Hyvä Eero,
Kiitoksia kovasti kirjasta! Se on varsin hyvin kirjoitettu ja sanomaltaan tiivis kirja, myös ulkoasu on onnistunut.
Siinähän on kiinnostavasti käsitelty juuri niitä asioita, joista olen itsekin esittänyt ajatuksia. Mielenkiintoista on huomata, kuinka eri puolilta filosofit fasismin näkevät ja kuinka ristiriitaisesti ammattilaistenkin ajatukset kulkevat; kuinka samoihin päätelmiin tullaan vastakkaisin perustein ja kuinka samanlaiset perusteet johtavat päinvastaisiin päätelmiin.
Minä selittäisin osan tämän yhteiskuntakysymyksen käsittelyssä esiintyvistä ristiriidoista johtuvan siitä, että kirjassa esitetyt filosofit käyttävät kaksiulotteista yhteiskuntakuvaa. Tällä tarkoitan ajatustapaa, jossa yhteiskunnalliset ominaisuudet jaetaan ikäänkuin vastakkaisiksi käsitteiksi, joiden kautta asioita sitten pyritään selittämään. Esimerkkejä tällaisista käsitepareista ovat valtio/yksilö, rationalismi/irrationalismi, humanismi/materialismi, itsekkyys/solidaarisuus jne.
Kun tällaisilla kaksiulotteisilla palikoilla yritetään selittää kolmiulotteista yhteiskuntaa, siitä ei tule mitään. Joskus yksilöllisyys on hyvää, joskus huonoa, joskus rationaalisuuden korostaminen on vahingollista, joskus välttämätöntä, joskus onnettomuuden syy on humanismissa, joskus materialismissa, joskus edistytään itsekkyyden avulla, joskus solidaarisuuden jne. Perustelut nojaavat yhtä epämääräisiin kahtiajakoihin.
Tästä kaksiulotteisuudesta johtuu sitten myös se, ettei ole osattu viitoittaa teoreettista tietä parempaan, vähemmän fasistiseen yhteiskuntaan. Tarkoitan sitä, että ei ole löydetty rakenteellista ohjetta: miten yhteiskuntajärjestelmä olisi rakennettava, jos halutaan etteivät siinä elävät ihmiset alista toisiaan ja luontoa hengiltä.
Itse olen ratkaissut tämän vaikeuden lähtemällä yksinkertaisimmasta kolmiulotteisesta mallista:
1/2/3 eli • / • • / ••• eli yhteiskunnallisesti yksilö / joukko / järjestynyt joukko.Tämä riittää perustaksi. On kuitenkin huomioitava, että se kasvaa kaikissa mittakaavoissa:
••• / ••• ••• / ••• ••• •••
Kun tämä malli ymmärretään jokaisen yhteiskuntaelämän luonnolliseksi kiertokuluksi, selittyvät monet sellaiset kysymykset järkevästi, joista mm. kirjassa mainituilla filosofeilla on melkoisiin käsitesekaannuksiin johtavat ajatukset.
Jos Eero jaksat lukea, yritän seuraavassa selostaa, millaiseen kannanottoon tältä pohjalta joudutaan muutamassa kysymyksenasettelussa, joita olet kirjassa ottanut esille (siinä mainittujen filosofien kautta).
Individualismi/kollektiivisuus/johtajuus
Siinä määrin kuin kirjan filosofit ottavat kantaa yksilöllisyyteen, he näkevät sen yksitasoisena asiana – vastakohtana kollektiivisuus – jonka korostaminen on katsantokannasta riippuen joko hyväksi tai huonoksi.
