Mihin taloudellisen kilpailun koveneminen johtaa työelämässä eli

Kilpailupaineteoria

Aluksi muutama sana omasta työelämästäni. Opiskeluaikaa lukuun ottamatta olen ollut töissä vain kahdessa työpaikassa. Valmistuttuani olin alun toistakymmentä vuotta tutkijainsinöörinä Patenttivirastossa. Tutkijainsinöörin työ oli pääosin yksitoikkoista paperityötä, mutta patenttiviraston rauhassa oli aikaa miettiä tärkeämpiä asioita: mitä yksilönvapaus oikein on ja mikä on sen suhde sosialismiin ja markkinatalouteen, kuin myös vihreään ideologiaan, joka silloin aloitti nousunsa. Tältä ajalta on myös ensimmäinen kriittinen kannanottoni poliittista ja taloudellista järjestelmäämme kohtaan; se oli kirje vuoden -74 valtiosääntökomitealle – josta en tosin tiedä, lukiko sitä kukaan vai ei.

70-luvun puolessavälissä muutin perheeni kanssa Helsingistä Vihtiin, Oravalan kyläyhteisöön, vaimoni sukutilan maille. Jäin pois patenttivirastosta, kesät rakensin asuinpaikkaamme ja talvisin kirjoitin ja tein yksityisesti joitain patenttitöitä. Olipa meillä vuohia ja mehiläisiäkin. Hyppäsimme siis pois työelämän oravanpyörästä kyläyhteisöön ja perhekeskeiseen elämään ja täytyy sanoa, että nämä ajat, kun lapset olivat pieniä, olivat onnellisia aikoja – jos ei ole liiemmälti valittamista nykyäänkään. Oravalassa tutustuin sitten Kari Saaren-Seppälään, joka saavutti 80-luvulla melkoista mainetta tietotekniikkasysteemien suunnittelijoiden piirissä seinätekniikka-menetelmällään, jossa systeemi kuvataan seinälle järjestettyjen tietolappujen avulla. Toinen työpaikkani olikin sitten Kari Saaren-Seppälä Ky. Kari kiersi konsultoimassa yrityksiä ja minä valmistin tarvittavia välineitä, seinätekniikkalaukkuja. Työ oli vapaata, osittain puolipäivätyötä ja siinä ohessa kirjoitin kirjaa yhteiskunnallisista ajatuksistani.

Kirja, Uusi yhteiskuntajärjestelmä, ilmestyi vuonna -87 ja siinä oli jo ennustettu paitsi sosialismin häviö niin myös ne vaikeudet, joihin vapaa kapitalismi johtaa – ja jotka tänään ovat kaikkien havaittavissa. Kun kirjassa oli lisäksi esitetty teoreettinen kolmas vaihtoehto kapitalistiselle markkinataloudelle ja sosialistiselle ohjaukselle, niin ymmärrettävästi kirja esitti ihmisten mielestä aivan liian utopistisia ajatuksia. Muistetaan, että siihen aikaan sosialismi voi vielä useimpien mielestä tyydyttävästi ja muutkin kuin varsinaiset kapitalistit odottivat Suomessa innokkaana rahamarkkinoiden vapautumista – autuaan tietämättöminä tulevasta pankkikriisistä.

Yhteiskuntateoreetikkona olen siis itseoppinut, täysin akateemisten ympyröiden ulkopuolella. Sillä on omat hyvät ja huonot puolensa. Hyviin puoliin kuuluu se, ettei ole oppinut yhteiskunnallista ajatusmalliaan minkään vanhan oppiperinteen mukaan. On voinut rauhassa syventyä niihin perimmäisiin kysymyksiin, joita perinteiset yhteiskuntaopit eivät käsittele. Kysymys, joka minua on erityisesti kiinnostanut on juuri kysymys markkinataloudesta. Mikä on markkinatalouden ja valtiollisen ohjauksen suhde; millaisia sääntöjä vapaa markkinatalous vaatii ja kuka ne antaa? Näihin kysymyksiin olenkin sitten löytänyt ajatuksen, joka auttaa paremmin ymmärtämään mitä maailmassa tapahtuu. Itseoppineisuuden huonoihin puoliin kuuluu sitten se, että ei ole helppoa saada ääntään kuuluviin. Lähinnä vain auktoriteetteja kuunnellaan ja auktoriteetiksi päästään vain vanhan opin portaita nousten. Siksi toiseksi, kokonaan uuden filosofisen lähtökohdan ja siitä seuraavan logiikan tuominen yleiseen keskusteluun on aina vaikea asia, vaikka olisi haluakin ja vaikka kyseistä logiikkaa ei sinänsä olisi vaikea omaksua. Tämä siis jonkinlaisena alustuksena seuraavalle esitykselle.

