä asiassa todellinen asiantuntija, joka varmaan voi kertoa nykyisen kapitalismin tilikirjasta paljon lisää. Eräs luku jäi kuitenkin minunkin mieleeni: joka vuosi kuolee, tavallaan tapetaan, 12 miljoonaa lasta nälkään – tässä teknisen kehittyneisyyden ja yltäkylläisyyden maailmassa.
------
Jos nyt kapitalistinen talousjärjestelmä on jollain tavalla vastuullinen tai syyllinen niin 30- ja 40-lukujen kuin nykyisenkin maailmankirjan mustiin sivuihin, niin millä tavalla?
Kun on arvioitu kommunismin ja natsismin mustia kirjoja, niin niissä väkivalta ja alistaminen on ollut välitöntä. Natsien ja kommunistien joukot ovat suoraan leireille laittaneet ja tappaneet kiusaamansa ihmiset. Kapitalisteja ei tällaisesta voida syyttää. Korkeintaan voidaan sanoa edelliseen esimerkkiin viitaten, että kapitalismissa on ominaisuus, joka ehkä jollakin tavalla on vastuussa 12 miljoonan lapsen kuolemasta vuosittain ja joka jonkinasteisella todennäköisyydellä tulee jälleen johtamaan suureen, yhteiseen lamaan ja sen onnettomiin seurauksiin. Kyse on tavallaan venäläisen ruletin peluusta, jossa ei tarkkaan tiedetä, kuinka monta, jos yhtään, luotia rullassa on. Kiintoisa onkin kysymys, miksi tällaista rulettia yleensäkään pelataan?
Määrittelen asian niin, että sitä pelataan ideologisesta syystä. On olemassa tietty tavoite, jonka selitetään vastaavan kaikkien etua ja tämä tavoite on niin arvokas, että uhraukset kannattaa tehdä ja riski kannattaa ottaa. Tämä tavoite on taloudellinen kasvu. On tärkeä huomata, että taloudellinen kasvu on tässä ideologinen tavoite, mikä tarkoittaa siis sitä, että yhteiset, kaikkia sitovat instituutiot ja säännöt laaditaan suosimaan taloudellista kasvua. Nämä instituutiot ja talouden säännöt ovat siis voimassa kaikille riippumatta siitä, että monet vastustavat kasvua ja näkevät siihen pyrkimisen uhaksi luonnolle ja ihmisten välisille sosiaalisille suhteille.
Kuten kaikissa ideologioissa niin tässäkin tapauksessa on tietty ryhmä, ideologinen eliitti, jota ideologian toteuttamisessa erityisesti tarvitaan ja jolle siitä syystä on annettava etuoikeuksia ja jota on kohdeltava paremmin kuin muita. Tuotannon kasvattamisen ideologiassa tämä ryhmä on tietysti tuottajat ja erityisesti organisoituneet tuottajat, yritykset. Eliitin lisättyjen oikeuksien varjopuolena sitten ovat toisten vähennetyt oikeudet.
On taas todettava olennainen ero. Kommunismissa ja natsismissa valtaoikeudet ja johtoasemat olivat poliittisia ja merkitsivät valtaa myös aseisiin, oikeusistuimiin ja vankiloihin. Kapitalismissa ei voi olla kyse samanlaisesta poliittisesta eliitistä vaan vain taloudellisesta. Mutta, kuten tiedetään, ihmisiä voidaan painostaa myös taloudellisilla uhkilla ja jopa näännyttää nälkään omistusoikeuksilla – tai paremminkin niiden puutteella. Riittää, kun poliittisesti ja aseilla uhaten pidetään yllä sellaisia rikkaita suosivia omistus- ja kaupankäyntioikeuksia, jotka sysäävät köyhemmät köyhyyteen. Ja – tietenkin – vaaditaan myös sitä, että tavalliset kansalaiset pitävät taloudellista kasvua yleisesti hyvänä tavoitteena riippumatta siihen vaadittavista uhrauksista ja antavat tukensa eliitille.
Olen tässä puhunut sillä tavalla että kapitalistisessa taloudessa on jokin vallankäytön mekanismi, luoti venäläisessä ruletissa, joka saa oikeutuksensa siitä yleisestä uskosta, että tämä mekanismi kasvattaa taloutta ja on kaikille hyödyksi. Ja että tämä vaatii tuotannollisille yrityksille ja niiden omistajille parempaa kohtelua kuin muille. Mikä tämä mekanismi tarkemmin ottaen on?
