Paul Lillrankin tavoin (Talouselämä 13/99) minäkin olen ihmetellyt, miksi poliitikot pitävät niin tärkeänä korkeaa äänestysprosenttia, vaikka samat edustajat tulisivat valittua vähemmilläkin äänestäjillä. Kun ilmiö kuitenkin on olemassa, sille täytyy olla selitys. Ilmeisesti se liittyy poliitikkojen tarpeeseen saada hyväksyntä ei vain omille näkemyksilleen vaan koko poliittiselle järjestelmälle; niin että jos ajaudutaan vaikeuksiin, ketään ei voida syyttää.

Kun vastaavasti talousmiehet ovat äreissään taloudellisille nukkujille, joiden "tase on sukanvarsissa ja piironkilaatikoissa", he ovat tietenkin harmissaan siitä, etteivät nukkujat osta juuri heidän tuotteitaan, mutta ehkä vielä enemmän heitä painaa toinen asia. Taloudellisenkin vallan legitimiteetti vaatii mahdollisimman monen kansalaisen tuen. Vasta kun kaikki ovat mukana sijoittamassa, keinottelemassa ja kuluttamassa, talouselämän päättäjät voivat olla varmoja siitä, että he toimivat oikein eivätkä joudu vastuuseen, kun ajaudutaan seuraavaan lamaan, kun naapurin tytöistäkin tulee kauppatavaraa tai kun Suomenlahdessa ei voi enää uida.

Nukkujat näkevät saman asian mutta omalta kannaltaan. Osa nukkuu varmasti väsymystään tai laiskuuttaan, mutta osalla sohvallamakaajista on selvä sanoma. Poliitikoille he haluavat viestiä: emme enää usko nykyiseen tapaan tehdä yhteisiä päätöksiä; tulokset on nähty eivätkä ne tyydytä meitä. Me haluaisimme vaikuttaa, mutta äänestimmepä miten tahansa, mikään olennainen ei muutu. Suuret puolueet ajavat vanhaa politiikkaa ja uudet puolueet jäävät pieniksi ja kuolevat pois. Miksi siis äänestää.

Talouselämän päättäjille nukkujien viesti kuuluu vastaavasti: emme enää usko nykyiseen talouteen. Emme usko, että taloudellisen kakun suuruus on suorassa suhteessa siihen, miten paljon viitsitään ja uskalletaan. 80-luvun lopulla viitsittiin ja uskallettiin ylenpalttisesti, mutta komean kakun sijasta saatiin miljardien velat. Emme myöskään usko, että taloudellisen kilpailun kiristyminen lisää ihmisten hyvinvointia. Pikemminkin näyttää siltä, että se ajaa toisia työttömyyteen ja toisia työuupumukseen; mitä hyvinvointia se on. Me kyllä haluaisimme tehdä mielekästä työtä, mutta nykyinen palkitsemisjärjestelmä ei sitä arvosta. Kun luonnon riistäminen on edullisempaa kuin sen säästäminen, köyhien kyykyttäminen kannattavampaa kuin heistä huolehtiminen ja osakesijoittaminen palkitsevampaa kuin työnteko, niin miksi tehdä työtä.

Kenenkään ei pitäisi nukkua, kun tällaisia viestejä esitetään. Ensinnäkin ne luultavasti ilmentävät todellisia ja tärkeitä yhteiskunnallista kehitystä ohjaavia tunteita. Toiseksi, ei ole olemassa tiedollista perustetta pitää kyseisiä viestejä virheellisinä. Päinvastoin. Tilastoista voidaan päätellä, että valtiollisissa vaaleissa äänestäminen ei ole kannattava tapa vaikuttaa. Mikään teoria ei myöskään osoita, että yleisellä äänestysprosentilla ja ihmisten tyytyväisyydellä olisi positiivinen korrelaatio.

Tilanne on sama taloudessa. Jos yksilöllä on mahdollisuus perinnön, pääomatulon tai työttömyysavustuksen turvin olla silittämättä toisten paitoja, mikään tieteellinen päättely ei voi osoittaa sitä hänelle kannattavaksi. Humanistiset tieteet nojaavat itse asiassa päinvastaiseen logiikkaan: jokainen itse päättää, mikä on hänelle kannattavaa, ja tällaisista kannanotoista tehdään tilastoja, joita käytetään tiedon lisäämiseen. Sama pätee myös yhteisen hyvinvoinnin suhteen. Mikään teoria ei todista, että yhteiskunta, jossa mahdollisimman moni käy työssä, olisi parempi kuin vähemmän työssäkäyvä. Jos näin olisi, Neuvostoliitto olisi ollut lähes taivas. Myös sodat olisivat kannatettavia siinä määrin kuin ne lisäävät taloudellista aktiviteettia, niin kuin ne usein tekevät.

Eihän se ole olennaista, kuinka paljon työtä tehdään vaan se, mitä tehdään ja miten. Ja se puolestaan riippuu siitä, mitä palkitaan. Neuvostososialismin palkitsemisjärjestelmä oli onnettoman huono; se ohjasi ihmisiä aivan vääriin töihin, joista saatiin huonoja tuloksia ja niistä masentuneina työläiset nukkuivat – tosin työpaikoilla. Eikä asia siitä parantunut, vaikka heitä sitten kepeillä kuinka yritettiin herättää. Jälkikäteen voidaan nähdä, että nukkujat olivat tavallaan oikeassa – ja ahkerat politrukit sikeässä unessa havaitsematta ilmeisiä tosiasioita.

Kun meillä nyt jotkut nukkuvat, ehkä kyse on vastaavasta asiasta. Ehkä kapitalistinenkin palkitsemisjärjestelmä johtaa omalla logiikallaan tuloksiin, joita joudutaan myöhemmin katumaan. Ehkä sohvan pohjalta lähtevä viesti on järkevämpi ja kauaskatseisempi kuin herättäjien keppien sanoma – ja todellisen uhkan muodostavatkin uupumattomat shareholderilaiset, jotka vaalivat omaa untaan iäti jatkuvasta kasvusta.

Kotisivulle