6. Mielekkyyden huomioon ottava kehitysoppi
Se että sattuma on kaiken uuden alku, on nykyisenkin kehitysopin sanoma. Sattumaan suhtautuminen on kuitenkin käytännössä hyvin erilaista tässä kirjassa esitetyn ajatuksen ja ainakin tavanomaisesti ymmärretyn darwinilaisen kehitysopin mukaan. Tämä johtuu siitä, että nykyinen evoluutioteoria katsoo sattuman olevan absoluuttinen, kun taas tässä kirjassa sattumaa pidetään eräänä mielekkään eli mielekkäästi kehittyvän kentän osana, jolloin sillä on sen vuoksi myös mielekäs ominaisuutensa.
Koska yleisesti hyväksytyn kehitysopin ja sen välillä kuinka ihmiset ajattelevat yhteiskunnan kehittyvän on aina käytännön tekoihin vaikuttava yhteys, seuraavassa kappaleessa katsotaan, miten tässä esitetty uusi mielekkään kehityksen malli suhtautuu darwinismiin.
Darwinismin kahtena peruskäsitteenä on toisaalta sattuma, joka saa aikaan sattumanvaraisia muutoksia olemassaoleviin olioihin, ja toisaalta luonnonvalinta, joka karsii sattumalta syntyneistä erilaisista olioista pois niitä ympäröivään luontoon huonommin soveltuvat. Luonnonolosuhteiden muuttuessa valinnan sanotaan suosivan yhä kehittyneempiä olentoja, mitä sanotaan evoluutioksi.
Jos ajatellaan näin, kehittyvässä maailmassa on tavallaan kolme erillistä osapuolta: sattuma, alkeellisia "elämänehdokkaita" ja näitä vahvempi valintoja tekevä luonto. Sattuma saa aikaan valintamateriaalin ja luonto ohjaa kehitystä karsimalla sopeutumattomat olennot joko jollain suoralla mekaanisella välttämättömyydellä tai saattamalla ne keskinäiseen kilpailuun antimistaan.
Kun tälle ajatusmallille tehdään sama, mikä edellä tehtiin kristilliselle ja marxilaiselle mallille eli katsotaan, minkälaista rakennetta se ihmisten keskinäisessä maailmassa vastaa, saadaan seuraava yhteiskuntamalli: Luonnon korkein ja materiaalisesti voimakkain kehitysaste eli parhaiden ihmisten joukko rajoittaa sattumalta syntyneiden huonompien ihmisten elämää joko suoraan ja mekaanisesti tai saattamalla ne keskenäiseen kilpailuun omasta materiaalisesta suosiostaan. Yhteiskunnallista oppimista, yhteiskuntaelämän evoluutiota tapahtuu tässä mallissa vain vahvempien ihmisten karsiessa heikompia tai niiden huonoja ominaisuuksia eli heikkouksia. Kaikki se, mitä ihmiset ovat omasta yhteiselämästään tähän asti oppineet, on muotoutunut sattumasta ja esi-isiämme kohdanneiden julmien kokemusten taonnasta. Joten tämän mallin mukaan lisäoppiminen vaatii lisää takomista.
Näin nähdään, että tämä ajatustapa ja erityisesti sen edellyttämä yhteiskunnallinen vaikuttamistapa on hämmästyttävän läheinen "sukulainen" sekä edellä esitetyille ylhäältä ohjatulle kristillisyydelle että materialistiselle marxilaisuudelle. Mallit ovat mekaanisen kausaalisia eivätkä ne tunne yleistä mielekkyyttä ja muotojen vuorovaikutuksia. Koska nämä ajatusmallit ovat nykyisin vallitsevia, ei ole mikään ihme, että maailma on sellainen kuin se on.
