Liberaali tapa tasata tuloeroja

Kasvavat tuloerot ovat olleet jo pidemmän aikaa haaste niin filosofeille, taloustieteilijöille kuin poliitikoillekin. Jotkut taloustieteilijät, kuten Henri J. Vartiainen, pitää tuloerojen kasvua merkkinä toimivasta markkinataloudesta ja siksi kaikille edullisena (HS 1.2.). Jotkut käytännön tutkijat, kuten Olli Tammilehto, esittävät päinvastaista tietoa: ”vapaan kaupan” maailmassa kuolee 12 miljoonaa lasta nälkään joka vuosi (HS 3.2). Filosofian professori Timo Airaksisen mukaan filosofitkin ovat ymmällään jakokysymyksen edessä (HS 23.1.).

Ehkä useimmat silti yhtyvät Wider-instituutin johtajan, Tony Shorrocksin näkemykseen (Suomen Kuvalehti 2/2001), että globalisaatiolla on seurauksia, jotka eivät enää ole tarkoituksenmukaisia: lisääntyvä vauraus ei jakaudu tasaisesti vaan hyödyttää suhteettomasti jo ennestään rikkaita maita ja ihmisiä. Lisäksi hän ihmettelee sitä, ettei todellisia keinoja ja uusia ratkaisumalleja globaalin tulonjaon korjaamiseksi ole juurikaan etsitty.

Tällainen uusi ja todellinen ratkaisumalli on kyllä olemassa, mutta sen ymmärtäminen vaatii vanhan vasemmisto–oikeisto –ajatusmallin hylkäämistä. Vasemmisto–oikeisto –malli perustuu näkemykseen, että on olemassa kaksi ääripäätä, toisena täysin vapaa, libertaristinen talous ja toisena täysin valtion säätelemä, sosialistinen talous. Jokainen käytännön talous on näiden välillä ja tiedemiesten ja poliitikkojen tehtävänä on löytää kuhunkin tarpeeseen sopiva sekoitus. Tänään jotkut kutsuvat sitä kolmanneksi tieksi, mutta yhtäkaikki se on osa kaksinapaista mallia.

Tässä mallissa on kuitenkin se puute, että ainakin sen toinen ääripiste, täysin vapaa markkinatalous, on hyvin epämääräinen käsite. Kun nykyiset vallanpitäjät vielä yhdistävät kyseisen epämääräisyyden reiluuteen ja oikeudenmukaisuuteen, on selvää, että myös näiden käsitteiden sisältö hämärtyy ja hyvienkin pyrkimysten seuraukset ovat arvaamattomat.

Mitä vapaat ja reilut markkinat sitten tarkoittavat?

Voidaan ajatella, että sellaiset markkinat olisivat äärimmäisen reilut, kun osallistujilla on täysin rajoittamaton vapaus kilpailla omaisuudesta. Tällöin joudutaan kuitenkin toteamaan, että erityisesti sodankäynti on reilua peliä ja voittajan saalis oikein ansaittu. Onhan sodan osapuolilla rajoittamaton vapaus olla niin tehokkaita kuin suinkin ja kiistatta parempi voittaa. Mutta silloin myös valtion omaisuudet olisi hyväksyttävä ja tätähän libertaristit nimenomaan vastustavat.

Joitain rajoittavia sääntöjä libertarismikin kaipaa. Olisiko niin, että toisen omaisuutta ei saa väkivalloin anastaa: reiluilla markkinoilla omaisuuksien vaihdannan on perustuttava vapaaehtoisiin sopimuksiin. Tämä olisi hyvä, jos tietäisimme, milloin vaihdanta on aidosti vapaaehtoista. Kun suojelufirma tekee toisen sopimuksen ikkunanrikkojan kanssa ja toisen kauppiaan kanssa, onko peli reilua? Kaikki on vapaaehtoista, mutta tuskin hyväksyttävää. Saattaisihan tällainen business johtaa paikallisen mafiaperheen valtaan, jonka hallinnointi muistuttaa veroviranomaisen toimintaa.

Ehkä pitäisi kieltää ne vapaaehtoisetkin vaihdannat, joissa käytetään epäreilua uhkausta. Tämä kuulostaa hyvältä. Mutta milloin uhkaus on epäreilu? Kun iso toimittaja uhkaa lopettaa toimitukset pienelle kaupalle, jos kauppa ostaa muiltakin toimittajilta, onko se reilua? Tai kun iso valtio uhkaa pientä valtiota kauppasuhteiden katkaisemisella, ellei se hyväksy saneltuja ehtoja? Vaikea sanoa. Näissä kysymyksissä kenties libertaristienkin käsitykset vaihtelevat riippuen siitä, kummalla puolella oma etu sattuu olemaan.

