Mielipidemittausten mukaan reippaasti yli puolet kansalaisista on huolissaan luonnon terveydestä ja kannattaa vihreitä arvoja. Tavallaan tilanne on tämä, vaikka vertailukohdaksi otetaan taloudelliset arvot, sillä omien ilmoitustensa mukaan useimmat ihmiset olisivat valmiit tinkimään jopa omasta taloudellisesta hyvinvoinnistaan, jos vain tällä tavalla luontoa pystyttäisiin olennaisesti säästämään.
Se, että vain harvat idealistit pyrkivät oman kulutustasonsa laskulla parantamaan luonnon tilaa, ei ilmaise sitä, että vain harvat haluaisivat säästää luontoa. Se ilmaisee sen realiteetin, ettei yksittäisillä vähentämisillä ole käytännön merkitystä. Vähentäminenhän ei lisäänny, vain lisääminen lisääntyy ja suuret yhteiset lisäämiskoneistot jyräävät omaa rataansa.
Näin on olemassa sosiaalinen tilaus luontoa säästämään pyrkivälle liikkeelle. Olisi tilaa sellaiselle yhteiselle ideologialle ja organisaatiolle, joka yhdistäisi luonnon suojelemiseen pyrkivät yksilöt tätä toivettaan toteuttavaksi ryhmäksi.
Tähän tilaukseen on vastattu vihreällä liikkeellä, joka jossain muodossa vaikuttaa lähes kaikissa teollistuneissa maissa. Vihreän ideologian mukaan luontoa säästämään pyrkivien ihmisten tulisi liittyä yhteen poliittiseksi voimaksi, joka jollain tavalla muuttaisi ihmisten kulutustottumuksia ja ohjaisi tuotantoa niin, ettei luonto pilaantuisi.
Kuitenkaan vihreä liike ei ole missään noussut kuin marginaaliseksi yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Vihreiden kannatus on parhaimmillaankin ollut alle kymmenen prosenttia.
Mistä johtuu tämä epäsuhta potentiaalisten mahdollisuuksien ja käytännön saavutusten välillä? Mistä syystä vain joka kymmenes vihreitä arvoja kannattava kannattaa vihreää liikettä?
Eräs selitys on se, että ihmiset eivät puheistaan huolimatta kannata vihreitä arvoja eivätkä ole valmiita vähentämään tuotantoa ja kulutusta, vaikka saisivat palkaksi terveemmän luonnon. Olipa asia niin tai näin, tämä selitys ei ole hedelmällinen kannatuksen lisäämiseksi. Ellei uskota siihen mitä sanotaan, ei ole tietä yhteisymmärrykseen eikä laajenevaan kannatukseen.
Toinen selitys on se, että nykyisellä tavalla toimivaa vihreää liikettä ei nähdä sellaisena poliittisena mahdollisuutena, joka pystyisi vähentämään juuri sitä kulutusta, josta lähinnä oltaisiin valmiita luopumaan.
Jos tavalliselta yksityiseltä ihmiseltä kysyttäisiin, mitä luontoa kuluttavaa tuotantoa ja toimintaa pitäisi ensisijaisesti vähentää, luulisin vastauksen olevan: aseiden tuotantoa ja käyttöä pitäisi vähentää, erilaisten valtakoneistojen tarvitsemaa tuotantoa pitäisi vähentää, byrokratiaan kuluvaa tuotantoa pitäisi vähentää, taloudellista kilpailua kiristävää tuotantoa pitäisi vähentää ja sosiaalista eriarvoisuutta koros-tavaa tuotantoa pitäisi vähentää; sen jälkeen tulisin ehkä itsekin toi-meen vähemmällä materiaalisella kulutuksella.
Tähän tarpeeseen tai tarvejärjestykseen nykyisellä vihreällä liikkeellä ei ole mitään annettavaa. Ei ole edes ideologista reseptiä, käytännön ohjeista puhumattakaan.
Vihreä liike — enkä tarkoita vain sen ekologisen siiven edustajia — tarjoaa aivan päinvastaista reseptiä: tavallisten ihmisten on ensin luovuttava ranskanperunoistaan ja datsuneistaan; sitten vasta voidaan luopua yhteiskunnan kulutuksesta. Sillä koska ihmiset eivät luovu vapaaehtoisesti, tarvitaan heidän ohjaamiseen "toistaiseksi" kaikkea sitä tuotantoa ja kulutusta, mistä tavallinen kansalainen haluaisi luopua. On opetettava oikeaa oppia, jotta erotettaisiin oikea vihreä väärästä, on lisättävä byrokratiaa, jotta voitaisiin valvoa mitä kulutetaan ja mitä ei, on lisättävä poliisivoimia, jotta voitaisiin rankaista säädösten rikkojia ja jossain vaiheessa on lisättävä asevoimiakin, jotta voitaisiin puolustaa meidän tapaamme suojella luontoa väärällä tavalla suojelevia vastaan.
Eiköhän selitys siihen, etteivät vihreiden ajatukset ja suuren yleisön tuki kohtaa, ole juuri tässä. Eikä tarvita erityisiä ennustajanlahjoja jos povataan, että tilanne säilyy ennallaan siihen asti, kun joko kansa tai liike muuttuu.
Mitä jos vika olisikin liikkeessä eikä kansassa? Entäpä jos vihreät ideologit olisivatkin ymmärtäneet koko ongelman aivan väärinpäin? Entäpä jos tavallisen kansalaisen näkökanta olisikin realistisempi lähtökohta? Jos yksityisten kansalaisten paine hankkia lisää materiaalista vaurautta olisi todella pienempi yhteiskunnassa, jossa kilpailu poliittisesta ja taloudellisesta vallasta olisi heikompaa, epämaterialistisempaa?