Russellin käsityskanta on hyvin selvittävä. Kun hän näkee romanttisen sankaripalvonnan ja yksilökeskeisyyden erääksi fasismin ominaisuudeksi, hän on tietysti oikeassa. Mutta silloin hän tarkoittaa jo jollain tavalla järjestyneen joukon, kolmannen ryhmän menestynyttä yksilöä. Tällainen yksilö on kuitenkin aina kollektiivinen, (ihailija)joukostaan erottamaton osa: tässä mukana olevien ihmisten toiveita ja tekoja ei ohjaa yksilöllisyys vaan kollektiivisuus. Tällaisen yksilön vastakohta ei suinkaan ole kollektiivi vaan ensimmäisen ryhmän järjestymätön yksilö. Sattumanvaraisen yksilön toiveet ovat aivan erilaisia kuin järjestyneen yksilön toiveet. Se, että Russel ei ole huomannut tätä, ilmenee siitä, että hän suosittaa parannukseksi voimakkaampaa kollektiivisuutta ja solidaarisuutta. Mutta eivätkö fasistitkin rakasta ja auta toisiaan?
Sen sijaan fasistit vihaavat jo sellaista ajatustakin, että sattumanvaraiset yksilöt päättäisivät asioista.
Historismi/kehitys
Melko mielenkiintoinen on se soppa, jonka Popper, Adorno ja Horkheimer keittävät historiallisten kokonaisnäkemysten turmiollisuudesta. Jotain perin omituistahan on siinä, että tietoa lisäämään pyrkivää selitystä pidetään kehitykselle negatiivisena ilmiönä. Tällainen näkemys on ilmeisesti kuitenkin aika yleinen. Itse olen ollut aistivinani tätä henkeä siinä, miten jotkut ovat suhtautuneet esittämääni järjestel-mään: "Jälleen uusi -ismi, jolta ei voida odottaa sen enempää kuin sosialismilta, nationalismilta tai scientismiltäkään. Miksi siis vaivautua sen tutkimiseen?"
Selittäisin tämän ymmärtämättömyyden johtuvan sillä tavalla puutteellisesta ajatusmallista, että yhteiskunta ymmärretään ensisijassa vain erilaisten pyrkimysten avoimena kilpailukenttänä eikä erilaisina rakenteina, joissa kilpailuja käydään.
Jos rakenteisiin liittyvät kokonaisnäkemykset jätetään huomiotta, niin voidaan kyllä Popperiin yhtyen sanoa, että totaali yhteiskuntaselitys pyrkii johtamaan totalitaariseen yhteiskuntaan. Minusta Popperin selitys on hyvä ja jatkuvasti ajankohtainen. Mieleen tulevat nykyiset vihreiden vaikeudet: mitä kokonaisvaltaisempaan selitykseen he pääsevät, sitä totalitaarisempaan järjestykseen he päätyvät (niin kuin Linkola).
Kuitenkin on olennainen ero siinä, koskeeko kehityksen kokonaisselitys ihmisten (tai luonnon) hyvää tai yhteiskunnan rakennetta. Tätä eroa Popper ei näe ja jättää huomiotta – kuten sinäkin toteat – että myäs demokratian kannattamiseen liittyy kokonaisnäkemys, jota voitaisiin kutsua vaikka demokratismiksi.
Jos Popper, Adorno tai Horkheimer näkisivät asian näin, he osaisivat kysyä: "no hyvä, jos demokratismi on tällä hetkellä tästä ja tästä syystä parempi kuin totalitarismi, niin millainen järjestelmä olisi tulevaisuudessa samoista syistä vielä parempi kuin demokratia?"
(Tässä asiassa marxismi on kyllä ollut paha ajatusten sekaannuttaja. Sehän on antanut itsestään rakenteellisen ratkaisun kuvan, joka on nielty niin lännessä kuin idässäkin. Ja kun marxilainen järjestelmä on epäonnistunut, tämä on aiheuttanut vastustuksen kaikkia rakenteellisia ratkaisuja kohtaan. Rakenteellista muutosta, verrattuna esimerkiksi tsaarinvaltaan, käytännön marxilaisuudessa on kuitenkin hyvin vähän. Etsitty rakenteellinen ratkaisuhan olisi ollut valtioton ja vallaton kommunismi, mutta sen rakennetta ei ole koskaan pystytty edes teoriassa kuvaamaan).