Sitten päivän aiheeseen, joka on: mihin taloudellisen kilpailun koveneminen johtaa työelämässä. Tämä on aivan hyvä otsikko, mutta tässä minun ajattelumallissani se esittää vain yhden osan suurempaa kokonaisuutta. Kun pohditaan sitä, mitä työelämässä tapahtuu ja mitä siinä esiintyville epäkohdille voitaisiin tehdä, on ensin katsottava, mitä maailmassa ja erityisesti taloudessa nykyisin tapahtuu. Tästä olen laatinut listan, joka mielestäni ilmentää hyvinkin maailman menoa tänään.

Tekniikka kehittyy

Talous globalisoituu

Rikollisuus globalisoituu

Kansallisen politiikan mahdollisuudet kapenevat

Taloudellinen kilpailu kovenee

Opiskelusta tulee yhä stressaavampaa

Yritysten välinen valtapeli voimistuu

Taloudellisten päätösten jänneväli lyhenee

Elintaso nousee mutta tuloerot kasvavat

Köyhimmät maat köyhtyvät

Sosiaaliset ristiriidat voimistuvat

Huumausaineongelma pysyy ja pahenee

Kilpailu työpaikoista kovenee

Työttömyys vaivaa edelleen

Naisia alistetaan edelleen

Luonnon tuhoutuminen pysyy ongelmana

Lainsäädäntö ja byrokratia monimutkaistuvat

Oikeusjutut lisääntyvät ja kallistuvat

Oikean ja väärän raja hämärtyy

Kansanliikkeet voimistuvat ja radikalisoituvat

Terrorismin laajeneminen uhkaa

Yleinen pelko ja epävarmuus lisääntyy

Pituudestaan huolimatta lista ei ole millään tavalla täydellinen vaan jokainen voi lisätä siihen varmasti hyvinkin tärkeitä kohtia. Huomataan, että jokainen tässä esitetty kohta muodostaa sinänsä jo laajan ongelmakentän, jota voidaan käsitellä erikseen ja josta on pidetty lukuisia esitelmiä ja joista joidenkin ympärille on jopa syntynyt kansanliike. Kuitenkin tässä esitetyillä asioilla on myös yhdistäviä tekijöitä ja yksi niistä on juuri se, että nämä kaikki vaikuttavat työelämäämme. Maailman meno määrää sen, millaisia töitä tarvitaan ja palkitaan ja miten töistä kilpaillaan. Erääseen asiaan voidaan erityisesti kiinnittää huomio: työelämä on yhä voimakkaammin jakautumassa eri tavoilla vastakkaisiin osiin. Se jakautuu kasvaviin suuryrityksiin ja pieniin muutaman hengen firmoihin. Se jakautuu yliaktiiviseksi johtamiseksi ja turhautuneeksi alistumiseksi. Se jakautuu yhä pitempiä päiviä tekeviin työläisiin ja mitään työtä tekemättömiin työttömiin. Se jakautuu kilpaileviin leireihin, jotka käyttävät yhä suuremman osan energiastaan toisiaan vastaan taisteluun, ei tuotannolliseen toimintaan. Ja se jakautuu yhä voimakkaammin tehtäviin, jotka hävittävät olemassa olevia rakenteita ja tehtäviin, jotka korjaavat syntyneitä vaurioita.