Mitä jos luonnon terveyden kannalta määräävän kulutuksen muodostaakin se tuotanto, jolla erilaiset ryhmittymät painostavat ja alistavat toisiaan eikä se, jolla ihmiset elävät omaa elämäänsä?
Mitä jos kansalaiset eivät tulevaisuudessakaan näe järkeväksi sellaista ohjailua, joka vähentää heidän yksityistä kulutustaan, kun he samalla näkevät, että se luonnon tuhoaminen vain lisääntyy, joka liittyy yhteiskunnallisesti "edulliseen" toimintaan, asevarusteluun, sotiin, kansainväliseen, kansalliseen ja kunnalliseen byrokratiaan, markkinoiden laajentamiseen ja kasinotalouteen?
Ja jos ihmisiä ja ihmisryhmiä yritetään pakottaa vähentämään kulutustaan, niin eivätkö he silloin toimi niin kuin kaikki elolliset olennot paineen alla: pyri mahdollisuuksiensa mukaan lisäämään energiankäyttöään vastustaakseen alistajaa? Eikö silloin yhteinen kulutus vain lisäänny?
Mielestäni näihin kysymyksiin ei voida perustellusti vastata kuin myöntävästi. Mutta se tarkoittaa dramaattista näkemyseroa nykyisen vihreän liikkeen ideologiaan nähden, joka pyrkii ratkaisemaan ongelmat lisäämällä yhteiskunnallista ohjausta.
Edellä esitetty ajatuskulku tarkoittaa sitä, että sellainen vihreä liike, joka pyrkii ohjaamaan tavallisia ihmisiä vähentämään kulutustaan, ei voi käytännössä päästä uskottaviin tuloksiin. Se on tuomittu marginaaliseksi voimaksi jo ennen syntymäänsä.
Ei siis ole mikään ihme, että vihreiden kannatus on kaikkialla pysähtynyt aika pieniin lukuihin. Ihme olisi, jos tällainen ideologia laajenisi vallitsevaksi. Silti alussa esitetty sosiaalinen tilaus on voimassa: luontoa säästämään pyrkivälle liikkeelle on kysyntää.
Aivan ilmeisesti tämä tarve ja nykyinen tilanne voidaan yhdistää vain yhdellä tavalla. Liikkeen olisi pyrittävä ensisijaisesti sen kulutuksen vähentämiseen, joka ei ole yksityistä vaan joka liittyy poliittisen ja taloudellisen kilpailun käymiseen. Tämä kulutus, joka sisältää kaikkien alistamis-, painostamis- ja mainostamisvälineiden tuotannon ja käytön ydinaseista virastojen A-nelosiin, on jo sinänsä valtavaa. Mutta se kulutus, johon painostamiset ja mainostamiset ihmisiä ohjaavat, on ehkä vielä suurempaa.
Kuitenkaan yksityisten ihmisten hyvinvointi ei kärsisi siitä, että tämä kulutus vähenisi. Useimmat pitäisivät sitä elintasonsa paranemisena, jos heitä holhottaisiin vähemmän. Tällä tavalla olisi mahdollista yhdistää sekä luontoon kohdistuvan rasituksen väheneminen että tavallisten kansalaisten välitön etu. Tiellä ei ole kuin yksi vaikeus: ei ole itsestään selvää, kuinka tähän suuntaan on mahdollista edetä. Jo alussa joudutaan hyvin erilaiseen kysymyksenasetteluun, mihin ollaan totuttu.
Kun nykyvihreät kokevat ensiarvoiseksi kysymyksen, miten he pääsisivät määräämään asioista ja säätämään erilaiset kulutukset tasolle, jonka luonto kestää, tässä esitettyä uusvihreää ajatusta seuraten ensiarvoinen on kysymys, millaista valtarakennetta kannattaa lähteä kasvattamaan, jotta yhteinen kulutus vähenisi liikkeen kasvun myötä.
Kun nykyisin kysytään, miten tehtäisiin energiankulutusta rajoittavia päätöksiä, uusi tapa on kysyä, miten päätökset olisi tehtävä, jotta energian tarve vähenisi.
Kun tänään tavallinen kysymys on, millaisia uusia lakeja voitaisiin laatia, jotta tuhlaajat saataisiin kuriin, niin uudella tavalla ajateltu kysymys on, mitkä ovat ne perustavat säädökset, joiden olemassaolosta johtuu se, että tuhlailu on kannattavaa.
Kun nyt kysytään, millainen maailmankuva on ihmisellä, joka tuhoaa luontoa seurauksista välittämättä, olisi hedelmällisempää kysyä, millainen maailmanakuva on ihmisellä, joka suhtautuu muihin ihmisiin niin kuin he olisivat mekaanisia laitteita, jotka vähentävät kierroksia, kun vain mestari pääsee kääntämään nappulaa.
Ja niin edelleen.
Näiden suuntaisia kysymyksiä olen tutkinut melko intensiivisesti ja voin sanoa, että niihin löytyy järkeviä ja loogisia vastauksia. Se, miten helposti nieltäviä nämä kysymykset ja vastaukset ovat nykyisessä — sittenkin hyvin autoritaarisessa ja ohjailun autuuteen uskovassa — ilmapiirissä, onkin jo toinen juttu.