Valtio/anarkismi/järjestys
Tässä on myös eräs käsitekimppu, johon liittyviin ongelmiin kaksiulotteinen yhteiskuntamalli ei anna järkevää selitystä. Syystä että tällöin valtio, yhteiskunnallinen järjestys (ja fasismi) nähdään helposti samalla puolella ja anarkismi ja yksilönvapaus nähdään toisella puolella. Tällainen jako ei kuitenkaan kuvaa todellisia kokemuksia.
Ongelma ilmenee esimerkiksi erilaisissa Hegel-tulkinnoissa. Marcusen esitys Hegelin käsityksestä, jonka mukaan vahva valtio on välttämätön yksilön vapauksien toteutumiseksi, on kyllä tässä mielessä oikea: valtiota tarvitaan järjestyksen ylläpitämiseen; anarkistisessa tilanteessa, jossa valtio on heikko, yksilönvapaudet saattavat olla erittäin pienet (esim. tänään Libanonissa). Mutta näin ei voida selittää, miksi myös joissain vahvasti järjestystä ylläpitävissä valtioissa yksilönvapaudet ovat heikot. Ja niin Popper voi väittää, että valtion vahvuus merkitsee yksilön alistamista.
Asia selviää, jos valtion vahvuutta kuvaavalle järjestyksellisyydelle annetaan kaksi suuntaa. Toinen on yhteiskuntarakenteen ylhäältä päin järjestyksellisyys ja toinen on tähän järjestykseen alhaalta päin järjestäytymisaste. Nämä kaksi järjestystä ovat aivan eri luonteisia ja tietyllä tavalla vastakkaisia.
Yksilönvapaudet riippuvat yhteiskuntajärjestyksen järjestyksellisyydestä eli siitä, kuinka ylhäältä päin järjestyksellisesti yhteiset päätökset tehdään. Jos ne tehdään hyvin järjestyneesti kuten fasistisessa tai muussa totalitaarisessa järjestelmässä, yksilönvapaudet ovat pienet. Jos ne tehdään demokraattisesti sallimalla erilaisten yhteisöjen vapaa kannatuskilpailu, yksilönvapaudet ovat suuremmat – ja jos ne tehdään persoonakraattisesti sallimalla erilaisten yksilöjen vapaa kannatuskilpailu, yksilönvapaudet ovat vielä laajemmat. Kun Popper vihaa vahvaa valtiollisuutta, hän varmaan vihaa tätä ylhäältä päin määräävää järjestyksellisyyttä (jota usein selitetään tarvittavan juuri historiallisesti oikean päämäärän saavuttamiseksi).
Valtiovallan toisenlainen vahvuus riippuu siitä, kuinka laajasti sitoutuneita alhaalta päin eli omasta tahdostaan kansalaiset ovat yhteiskuntajärjestykseensä (olipa tämän järjestyksellisyysaste mikä tahansa). Eli jos valtiossa noudatetaan laajasti ja järjestelmällisesti yhteisiä päätöksiä, se on vahva, epäanarkistinen – ja kenties hegeliläinen – vaikka sen järjestymisaste olisi pienikin.
Mielenkiintoista on, että yhteiskuntarakenteen järjestyksellisyydellä ja sitoutumisasteella on sellainen suhde, että mitä vähemmän järjestyksellinen yhteiskunta on, sitä sitoutuneempia ajatuksellisesti kansalaisten on siihen oltava, jotta systeemi pelaisi. Korkeajärjestysasteisessa totalitarismissa, fasismissa riittää kun pieni joukko on hyvin järjestäytynyt; he pystyvät voimallaan pitämään koossa yhteisön, vaikka enemmistö olisi kyseiseen järjestykseen välinpitämätöntä tai vastahankaista. Tästä syystä sekavat tilanteet, kriisit antavat tilaa diktatuurille. Demokratiassa suuren enemmistön on oltava ajatuksellisesti sitoutuneita demokratiaan, muuten se voi lipsahtaa diktatuurin puolelle. Persoonakratiassa sitoutumisasteen on oltava vielä suurempi.