Jos nyt yritetään yksinkertaistaa tätä listaa ja erottaa siitä olennaiset asiat, huomataan, että taloudellinen kilpailu, muodossa tai toisessa, nousee määräävään asemaan. Toinen ihmisten toimia väistämättä ohjaava asia on luonnontieteiden kehittyminen. Kun nämä kaksi asiaa toteutuvat eli kilpailu kovenee ja tekniikka kehittyy, tuloksena on väistämättä globaalimpi talous, kansallisen politiikan merkityksen väheneminen ja kasvavat tuloerot. Ja kasvavista tuloeroista on väistämättä seurauksena erilaisia sosiaalisia ongelmia, joista yhtenä esimerkkinä ovat työelämän ongelmat. Kun todetaan ja tunnustetaan, että luonnontieteiden kehitys on väistämätöntä ja toivottavaakin, jäljelle jää vain taloudellinen kilpailu. Tuhannen taalan – tai paremminkin tuhansien ihmishenkien – kysymys on: mitä taloudelliselle kilpailulle voidaan tehdä? Miten globaalia kilpailupainetta voidaan alentaa? Sillä jos kilpailupainetta voitaisiin alentaa, kaikkien muidenkin ongelmien ratkaiseminen helpottuisi radikaalisti. Luonnonvaroja olisi helpompi säästää, jollei niitä niin kipeästi vaadittaisi talouskilpailussa menestymiseen. Köyhien ja sairaiden hoitoon voitaisiin käyttää paljon enemmän yhteisiä varoja, jollei niitä kuluisi niin paljon mainontaan ym. kuluttajien manipulointiin. Työpaikallakin olisi miellyttävämpää, jollei kilpailu työnantajan suosiosta olisi niin kovaa.

Kysymys taloudellisen kilpailun kovuudesta on siis aivan keskeinen, mitä tahansa tämän päivän ongelmaa tarkastellaankin. Siihen on kolme erilaista tapaa vastata.

Tietenkin voidaan väittää vastoin äskeistä mielipidettäni, ettei kovakaan kilpailu oikeastaan ole ongelma. Vaikka se aiheuttaa paikallista hävitystä ja epäviihtyvyyttä, niin se kannustaa ihmisiä parempaan tuottavuuteen ja samalla se karsii huonoimmat ja heikoimmat yritykset markkinoilta. Siten kilpailu loppujen lopuksi koituu kaikkien hyväksi. Kun vain jaksetaan odottaa. Filosofialtaan tämä katsantokanta edustaa jonkinlaista darwinismia, jossa kehitys tapahtuu sopeutumisen ja olemassaolontaistelun kautta. Vahvimmat voittavat ja jatkavat sukua. Tämä näkemys tai elämänohje on tänään yleisempi kuin päältä päin näyttää, eikä se rajoitu pelkästään uusliberalismin kannattajiin. Kun kuka tahansa talousmies, poliitikko tai tavallinen työläinen varauksetta toteaa, että meidän on parannettava kilpailukykyämme, jotta saisimme sitä tai tätä, hän samalla – paitsi että mahdollisesti toteaa senhetkisen realiteetin – hyväksyy kilpailukyvyn kasvattamisen yleiseksi elämänohjeeksi. Jos on oikein, että me kasvatamme kilpailukykyämme, on kai oikein että muutkin kasvattavat. Mutta kun kaikki kasvattavat kilpailukykyään, kilpailu vain kovenee. Silloin kilpailun koveneminen on tunnustettava ja myös selitettävä yleisesti hyväksi asiaksi. Siinä on kapitalistisen ideologian työ ja tarkoitus.

Kuten kuulijalle lienee jo selvinnyt, mielestäni tämä elämänohje ei ole hyvä. Tässä filosofiassa darwinismi on väärin ymmärretty. Darwinismihan on vain kuvaileva tiede, jolla jälkikäteen selitetään, miksi vaikkapa kirahvilla on pitkä kaula. Samoin sillä voidaan jälkikäteen selittää, miksi se tai se firma on menestynyt. Mutta se ei sovellu tulevaisuuden suunnitteluun; itse asiassa darwinismi selittää tulevaisuuden nimenomaan sattuman, ei suunnittelun asiaksi. Jos darwinistinen heikkojen karsiutuminen kuitenkin muutetaan käytännön ohjeeksi avustaa heikkojen karsimisessa, kilpailun kovenemisen logiikka johtaa tuloksiin, joita ei parhaalla tahdollakaan voida pitää yhteisenä hyvänä. Onhan tällöin sallittua ja edullista vapauttaa ja koventaa taloudellinen kilpailu aina sodan asteelle, niin että asein valloitetaan öljylähteitä ja hallitaan kauppapaikkoja. Näin ajatellen myös terrorismi on hyvä asia, koventaahan se kilpailua.