Evoluutiomekanismi voidaan kuitenkin ymmärtää toisellakin tavalla. Voidaan katsoa, että elämä kehittyy alkeellisimmista muodoista yhä kehittyneemmiksi ja monimutkaisemmiksi muodoiksi, muttei pohjimmiltaan sattumanvaraisessa vaan mielekkäässä kentässä, jossa sattuma, valinnan kohteet ja valinnan suorittajat ovat toisiinsa sitoutuneita, sisäkkäisiä ja kehittyviä suhteita, joista maailma muodostuu ja kehittyy.
Tällöin sattumaa ei ymmärretä irralliseksi ominaisuudeksi vaan sen käytännöllinen sisältö korvataan käsitteellä "syy tuntematon". Sehän on enin mitä tiedetään ja tämän näkemyksen omaksuminen on ominaista alhaalta rakentuvalle tiedolle, kun taas ylhäältä määräävä tieto asettaa mielellään absoluuttisia rajoja, joita ei sovi ylittää.
Myöskään valintamateriaalia ei tässä periaattessa eroteta valinnan suorittavasta ympäristöstä. Valinnan kohteet kuuluvat aina itsekin siihen luontoon, joka valinnan suorittaa ja valinnan suorittama ympäristö on itsekin kohteena toisille valinnoille; kaikkien osapuolten on oltava perustaltaan samanlaisia, joka tässä tarkoittaa mielekkäitä. Se valinta, joka vie kehitystä eteenpäin, ei tapahdu ensisijaisesti vahvempien aiheuttamien materiaalisten syysuhteiden avulla vaan valinta tapahtuu muotojen kautta mielekkäämpien muotojen voittaessa.
Mielekkäämpi sattuman, samanlaisuuden ja erilaisuuden kiertokulkumuoto voittaa vähemmän mielekkään. Tietyn olennon sekä syntymiselle, kehittymiselle että myös eloonjäämiselle on ensiarvoisen tärkeää, että se on alttiina asioille, joita se ei tiedä eli sattumalle. Toiseksi on tärkeää, että se on yhtä mieltä samanlaisten olentojen kanssa ja vasta kolmanneksi merkityksellistä on, että se pärjää kilpailussa erilaisten olentojen kanssa. Kun olennon lähelle syntyy sattumalta toinen olento, näistä muodoista se voittaa, jonka kiertokulku sisältää enemmän sattumaa, samanlaisuutta ja erilaisuutta eli joka on toista ymmärtävämpi, niin että se sisältää selityksen tämän toisen suhteelle maailmaan, mutta tämä toinen ei sisällä selitystä sen suhteelle maailmaan. Näiden välinen yhteisyys ja suhde muodostaa sitten uuden muodon, joka kilpailee muiden kanssa samalla tavalla ja niin edelleen.
Verrattaessa tällaista ajatusmallia tavanomaiseen sattumasta ja välttämättömyydesta kasvavaan ajatusmalliin, huomataan, että evoluution etenemisestä tehtyjen käytännön havaintojen selittämisessä ajatusmallien välillä olevan eron ei käytännössä tarvitse olla suurikaan. Tilannehan on se, että nykyinenkin evoluutiotutkimus toimii joka tapauksessa täysin mielekkäässä kentässä: sen kohteet ovat elollisia olentoja, tutkijat mielekkäitä ja selitykset nojaavat ymmärrettäviin perusteisiin. Tässä suhteessa uusi malli, kun se edellyttää mielekkään kentän, vain virallistaa noudatetun käytännön.
Mutta periaatteessa uusi malli on kehittyneempi, koska se ymmärtää asiat laajemmin samanlaisina eli näkee mielekkään kentän olemassaolon yleisenä ominaisuutena eikä erityisenä ominaisuutena, jonka vastakohtana olisi mieletön eli sattumanvarainen kenttä. Tämä tarkoittaa samalla tieteellistä edistysaskelta siinä mielessä, että tässä noudatetaan paremmin sitä periaatetta, ettei asioista sanota sen enempää kuin on välttämätöntä. Tilanne on nimittäin se, että kun darwinismin perusteissa sanotaan maailmassa olevan sekä sattumanvaraisuutta että mielekkyyttä, siinä sanotaan asiallisesti enemmän kuin tässä esitetyn mallin perusteissa, joissa sanotaan maailmassa olevan vain mielekkyyttä. Näin siitä harhauttavasta seikasta huolimatta, että helposti ajatellaan sen olevan "paljon" sanottu, kun oletetaan kivet ja atomitkin mielekkäiksi.