Ensiksi on todettava, että kapitalistinen ideologia, toisin sanoen valtataloustiede, ei tietenkään tällaista mekanismia tunnusta. Sen mukaan taloudellista valtaa ei oikeastaan ole olemassa. Kapitalismi selitetään perustuvan vapaisiin markkinoihin, jotka korjaavat itse vinoutumansa ja asettavat tuotannon ja kulutuksen tasapainoon. Todetaan kyllä, että markkinat ovat epätäydelliset: on valtion puuttumista asioihin, on puutteellista informaatiota, on monopoleja ja oligopoleja ja on hyviä ja huonoja ulkoisvaikutuksia. Mutta ne kuuluvat asiaan, niitä tutkitaan ja jos ne aiheuttavat suurempia ongelmia, niistä selvitään pienillä täsmäohjauksilla. Eikä rikkaiden ja köyhien välinen kuilu siten oikeasti kasva; se voi jossain kasvaa ja jonkin aikaa, mutta sitten tilanne taas tasaantuu. Mitään ideologista, periaatteellista muutosta ei talouteen tarvita. Minusta tämä ei ole hyvä vastaus, koska käytännön kokemukset osoittavat toista ja koska kapitalisteilla ei ole tyydyttävää teoriaa siitä, miten esimerkiksi tällä hetkellä voimistuva eriarvoistuminen joskus tasaantuu; tarvitaanko jälleen sotaa?
Toiseksi voidaan todeta, että Marxilaisessa oppirakennelmassa tällainen eriarvoisuutta synnyttävä mekanismi on. Selitys tunnetaan Marxin lisäarvoteoriana, joka – jonkin minulle epäselväksi jääneen perusteluketjun kautta – toteaa, että lisäarvo syntyy, kun työnantaja voi kiristää työntekijöitä myymään työnsä paljon halvemmalla kuin millä työnantaja sen myy takaisin heille. Näin varmaankin usein on. Mutta tämä vastakkainasettelu on aivan liian kapea kuvaamaan ja selittämään koko taloutta ja kaikkea riistoa. Se ottaa koko kaupankäynnin kirjosta vain yhden erikoistapauksen, työnantajan ja työntekijän välisen, eikä käsittele kaupankäyntiä yleisesti. Se jättää huomiotta valtiovallan tuottajana ja kuluttajana ja kaupan sääntöjä laativana auktoriteettina ja yksityisen kuluttajan sinä tekijänä, joka viime kädessä arvioi tuotannon arvon. Se jättää huomiotta sen, että myös valtiovalta voi toimia työläisiä riistävänä organisaationa. Tämäkään ei siis ole hyvä vastaus.
Tässä esitettävä kolmas vastaus onkin sitten omani. Se perustuu kaupankäynnin yleiseen analyysiin. Mitä on ostaminen ja mitä myyminen ja miten kaupankäynnissä toisen osapuolen on mahdollista painostaa toista?
Kapitalistisen markkinatalouden vallattomuus perustuu oletukseen, että vapaassa, poliittisesti ohjaamattomassa taloudessa painostus ei ole mahdollista, koska jokaisella yksilöllä on vapaa mahdollisuus ostaa ja myydä tai olla ostamatta ja myymättä. Tällaista ideaalista kaupankäyntiä voidaan kuvata torilla, jolle jokainen voi vapaasti tuoda myytävää ja jolla jokaisen myyjän kaikki tuotteet ja hinnat ovat esillä ja kaikilla on sama vapaus ostaa niitä. Salaisuuksia ei ole eikä ketään painosteta mihinkään; kenelläkään ei ole valtaa määrätä kuka pääsee torille myymään tai ostamaan, muttei myöskään valtaa velottaa oikeudesta torille.
Jos markkinat toimisivat näin täydellisesti, mahdolliset erot rikkaiden ja köyhien välillä olisivat ainakin taloudellisesti perusteltuja. Näkymätön käsi toimisi todella kaikkien hyväksi eikä kurittaisi heikompia. Kapitalistinen kaupankäynti ei kuitenkaan ole lähelläkään tällaista. Kapitalismin opissa ei oteta huomioon sitä, että ideaali kaupankäynti ei käytännössä toteudu siitä yksinkertaisesta syystä, että markkinoita koskevalla tiedolla ja markkinoille osallistumisella on sinänsä arvo, ja jos kaupankäynti on aivan vapaata, ihmiset alkavat käydä kauppaa myös näillä tiedoilla ja oikeuksilla päästä torille. Silloin suuri, vapaa, yksilöihin perustuva tori jakautuu organisatorisiin osiin, joista jokainen vaatii: tämä on meidän torimme ja tänne pääsee vain maksamalla tästä oikeudesta. Maksu ei kuitenkaan ole rahaa – sehän on suuren torin tasapuolinen ja yleinen maksuväline – vaan organisatorisia suhteita: yrittäjyyssuhde, riittävän kiinteä asiakassuhde, sopivat vastaoikeudet, poliittinen vaikutusvalta jne.. Tällöin alkaa myös rikkaiden ja köyhien välinen kuilu kasvaa. Osatorien ja kaupankäyntioikeuksien omistajat rikastuvat ja ne joilla ei ole antaa mitään vastapalveluja, köyhtyvät.