Näin pitkälle ei yleensä haluta mennä. Niinpä useimmat niistä, jotka pitävät kilpailua periaatteessa väistämättömänä ja hyvänä asiana, vieroksuvat paitsi sotaa ja terrorismia myös nykyistä talouskilpailua, jossa häviäjille ei armoa anneta eikä luonnon terveydestä juuri välitetä. Jotain olisi tehtävä. Silloin yksinkertaisin ajatus on, että ihmisten pitäisi olla vähemmän kilpailuhenkisiä ja vallanhimoisia. Ihmisten pitäisi rakastaa rauhaa, olla epäitsekkäämpiä, suojella luontoa ja kohdata toisensa ystävinä eikä vihollisina. Nämä ovat tietenkin hyviä ja kannatettavia ohjeita. Ongelmana on kuitenkin se, että aina löytyy joitakin ihmisiä, jotka pitävät kovasta kilpailusta eivätkä usko näihin ohjeisiin. He pysyvät vallanhimoisina ja rahanahneina. Ja jollei heitä vastusteta, he ottavat kaiken vallan ja anastavat kaikki varat eikä yleinen tilanne ollenkaan parane vaan päinvastoin heikkenee. Se ei tietenkään ole tarkoitus.

Niinpä tämän ajattelutavan loogisena jatkona on vallanhimoisten ihmisten vastustaminen; toisin sanoen kilpailu vallasta vallanhimoisten ja vähemmän vallanhimoisten kesken. Tämä on kuitenkin käsitteellinen mahdottomuus. Valtaa ei voi anastaa, ellei sitä himoitse ainakin yhtä paljon kuin se, jolta sen yrittää ottaa. Siten tämän elämänohjeen noudattaminen, niin kauniilta ja oikealta kuin se kuulostaakin, johtaa ristiriitoihin, jotka vain pahentavat valtakilpailua. Jos ensimmäinen tapa suhtautua taloudellisen kilpailun kovenemiseen, siis sen varaukseton kannattaminen, antaa leimansa kapitalistiselle taloudelle, niin tämä toinen tapa, taloudellisen vallan ja kilpailun vastustaminen, on sosialismin syvin aatteellinen sisältö. Sosialismin perimmäinen ideahan oli – ja vieläkin on – nimenomaan vastustaa paitsi yksityisten tilanomistajien ja tehdaskapitalistien itsekästä vallankäyttöä niin myös valtion määräysvaltaa. Pakkoluovuttajat pakkoluovutetaan minkä jälkeen kilpailu lakkaa ja valtio kuoleutuu, kuten Marx asian ajatteli. Proletariaatin diktatuuria tosin tarvitaan, mutta se on tarkoitettu vain väliaikaiseksi vallanpitäjäksi. Valtakilpailun logiikka on kuitenkin armoton ja sosialismin käytännössä se johtaa siihen, ettei pakkovallasta voida luopua. Yksityinen taloudellinen kilpailu saadaan sosialismin pakkovallassa eliminoitua mutta tilalle tulee koko sosialistisen joukkueen taloudellinen kilpailu muuta maailmaa vastaan. Se on kovaa kilpailua, jossa proletariaatin diktatuuri on nyt pahasti häviöllä, kenties jo lopullisesti hävinnyt. Joka miekkaan tarttuu, se rahavaikeuksiin hukkuu, voitaisiin vanhaa kansanviisautta muokata tähän aikaan sopivaksi.