Sitoutuminen edellyttää ymmärtämistä. Fasismi tai yleensä diktatuuri toimii, vaikka kukaan ei ymmärtäisi yhteiskunnan toiminnasta mitään. Diktatuuri ei myöskään vaadi toimiakseen mitään päätöksentekosääntöjä, vaikka alamaisia rajoittavia sääntöjä diktatuurissa syntyy paljon. Diktatuuri ei voi esimerkiksi lakata toimimasta ja "taantua" demokratiaksi. Diktatuuri voi kyllä hajota moneksi diktatuuriksi, mutta demokratian valinnan on oltava rakentava, tietoinen.
Demokratia edellyttää sen asian ymmärtämistä, että asioiden päätäntätapa on tärkeämpi kuin se, millaisiin päätöksiin päästään, ja siihen sitoutumista, että toimitaan enemmistön tahdon mukaan. Tuntuipa yksityiset enemmistöpäätökset kuinka hulluilta tahansa, niihin sitoutuminen ymmärretään paremmaksi kuin diktatuuri. Demokratia tarvitsee myös selvät säännöt, joiden mukaan yhteisiä päätöksiä tehdään. Demokratia voi lakata toimimasta, jos siihen ei olla riittävän sitoutuneita. Silloin se hajoaa diktatuuriksi, kuten Saksassa tavallaan kävi.
Selvää on, että persoonakratia vaatii vielä suurempaa yhteiskunnallista ymmärrystä ja vielä kehittyneempiä päätöksentekosääntöjä kuin demokratia. Toisaalta se ei enää tuota niin paljon kansalaisia alistavia sääntöjä kuin alkeellisemmat järjestelmät. Toisella järjestyksellisyydellä voidaan ostaa toista – niin kuin elämässä muutenkin.
Järki/irrationaalisuus/mielekkyys
Kovin paljon filosofit askaroivat järjen ja irrationaalisuuden käsitteillä. Ja kuten tällaisessa vastakkainasettelussa tapahtuu, joskus järjettömyys osoittautuu järkeväksi ja järkevä järjettömäksi – mikä ei tietenkään ole järkevää.
Kuvaava on Frommin kanta: fasismin pohjalla on ihmisten tyytyminen terveeseen järkeen ja materialismiin. Samanlaisilla linjoilla näyttävät olevan myös Adorno, Horkheimer ja Husserl. Tällainen käsitys on kyllä ymmärrettävä ja oikea, mutta vain tietyllä tavalla. Eivät nämä henkilöt varmaankaan ajattele, että olot paranisivat, jos asioissa alettaisiin käyttää sairasta järkeä ja luovuttaisiin logiikasta ja mekaniikasta. Mutta millä tavalla he ovat oikeassa?
Tähän saadaan vastaus, jos (kaikkien) asioiden kehityskulku ajatellaan alussa esitetyllä tavalla kolmiulotteiseksi. Kukin kehitysvaihe alkaa siis vanhaan järjestykseen kuulumattomasta eli sattumanvaraisesti syntyneestä yksiköstä. Toisessa vaiheessa yksikkö laajenee ja kolmannessa vaiheessa se järjestyy. Ensimmäistä vaihetta leimaa sattuma ja luovuus, toista tunne, kollektiivisuus ja solidaarisuus, ja kolmatta järki, johtajuus ja keskittyminen. Uusiutuminen tapahtuu siirtymällä kolmosesta uuteen ykkösvaiheeseen jne.