Mennään vielä syvemmälle teoriaan ja katsotaan, mikä alun perin mahdollistaa torin jakautumisen. Kun tarkastellaan ajatusta vapaasta myymisestä ja vapaasta ostamisesta, huomataan, etteivät sekä ostaminen että myyminen voi olla samalla tavalla, peilikuvamaisesti vapaita. Myyjä tuntee olevansa vapaa, jos hän voi valita mitä myy, kenelle myy ja millä hinnalla kullekin. Ostaja tuntee olevansa vapaa, jos hän voi ostaa kaikkea mitä myynnissä on ja samalla hinnalla kuin muutkin saavat ostaa. Nämä vaatimukset eivät kuitenkaan voi toteutua samanaikaisesti: jos myyjällä on vapaus valita mieleisensä ostajat ja syrjiä muita, jokaisella ostajalla ei ole vapautta valita kaikista tuotteista. Jos taas jokaisella ostajalla on yhtäläinen vapaus nähdä ja ostaa mitä tarjotaan, kuten torilla on, myyjät eivät ole vapaita valitsemaan ostajia. Meillä on siis kaksi eri periaatetta, joille voidaan rakentaa eri tavalla vapaa markkinatalous: myyjien puolelta vapaa markkinatalous ja ostajien puolelta vapaa markkinatalous. Jos noudatetaan myyjien puolelta vapaata kaupankäyntiä, ajaudutaan torin jakamiseen. Juuri näin kapitalistinen talous toimii ja siinä on sen mekanismin sisältö, joka kapitalismissa laittaa luoteja edellä mainittuun venäläiseen rulettiin.
On huomattava myymisen ja ostamisen olennainen ero. Vapaa ostaja valitsee edullisen ja vähemmän edullisen tuotteen välillä niin kuin pitääkin, jotta edullisia tuotteita tuotettaisiin. Vapaa myyjä puolestaan valitsee edullisen ja vähemmän edullisen jälleenmyyjän välillä. Edullinen jälleenmyyjä on tietenkin se, joka eniten pystyy tuottajan tuotteita edelleen myymään. Tämä kyvykkyys ei kuitenkaan enää ole taloudellista vaan oikeastaan poliittista. Tässä toimitaan torille tuloa rajoittaen: vain ne pääsevät tälle torille, jotka myyvät paljon. Toisin sanoen, myyjän vapaus ei kohdistu tuotteiden laadun arviointiin vaan myynnin kasvun arviointiin ja niinpä tätä vapautta käyttäen talous pyrkii kasvuun, keskittyy suuryrityksiin ja rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät.
Jos sitten katsotaan, miksi meillä tänään on kohtalaisen kapitalistinen maailmantalous, niin siihen voidaan osoittaa kolmekin syytä.
------
Nyt voidaan kysyä, että millainen sitten olisi kasvuideologiaton, antikapitalistinen markkinatalous. Se olisi siis yksi vapaa tori eli ostajien puolelta vapaa markkinatalous ja sen säännöt johtuisivat suoraan tästä periaatteesta. Ideaalissa markkinataloudessa jokaisella yksilöllä on yhtäläinen vapaus ostaa kaikkia tuotteita ja tietää niiden hinnat ja laadut. Vapaus markkinoille on siis välitön, suora, mikä tarkoittaa sitä, ettei esimerkiksi sitä katsota vapaudeksi, että tiettyä organisaatiota, esimerkiksi osakeyhtiötä, kohdella eri tavalla kuin yksityistä henkilöä, vaikka jokaisella olisikin vapaus liittyä tällaiseen organisaatioon. Tällainen vapaushan on enemmän tai vähemmän välillisenä kaikissa yhteiskunnallisissa järjestelmissä, myös sosialismissa. Yksinkertaisesti sanottuna: vapaalla torilla ei myydä erioikeuksia eikä salaisuuksia.
On kuitenkin todettava, ettei nykyinen markkinatalous tietenkään ole täysin kapitalistista, vaan joitakin organisatorisia erioikeuksia ja taloudellisen painostamisen muotoja on jo lailla kielletty ja ostajille on määrätty tiettyjä oikeuksia myyjien vapauksia vastaan. Seuraavassa on joitakin tällaisia myyjien vapauteen perustuvia kapitalistisia käytäntöjä. Ne on esitetty kehityksen suunnan osoittavassa järjestyksessä: käytäntöjä, joita on jo kielletty; jotka ovat tänään keskustelun kohteena; ja joiden kieltoa ei vielä edes ajatella mahdolliseksi tai järkeväksi, mutta joihin on tulevaisuudessa välttämätöntä puuttua, mikäli rikkaiden ja köyhien välistä kuilua halutaan kaventaa.