Kaikkien nykyisin opetettujen ja nyökkäyksin hyväksyttyjen yhteiskunnallisten aatesuuntien kuin myös kansanliikkeiden ajattelutapa on näiden kahden ajattelutavan jonkinlainen sekoitus. Ajatellaan toisaalta, että ainakin jotkut taloudelliset ja poliittiset kilpailut ovat hyväksi, mutta sitten ajatellaan toisaalta, että ihmisten itsekkyys pilaa kaiken; siksi vallanhimoiset ja ahneet on pantava kuriin. Vihreidenkin ideologia, joka sanoutuu irti vasemmisto-oikeisto mallista, noudattaa silti samaa logiikkaa. Vihreät ovat vain erikoistuneet sen itsekkyyden rajoittamiseen, jolla ihmiset kohtelevat luontoa. Viime vuosikymmenet maailmantaloudessa on siis noudatettu näiden kahden perusideologian, kapitalismin ja sosialismin, erilaisia sekoituksia. Nyt voidaan kysyä, onko maailman tilanne kehittynyt kohti parempia ja seesteisempiä aikoja? Mikäli alussa esittämäni listaan on uskominen, näin ei ole. Kehitys näyttää kulkevan kohti yhä kovemman kilpailun maailmaa, kiihtyvää jakautumista rikkaisiin ja köyhiin, terrorismia, sotimista ja hävitystä. Ja mikä huolestuttavinta, tämän kehityskulun edessä myös ne päättäjät ja oppineet, jotka haluaisivat muutosta, ovat neuvottomia. Nykyiset ideologiat ja yhteiskuntaopit eivät tarjoa edes teoreettista ratkaisua irtautua taloudellisen kilpailun pahenevasta kierteestä. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, ettei kilpailun kovuus eli kilpailupaine edes kuulu näiden ideologioiden käsitteistöön, puhumattakaan että sitä käsiteltäisiin ongelmana. Sosialismin oppikirjat puhuvat luokkataistelun tarpeellisuudesta ja kapitalistien ahneudesta muttei erilaisten taloudellisten kilpailujen kovuudesta. Kapitalistiset taloustieteet puhuvat vapaan kilpailun siunauksellisuudesta ja rationaalisista toimijoista muttei kilpailun kovenemisen negatiivisista seurauksista. Nyt kun kapitalistinen ideologia on päässyt voitolle, ahneus on muuttunut rationaalisuudeksi, siis hyväksi ja kannatettavaksi asiaksi. Onko sitten ihme, jos ihmiset käyttäytyvät korostetun itsekkäästi ja opettavat lapsensakin olemaan välittämättä muista.

Tässä tilanteessa siis nykyisin ollaan ja useimmat voivat varmaankin pääosin yhtyä siihen, mitä olen esittänyt. Nyt seuraa tämän esitelmän uuden ajatuksen esittävä osuus. Sitä on tietenkin vähän vaikeampi selittää ja ymmärtää kuin vanhaa ja tuttua, mutta yritetään.

On myös kolmas mahdollisuus suhtautua taloudelliseen kilpailuun. Otetaan asia tutkittavaksi, arvioitavaksi ja määriteltäväksi. Ajatellaan, että sinänsä kilpailu on hyväksi, mutta liian kova kilpailu on pahaksi; siksi kilpailupainetta on alennettava. Tämän ajattelutavan mukaan liian kovan kilpailun aiheuttajana ei siis pidetä ihmisen itsekkyyttä eikä ahneutta vaan taloudellisen järjestelmän sisäistä kilpailupainetta, joka muodostuu kun luonnollisen itsekkäät ihmiset ajavat omia etujaan kilpailun sääntöjen mukaan. Tämän ajattelutavan mahdollistaa toteamus, että erilailla toimivat taloudet ovat nimenomaan erilaisia palkitsemisjärjestelmiä ja erilaisissa palkitsemisjärjestelmissä on varmaankin erilaiset kilpailupaineet. Silloin kilpailupaineeseen voidaan vaikuttaa palkitsemisjärjestelmää eli vaihdannan sääntöjä muokkaamalla. Perehdytään asiaan tarkemmin lähtemällä siitä, mitä kilpailupaineesta voidaan yleisesti sanoa.

Ensiksi voidaan määrittelynomaisesti todeta, että kilpailupaine on verrannollinen palkinnon suuruuteen. Mitä tärkeämpää on voittaa ja/tai mitä vakavampaa menetystä häviäminen merkitsee, sitä enemmän voimavaroja kilpailuun kannattaa sijoittaa ja sitä kovemmin vastustajia kannattaa käsitellä.