Tavallinen, mekaaninen järjenkäyttö liittyy kolmannen vaiheen – järjestyksen, kuten jo sana ilmaisee – kasvattamiseen. On järkevää että lapsi syö ja kasvaa, on järkevää että firma laajenee, on järkevää että kansantalouden kilpailukyky paranee, on järkevää voittaa käynnissä oleva sota. Kaikki yksikön tai järjestelmän sisäisesti järkevät argumentit väittävät kiistatta näin. Järjestelmän sisältä arvioituna suuremman sattumanvaraisuuden salliminen olisi järjetöntä, koska sattuma ymmärretään järjen vastakohdaksi. Tämä selittää sen, miksi diktatuurista on niin vaikea siirtyä demokratiaan. Diktatuurista katsottuna demokratia on sattumanvaraisempi, järjettömämpi järjestelmä; niin kuin persoonakratia on demokratiasta katsottuna.
Kuitenkin, kun kaikki pyrkivät saamaan leipää lapsilleen, laajentamaan firmaansa, parantamaan kansansa kilpailukykyä ja voittamaan sotansa, syntyy sovittamattomia ristiriitoja. Tällä tavalla tavallisen järjen käyttö johtaa äärimmäisiin taisteluihin, myös fasismiin ja luonnon hävittämiseen.
Kun järki nähdään huonona, sen vastakohtana ja lääkkeenä pidetään yleensä tunnetta. Näin filosofitkin: olisi tunnettava myötätuntoa myös muita ihmisiä, yrityksiä ja kansoja kohtaan; olisi oltava humaani ja solidaarinen. Tämä neuvo ei kuitenkaan toimi, koska taaksepäin ei voida mennä – tai jos mennään, tullaan samaan paikkaan uudestaan.
Itse olen välttänyt tämän ongelman ottamalla avuksi järkeä ja tunnetta laajemman käsitteen, mielekkyyden. Sen katson pitävän sisällään mainitun kiertokulun luovuus—tunne—järki. Näin mielekkyyteen kuluu myös järjettömiä ja tunteettomia asioita. Kun järkevyyden järjestelmä on kärjistymässä tuhoavaksi, on mielekästä tehdä koko systeemi sattumanvaraisemmaksi; se on kiertokulun suunta.
Tätä ratkaisua ei kukaan kirjassa esitetyistä – sen enempää kuin muistakaan – filosofeista näytä löytäneen, vaikka se on looginen seuraamus aika luonnollisesta periaatteesta.
Humanismi/materialismi
Tämäkin vastakohtapari sivuaa samaa asiaa. Sen arvioinnissa ottaisin esille samanlaatuisen parin humanistinen ajattelutapa—insinööri-ajattelu. Määrittelen asian niin, että humanistisesti ajatellaan arvoja ja ihmisen hyvää, mutta insinöörimäisesti ajatellaan luonnonlakeja ja koneiden toimintaa.
Lisäksi kuvioon kuuluu, että humanistit näkevät insinööritieteiden ja tekniikan kehityksen liian nopeana: jos ajatellaan vain luonnontieteellistä kehitystä, valistusta, joudutaan uuteen orjuuteen ja tyranniaan. Näinhän Marcuse, Adorno ja Horkheimer asiasta ajattelevat. Heidän mielestään tekniikan kehitystä olisi jarrutettava ja ihmisten olisi ajateltava enemmän arvomaailmaansa.
Vastaavasti insinööriajattelijat näkevät luonnontieteellisen ja teknisen kehityksen liian hitaana. Heidän mukaansa ongelmista päästäisiin, jos meillä olisi enemmän tietoa ja välineitä ongelmiemme ratkaisemiseksi.
Minusta kumpikin näkemys on kestämätön ja johtaa huonoon tulevaisuuteen. Ratkaisuni on yllättävä ja varmasti monen mielestä kauhea: insinööriajattelua on sovellettava myös yhteiskuntaan. Tämä saattaa tuntua raa'alta, mutta asia on aivan päinvastoin.