-------
Tässä tämä. Muutama tarkentava sana esitetystä ratkaisumallista lienee kuitenkin paikallaan.
Ensiksi on tärkeää painottaa, ettei edellä esitettyjen asioiden kieltäminen ole missään mielessä sosialistista, siis sellaista, joka lisäisi valtiovallan suorittamaa talouden säätelyä. Säätelyhän on luonteeltaan sellaista, että toimintoja luokitellaan ja sitten joitakin luokkia suositaan toisten kustannuksella tarkoituksena tuottaa jotain erityistä yhteistä etua. Tässä päinvastoin vähennetään säätelyä, nimittäin sitä, mitä tuottajat ja myyjät tekevät, kieltämällä heidän käyttämänsä luokittelut erilaisista oikeuksista osallistua heidän toreilleen. Mutta myös sitä valtiovallan suorittamaa säätelyä vähennetään, jonka tarkoituksena on kasvun kiihdyttäminen ja jota varten ylläpidetään esimerkiksi patenttijärjestelmää ja osakeyhtiöjärjestelmää. Tässä on siis esitetty todellinen kolmas tie, antikapitalistinen ja antisosialistinen talous.
Toiseksi, ja edellisestä johtuen, on kiintoisaa huomata, ettei tässä esitetty markkinateoria sano mitään sosialistisen talouden laadusta ja määrästä. On aivan selvää että sosialistisella, yhteisomistuksessa olevalla, yhteisesti suunnitellulla taloudella on aina oma osuutensa – ja itse kannatan sitä paitsi aika suurta osuutta. Tämä osuus voi olla kummoinen vain, mutta markkinoille jäävään osuuteen on sovellettava tätä teoriaa, jos halutaan päästä hyviin tuloksiin.
Vielä haluaisin kiinnittää huomion erääseen laajempaan filosofiseen kysymykseen, nimittäin yksilön ja valtion väliseen suhteeseen. Nythän kapitalistista taloutta on pidetty nimenomaan yksilön oikeuksiin perustuvana taloutena, joka korostaa yksilön etua yhteiseen etuun nähden. Siten nykyistä itsekästä menoa on selitetty vapaasta yksilöllisyydestä johtuvaksi, jolloin siihen parannus olisi lisääntyvä yhteisöllisyys ja jonkin kommunitarismin tai uussosialismin voimistuminen. Tämä esittämäni ratkaisuhan on aivan päinvastainen, vielä yksilöllisempään talouteen osoittava. Osoittaako se kohti vielä itsekkäämpiä ihmisiä?
No, yleisessäkin tiedossa on, että yksilöllisyys on samalla kaikkein laajinta yhteisöllisyyttä, koska se on ainoa tekijä, joka yhdistää kaikki ihmiset. Jokainen lisämääre: mies, saksalainen, kommunisti, islaminuskoinen, yrittäjä, osakkeenomistaja tms. jakaa maailmaa vastakkaisiin ja kilpaileviin joukkoihin. Ja nämä joukot ovat tavallaan vielä itsekkäämpiä kuin yksilöt ja voitontahdossaan palkitsevat nimenomaan ”oikeaan suuntaan” itsekkäitä yksilöitä. Yksilöllisyys ja itsekkyys ovat siten aivan eri asioita.
Sitten on korjattava se – menestyksellisen kapitalistisen propagandan luoma – ajatus, että kapitalistinen talous on yksityistä, jollain tavalla yksilöllistä. Näinhän ei ole, vaan kapitalistisen tuotannon tuottajat, yritykset, ovat toimissaan tiiviitä yhteisöjä, joilla on omat arvonsa ja joihin sitoutumista vielä yritetään kaikin keinoin voimistaa. Suurimmat yritykset ovat sitä paitsi paljon suurempia kuin pienimmät kansat.
Niinpä näkisin nykyisen itsekkyyden ongelman sellaisena, että määräävänä tekijänä on yritysten ja osakkeenomistajien kollektiivinen itsekkyys, joka tietenkin saa ilmiasunsa itsekkäissä omistajissa, johtajissa ja työntekijöissä. Yrityksiin sosiaalistuminen on sitten vähentänyt muiden yhteisöjen, perheiden, keilaseurojen ja vapaaehtoisjärjestöjen merkitystä. Näiden sosiaaliset vetovoimat ovat heikentyneet ja jättäneet yritysten ulkopuoliset yksilöt enemmän oman itsekkyytensä varaan. Vastakkain ovat siis yrityksissä toimivien ihmisten hyväksytty ja ”kaikkien etua ajava” itsekkyys ja työelämästä syrjässä olevien nuorten, laiskojen ja epäsosiaalisten ”järjetön” itsekkyys. Kysymys on kuitenkin välttämättömästä tasapainotilanteesta, joka laukeaa vasta, kun tuotannollisen itsekkyyden tukemisesta luovutaan.