Toiseksi voidaan todeta, että taloudellista kilpailua käydään tietysti suoraan omistamisesta, siitä kuka saa omistukseensa mitäkin, mutta erityisesti sitä käydään vallasta määrätä sen kilpailun säännöt, jolla palkintoja voitetaan eli omistuksia hankitaan eli vaihdantaa suoritetaan. Kilpailu säännöistä on erityisen kovaa, koska palkinto on suuri: voittajat pääsevät itse määräämään itselleen palkinnot. Voittajat voivat esimerkiksi määrätä, että muiden on annettava osa voitoistaan heille. Juoksukilpailussa tämä tarkoittaisi tilannetta, jossa voittaja saisi tavallisen palkinnon lisäksi määrätä, miten kilpailua tästedes käydään. Hän voisi silloin antaa vaikkapa vähän etumatkaa itselleen ja niille, jotka häntä auttavat. Olennaista on, että voittajien ja häviäjien ero kasvaa tällaisessa kilpailussa ajanmittaan paljon suuremmaksi kuin sellaisessa, jossa jaetaan vain tavalliset palkinnot.

Kilpailu on siis sitä kovempaa mitä vapaammin voittajat voivat säädellä kilpailun sääntöjä eli mitä suurempi valta heillä on valita oikeinpelaajat ja väärinpelaajat ja palkita oikeinpelaajia ja rangaista väärinpelaajia. Näin voidaan päätellä, että kilpailupainetta voidaan alentaa rajoittamalla voittajien valtaa luokitella, palkita ja rangaista. Tässä on siis teoreettinen vastaus alussa esitettyyn kilpailupaineen ongelmaan. Ehkä on paikallaan vielä kerran korostaa sitä, että tässä ajattelutavassa ei erotella hyvää vallankäyttöä huonosta. Ei siis ajatella niin, että maailma tulee paremmaksi kun huonoja ja itsekkäitä päätöksiä tekevät vallanpitäjät korvataan hyvillä ja oikeudenmukaisilla johtajilla. Näin ajatellen ei myöskään erotella yhteiskunnallista ja yksityistä vallankäyttöä ja pidetä jompaakumpaa parempana kuin toista. Tässä teoriassa vallankäyttöä pidetään sinänsä huonona asiana. Mutta tietenkin myös hyvää toimintaa on olemassa. Sitä on sellaiseen maailmaan pyrkiminen, jossa rakenteellista taloudellista valtaa on mahdollisimman vähän.

Nyt voidaan tarkemmin katsoa, miten kilpailupaineen käsite selittää sosialismin ja kapitalismin käytäntöä ja mikä on sen suhde kommunismin ja markkinatalouden ideaaleihin. Mitä taloudellinen valta luokitella, palkita ja rangaista kussakin tapauksessa merkitsee?

Sosialistisen vallankäytön perussisältö on yleisesti tunnettu. Sen lähtökohtana on poliittisessa kilpailussa, usein aseilla käydyssä, voitettu valta määrätä miten haltuun otettua taloutta hoidetaan. Poliittinen johto luokittelee erilaisia toimia ja toimijoita ja osoittaa niille sitten erilaisia palkintoja ja rangaistuksia. Koska sosialistisen hallinnan alue on laaja, koko valtion kokoinen, kilpailu siitä on kovaa ja tuhlaavaa. Eikä kilpailu tapahdu vain sosialistisen rakenteen sisällä vaan sosialististen yksikköjen on kilpailtava myös muita valtoja vastaan. Sen kilpailun kovuudesta ja tuhlaavuudesta saa kuvan, kun ajattelee sitä asevarustelukierrettä, johon kylmän sodan aikana jouduttiin. Voidaan sanoa, että neuvostososialismi romahti liialliseen kilpailupaineeseen, joka johtui aivan liian suuresta palkinnosta. Palkintonahan oli valta ohjata keskusjohtoisesti koko valtavan valtakunnan taloutta. Tietysti voidaan sanoa myös, että sosialismi romahti huonoon johtoon, tuhlailevaan tuotantoon, taloudellisen aloitekyvyn puutteeseen tai kuluttajien tarpeista piittaamattomuuteen, mutta kun asiaa tarkemmin ajattelee, havaitsee, että näiden kaikkien takana on se tärkein asia: oli keskityttävä kilpailukyvyn parantamiseen poliittisessa taistelussa länsivaltoja vastaan, muista asioista viis.