Entä onko se oikeudenmukaista, että kauppias valehtelee ostajalle, että muualla tavara on kalliimpaa vaikka asia olisikin päinvastoin? Tai kun kauppias salaa tavarassa olevan vian? Kaupat ovat vapaaehtoisia eikä uhkausta ole. Silti useimmat libertaristit luultavasti pitäisivät tällaista menettelyä epäreiluna. Siis myös väärien tietojen antaminen ja oikeiden salaaminen pitäisi reiluilla markkinoilla kieltää.

Sitten on vielä kysymys organisaatioista. Kun organisaatio tekee jäsenensä mielipidettä kuuntelematta hänelle epäedullisen kaupan, ollaanko häntä kohtaan reiluja? Jos organisaatio on valtio tai kunta, niin libertaristinen kanta on selvä: kauppa on epäreilu ohjatessaan hänenkin varojaan kohteeseen, jota hän ei halua. Mutta jos organisaatio on yritys, libertaristit ottavatkin päinvastaisen kannan ja pitävät kyseistä toimintaa oikeana.

He päättelevät ensiksikin, että yrityksestä jokainen voi vapaasti erota, jos sen päätökset eivät miellytä. Toiseksi, jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa yrityksen päätöksiin hankkimalla sen osakkeita. Mutta toisaalta, onhan ihmisillä nykyisin vapaus myös vaihtaa kuntaa ja valtiotakin. Ja jokainen voi vaikuttaa niiden päätöksiin äänestämällä. Jos valtio on siitä huolimatta vapautta rajoittava organisaatio, niin eikö osakeyhtiökin ole?

Edelliset esimerkit osoittavat, etteivät vapaat markkinat suinkaan ole kuvattavissa tiettynä ääripisteenä vaan pikemminkin janana. Sillä on erilaisia yksilön vapausasteita riippuen kullakin asteella noudatettavista vaihdannan säännöistä.

Janan alapäässä vaihdanta on ”vapaata markkinataloutta” ilman mitään sääntöjä. Tällainen vapaus on kuitenkin vahvemman vapautta, joka organisoituu välittömästi valtaryhmien väliseksi taisteluksi, jossa kukin ryhmä alkaa piankin säädellä jäsentensä käyttäytymistä niin, että ryhmän omaisuudenriistokyky on mahdollisimman hyvä. Seurauksena on diktatuuri vastaan diktatuuri asetelma, jossa kukin ryhmä rajoittaa omien jäsentensä vapautta mutta ilman selviä sääntöjä, joiden mukaan omaisuutta hankitaan tai poliittisessa hierarkiassa noustaan. Markkinajanan alapäässä heikommilla on vain se vapaus, minkä vahvemmat määrittelevät.

Janan yläpäässä vaihdanta on vapaata markkinataloutta sillä tavalla, että yhteisillä säännöillä kielletään väkivaltainen riisto, pettäminen, kiristäminen, tietojen salaaminen jne.. Se tarkoittaa ideaalin reilua vaihdantaa, täydellisiä markkinoita yksilöiden välillä. Kaupallisia organisaatioita ei ole vaan jokaisella on vapaus myydä ja ostaa ilman välikäsiä; siis myyjät eivät saa antaa eri hintoja eri ostajille eivätkä muutenkaan ohjata myyntiä. Jokaisella on lisäksi pääsy kaikkiin tietoihin tuotteista, myyntipaikoista, hinnoista ja laaduista.

Kaikki markkinataloudet ovat jossain tämän janan ääripisteiden välissä ja käytännön taloudet ovat jossain tämän janan ja (jonkun) sosialismin välissä. Näin kuva oikeudenmukaisen jaon ehdoista muuttuu paljon selvemmäksi kuin vain vasemmisto–oikeisto –mallia käyttäen.

Ensinnäkin huomataan, ettei poliittinen toiminta ole sidottu sovittelemaan vain valtion ohjauksen ja markkinajanan tietyn kohdan – sen, jossa nykyisin ollaan – välillä vaan se voi siitä riippumatta sovitella myös markkinajanan eri kohtien välillä. Käytännön talouspolitiikka on periaatteessa sosiaaliliberalismia, jossa sosiaalisen kontrollin tehtävänä on päättää, mitä asioita on reilua rahoittaa yhteisesti ja mitä jättää markkinoille ja liberaalisen kontrollin tehtävänä on säädellä kyseisten markkinoiden reiluutta eli täydellisyysastetta.