Eihän sitä seikkaa, että insinööritieteissä edistytään niin vauhdikkaasti, pidä muuttaa, siitä pitää ottaa oppia. Tekniikan kehitys on voimakasta, koska insinööriajattelussa noudatetaan seuraavia periaatteita:
1) Kerätään tietoa asioiden pysyvistä ominaisuuksista. Otetaan siis selville ja määritellään esim. miten rauta (keskimäärin) käyttäytyy tietyissä tilanteissa.
2) Kehitys tapahtuu rakennusprojekteittain. Kun tiedetään aineiden pysyviä ominaisuuksia, niistä voidaan suunnitella rakenne, joka tuottaa haluttua toimintaa. Sitten tämä rakenne, esimerkiksi auto, rakennetaan ja maailma muuttuu.
Ennen kuin käyn tarkemmin siihen, mitä tämä merkitsee yhteis-kunnallisessa ajattelussa, lähestyn asiaa toiselta puolelta. Millä tavalla käsittelemiesi filosofien yhteiskunnalliset ajatukset poikkeavat näiden periaatteiden noudattamisesta? Esimerkiksi sillä tavalla, että fasismin syynä pidetään ihmisen järjettömyyttä ja epämoraalisuutta. Ovatko nämä pysyviä ominaisuuksia? Jos ne ovat, oikea kysymys olisi, miten parempi tulevaisuus rakennetaan järjettömistä ja epämoraalisista ihmisistä. Mutta eivät filosofit tätä kysy. He ajattelevat, että nämä eivät ole pysyviä vaan muutettavia ominaisuuksia. Silloin oikea kysymys olisi, mitä pysyviä ominaisuuksia ihmisellä on, joita voidaan käyttää rakentamaan järkevä ja moraalinen ihminen. Mutta eivät filosofit tätäkään kysymyksenasettelua esitä. Ilmeisesti he ajattelevat, että maailma muuttuu toiveilla ja julkilausumilla – tai jollei niillä, niin väkisin vääntämällä.
Tältä kannalta katsottuna kaikki kirjasi ruotimat filosofit ovat humanistisesti ajattelevia. Myös Lukács, vaikka hän jollain epämääräisellä tavalla kannattaakin rakenteellista ratkaisua. Ja myös Russell, vaikka hän intuitiivisesti aavistaakin, että fasismissa on liikaa ihmistä ja vaikka hän aivan oikein kehoittaa pohtimaan vain sitä, mikä tieteen puitteissa on mahdollista tavoittaa.
Jos yhteiskunnalliseen tilanteeseen pyritään vaikuttamaan insinöörin-omaisesti, se tarkoittaa, että ensiksi kokemuksesta otetaan joitakin (keskimääräisen) ihmisen yhteiskunnallisia ominaisuuksia, ja toiseksi tällaisista ihmisistä suunnitellaan yhteiskuntarakenne, joka toimii halutulla, tässä tapauksessa epäfasistisella tavalla. Ja sitten tämä rakenne rakennetaan ja maailma muuttuu.
Mitä tässä mielessä olennaisia ominaisuuksia ihmisellä on? Varmaankaan niitä eivät ole järkevyys tai järjettömyys, joita ei voida määritellä millään kokemukseen perustuvalla tavalla – kuten kirjasikin esiintuomien ajatteluristiriitojen kokemuksesta tiedämme. Yhtä vähän sopii puhua moraalisuudesta tai moraalittomuudesta. Sen sijaan voidaan kokemukseen perustuen sanoa, että ihminen on ryhmiä muodostava olento, joka pyrkii lisäämään itsensä ja oman ryhmänsä oikeassaoloa, vaikutusvaltaa ja taloudellista hyvinvointia. Se riittää perustaksi.