Tähän seikkaan on ehkä syytä tarttua tarkemmin, koska niin monet nykyiset ihmiset sanovat "ymmärtävänsä" darwinilaisen mallin kaksijakoisuuden: sen, että elämä on syntynyt absoluuttisen sattumalta ja että sattumanvaraisten mutaatioiden kirjo mahdollistaa eliöiden kehityksen yhä mielekkäimmiksi. Tämän asian käytännön käsittely on nimenomaan tiedon ja ymmärryksen ulkopuolella, sillä se vaatii käsittämättömiä ja täsmällisiksi ilmaisuiksi taipumattomia "sattuman äärettömiä mahdollisuuksia" ja niin edelleen.
Jotta darwinilainen malli olisi pätevä selittämään sen, miksi mielekkyys ja tieto on lisääntynyt maailmassa, sen pitäisi pystyä selittämään, miksi valinnan suorittavat materiaaliset olosuhteet ovat kehittyneet sillä tavalla, että sen muutokset ovat suosineet mielekkäämpiä olentoja. Ilman tätä ympäristön erityistä ominaisuutta ei sattumalta syntyneillä olennoilla olisi havaittua kehityssuuntaa kohti yhä mielekkäämpiä olentoja. Tätä ei kuitenkaan voida selittää ilman, että todetaan maailman rakenteen olevan (vaikka sattumalta) sellaisen, että sen materiaalinen kehitys on suosinut mielekkyyden kehittymistä. Mutta tällöin ei enää olla dualistisessa ja perustaltaan sattumanvaraisessa maailmassa vaan (tietämättömästä syystä) mielekkäässä maailmassa ja tässä kirjassa esitetyssä rakenteessa.
Tiukan darwinilainen selitys on itse asiassa uskonnollinen ja verrattavissa hyvinkin sellaiseen selitykseen, joka sanoo Jumalan luoneen maailman ja ohjaavan sitä tahtonsa mukaan. Kummankin selityksen parhaat ymmärtäjät ovat niitä, jotka ovat alansa asiantuntijoita eli parhaiten syventyneet omaa ajatteluaan puoltaviin kirjoituksiin, olleet yhteydessä samoinajatteleviin henkilöihin ja niin edelleen. Siten tästä yhteisestä selityksestä on tullut realiteetti heidän ajatuksiinsa.
Kuten edellä on jo todettu, tällä pieneltä näyttävällä lähtökohtaerolla on kuitenkin suuri merkitys sille, millaisiin käytännöllisiin yhteiskunnallisiin seurauksiin erilaisiin kehitysoppeihin uskominen johtaa. Jos sattuma ymmärretään absoluuttiseksi mielekkyyden vastakohdaksi, sitä pidetään — huolimatta siitä, että sen katsotaan sattumalta synnyttäneen elämän ja kehityksen — vältettävänä ominaisuutena, jonka ei ole toivottavaa puuttua enää kehityksen tähän vaiheeseen. Se on tehnyt tehtävänsä ja saa mennä. Tällöin kannatetaan juuri nykyisenlaisia yhteiskuntarakenteita, joissa pyrkimykset asioiden varmuuksiin ja niiden välttämättömät seuraukset kasautuvat liian suuriksi ja fyysisesti romahtaviksi rakenteiksi. Jos sattuma sen sijaan ymmärretään osana mielekästä kenttää ja jatkuvasti uutta kehitystä luovana ominaisuutena, epäjärjestykselle ja epävarmuudelle voidaan löytää mielekäs ja kehitystä eteenpäin vievä sisältö myös yhteiskunnallisessa ulottuvuudessa.