Toiseksi voidaan päätellä, ettei tulonjakoon vaikuteta pelkästään sosiaalisella kontrollilla vaan nimenomaan liberaalisella kontrollilla. Markkinajanan alapäässä tuloerot ovat suurimmat ja siitä ylöspäin ne pienenevät. Onhan selvää, että mitä reilumpia omaisuudenvaihtomenetelmiä käytetään, sitä vähemmän rikkailla ja vahvoilla on mahdollisuuksia hyödyntää valtaansa ja varallisuuttaan omaisuuksiensa edelleen kasvattamiseen. Epäreiluushan on alistamista ja voimankäyttöä ja siten vahvemman puolella hänen tulojaan kasvattaen.

Kun tältä pohjalta katsotaan globalisaation myötä kasvavien tuloerojen ongelmaa, ymmärretään helposti, miksi siihen ei löydy ratkaisua vasemmisto–oikeisto –mallista. Siinä tulonjako oletetaan pelkästään tulonsiirtokysymykseksi, siis sosiaalisen kontrollin ongelmaksi.

Globaalissa taloudessa merkittävä sosiaalinen kontrolli on kuitenkin mahdottomuus, sillä se edellyttäisi maailman kattavaa vero- ja budjettihallintoa. Se kohtaisi kaikki sosialistisen säätelyn vaikeudet mukaan lukien byrokratian ja tulonsiirtojen markkinoita vääristävän vaikutuksen. Tällaisista syistä jo esitetyt Tobinin valuutanvaihtovero ja Shorrocksin ulkomaankauppavero – vaikkakin sinänsä kannatettavia ja vain prosentin suuruusluokkaisia – eivät ole edenneet käytännön suunnitelmiksi.

Tässä tilanteessa liberaalinen kontrolli on ainoa toimiva ratkaisu. Toisin sanoen, kansainvälisen kaupan sääntöjä on yhteisillä sopimuksilla rukattava ylöspäin pitkin markkinajanaa. Tilaa on. Tämä voidaan todeta, kun verrataan nykyisen markkinatalouden osakeyhtiöjärjestelmää, yksinoikeuskauppaa ja liikesalaisuuskäytäntöä täydellisten markkinoiden henkilöiden väliseen, markkinaoikeuksia kauppaamattomaan ja kaikilta tiedoilta avoimeen kaupankäyntiin. Näiden välissä on lukemattomia mahdollisia sääntöjä, joilla käytännön markkinat voidaan tehdä entistä reilummiksi, tasapuolisemmiksi ja samalla tuloeroiltaan pienemmiksi.

Liberaalisen tuloerojen tasaamisen yhtenä merkittävänä etuna on se, ettei se puutu ihmisten ansaittuihin tuloihin eikä omaisuuteen vaan tuloeroja synnyttävään mekanismiin. Kun sosiaaliset tulonsiirrot ovat kuin kaivoon kannettu vesi, niin liberaalinen tasaaminen on kuin kaivon syventäminen.

Toiseksi, kun sosiaaliset tulonsiirrot vaativat byrokraattisen vero- ja budjettihallinnon, niin kukin liberaalinen tasaus on luonteeltaan sopimus, joka on mahdollista tehdä nykyisten hallitusten välillä ja jonka ylläpitokustannukset ovat suhteellisen pienet. Tällaiset sopimukset korvaavat lisäksi osittain vanhoja sopimuksia, esimerkiksi patenttisopimusta, ja siltä osalta ne vähentävät byrokratiaa.

Kolmanneksi on huomattava, että päinvastoin kuin sosiaalinen kontrolli, jonka tasaava vaikutus rajoittuu valittuihin kohteisiin, liberaalinen tasaus vaikuttaa kaikkialle. Samat säännöt pienentävät niin yksilöiden kuin kansojenkin välisiä tuloeroja. Myös poliittista voimaa vailla olevien yksilöiden, perheiden ja heimojen asema paranee.

Ja lopuksi pääasia. Sosiaalisia tulonsiirtoja ei koskaan koeta yleisesti oikeudenmukaisiksi, koska ne puuttuvat valikoiden jo ansaittuihin varoihin, kun taas jokainen liberaalinen tasaus, yhtenä esimerkkinä säätyjen erioikeuksista luopuminen, on helppo kokea oikeudenmukaiseksi, koska se saattaa kaikki samojen sääntöjen alaisiksi, joita sääntöjä yhdessä kehitetään yhä tasapuolisemmiksi.

Matti Hyryläinen

Kotisivulle