Mikä on tässä mielessä olennainen rakenne? Se on rakenne, jota ihmiset noudattavat yhteisiä, kaikkia sitovia päätöksiä tehdessään. Sitä voidaan sanoa yhteiskuntajärjestelmäksi.
Nyt kysymys kuuluu: kun käytettävissä on ihmisiä, jotka ovat mielellään oikeassa, itsekkäitä ja oman ryhmänsä etuja ajavia, millainen yhteiskuntajärjestelmä näistä on rakennettava, jotta sen tulokset olisivat mahdollisimman vähän fasistisia, osaa ihmisistä alistavia?
Tällä tehtävän asettelulla kukaan ei suunnittelisi diktatorista järjestelmää, koska helposti nähdään, että tällaisista ihmisistä koostuvassa rakenteessa alistaminen on sitä voimakkaampaa, mitä keskitetympi järjestelmä on. Demokraattinen päätäntämekanismi on perustellusti parempi, mutta vielä paremmaksi osoittautuu persoonakratia.
(Diktatuuri on perusteltu rakenne vain, jos osa ihmisistä ajatellaan paremmiksi kuin muut. Hyvän ja huonon rajankäynti on kuitenkin tiedon ulkopuolella, myyttien maailmassa. Diktatuuri ehkä toimisi, jos olisi olemassa vain yksi myytti paremmasta ihmisestä, mutta näin ei ole. Demokratia puolestaan on perusteltu rakenne vain, jos ajatellaan, että ihmisen pyrkimykselle oikeassaoloon, valtaan ja toimeentuloon on annettava suurempi paino silloin, kun hän kuuluu enemmistöön kuin silloin, kun hän kuuluu vähemmistöön. Ei tällekään ajatukselle ole rationaalista perustetta. Tämähän on se myytti, jota nykyinen läntinen maailma kantaa ja joka on johtamassa kadun miehen barbariaan ja vaikeuksiin luonnon kanssa.)
*
Itse pidän – kuten varmaan olet huomanut – ratkaisuani enemmän selittävänä ja vähemmän myyttisenä kuin niitä ratkaisuja tai pohdintoja, joita kyseessä olevat filosofit, tai muutkaan joiden tekstejä olen lukenut, ovat esittäneet.
Mikäköhän olisi tilanne päinvastoin? Löytäisikö Popper mitään argumenttia persoonakratiaa vastaan. Tuskinpa. Luulisin, että hänen olisi hyväksyttävä rakenteita koskeva historismi, juuri siitä syystä, ettei hän hyväksy tarkoituksia koskevaa historismia. Entä Marcuse? Eikö juuri persoonakratiassa toteutuisi hänen kannattamansa valtion turvaama mahdollisimman suuri yksilönvapaus? Fromm? Eikö kuvaamani systeemi kannustaisi ihmisiä tuntemaan omat tarpeensa ja työskentelemään juuri niiden eteen? Mitä sanoisi Bloch? Myöntäisikö hän selitykseni vallankumouksellisesti utooppiseksi, toivoa antavaksi? Välttäähän tämä selitys lisäksi sen myytin, että yhteiskunnan toiminta määräytyy taloudesta. Mitä mieltä Lukács olisi filosofiani järjellisyydestä ja esittämästäni rakenteellisesta antikapitalismista? Ainakin hänen joitain päällimmäisiä toiveitaan se vastaisi. Entä yhtyisikö Russell selitykseeni siitä, millä tavalla ihminen ei ole yksineläjä? Ja mitä mieltä hän olisi tavastani välttää viimeiseen asti sellaisia argumentteja, jotka peräytyvät tunnepitoisiin oppeihin? Mitä sekä totalitariaa että massakulttuuria kaihtavat Adorno ja Horkheimer sanoisivat järjestelmästäni, joka on näitä kumpaakin ilmentämätön?
Entä muut? Löytäisiväkö he pelkän filosofisesti katsoen mallistani enemmän heikkouksia kuin vahvuuksia? Mitä mieltä sinä olet?