Jos sosialistisen vallan idea ja käytäntö on nykyisin hyvin tunnettu, niin kapitalistisen vallan idea ja käytäntö ei. Se on erittäin huonosti ymmärretty asia – juuri sitä puutettahan olen tässä korjaamassa. Kun valta määritellään siten, että valta on valtaa luokitella, palkita ja rangaista, huomataan, että puhtaassa kapitalismissa sitä käyttävät vain omistajat ja vain kun he omistamiensa tuotteiden myyjinä suhtautuvat eri tavalla eri ostajiin; kun he luokittelevat ostajat heille edullisiin ja haitallisiin ja palkitsevat edellisiä esimerkiksi halvemmilla hinnoilla ja rankaisevat jälkimmäisiä esimerkiksi kieltäytymällä myymästä heille. Tämä on kapitalistisen vallankäytön periaatteellinen sisältö, joka sitten johtaa erilaisiin alistaviin käytäntöihin. Ja juuri tämän vallan hallinnasta kilpaileminen leimaa ja määrää nykyisen maailmanmenon, jota alussa esittämäni lista kuvaa.

Selvää on, että esittämäni käsitys kapitalistisen vallan olemuksesta poikkeaa radikaalisti yleisestä käsityksestä. Tapanahan on ajatella, että sillä on valtaa, jolla on paljon rahaa. Tai että kapitalistin valta on työläisen riistämisessä, vallassa maksaa pieniä palkkoja. Näiden näkemysten logiikka ei kuitenkaan kestä tarkempaa tarkastelua. Rahan ”valtahan” on vain siinä, että sillä voidaan ostaa erilaisia hyödykkeitä; ei rahalla voida suoraan ostaa määräysvaltaa toisiin ihmisiin eikä rahalla voida luokitella ihmisiä. Rahalla kapitalisti voi tietysti ostaa tuotantovälineitä ja työtä, muttei näihin hankintoihin vielä mitään vallankäyttöä sisälly. Vasta siinä vaiheessa, kun tehtailija myy omistamaansa: ensinnäkin tavallaan vuokraa tuotantovälineitään työläisille ja toiseksi myy sitten heidän tekemiään tuotteita maailmalle, hän käyttää valtaansa. Hän luokittelee, palkitsee ja rankaisee, kun hän ei myy samalla rahassa ilmoitetulla hinnalla kaikille vaan asettaa myynnille ehtoja, jotka antavat myyjälle oikeuden määrätä ostajan tekemästä tuotannosta. Tällä tavalla rahallakin on valtaa, mutta olennaista taloudellisen vallan käytölle on se, ettei kaikkea myydä rahalla vaan kauppahintaan voidaan sisällyttää alistussuhde. Tällaisten alistussuhteiden kautta yritykset organisoituvat, kasvavat, verkottuvat ja täyttävät maan vallallaan.

Työsuhteessakaan olennaista ei ole palkka vaan tuotantovälineen näkymätön vuokra. Kun työnantaja palkkaa työntekijän, kyse on oikeastaan kahdesta eri kaupasta. Työnantaja vuokraa tuotantovälineen työntekijälle ja työntekijä myy työnsä työnantajalle. Puhtaassa markkinataloudessa se tarkoittaisi sitä, että työnantaja vuokraisi tuotantovälineen parhaiten maksavalle, joka olisi vapaa tekemään sillä mitä haluaa ja myymään työnsä eniten maksavalle. Työnantaja puolestaan olisi vapaa ostamaan haluamansa tuotannon sieltä, mistä sen halvimmalla saa. Kaikkien pitäisi olla tyytyväisiä. Se, ettei näin toimita, johtuu paitsi käytännön kaupanteon vaikeuksista niin myös siitä, että silloin työnantajan ja työntekijän käsitteitä ei enää olisi, eikä se olisi kaikkien mieleen. Kun ei olisi työnantajia eikä työntekijöitä ei olisi myöskään sitä valtaa, jolla työnantaja voi työntekijää painostaa.

Vaikka esittämäni teoria antaa niin sanotusti huutia sekä reaalisosialismille että reaalimarkkinataloudelle, on kiintoisaa todeta, että se vastaa hyvinkin sekä kommunismin perimmäistä tavoitetta että ideaalia markkinataloutta. Kommunismin tavoitteenahan on kaiken vallankäytön vähentäminen ja myös valtiovallan kuoleutuminen. Silloin jokainen on vapaa toimimaan kykyjensä mukaan ja kaikille riittää tarpeidensa mukaan. Toisaalta markkinatalouden idea on se, että nimenomaan ostajat ovat vapaita ja tasavertaisia valitsemaan kaikkia tuotteita, jolloin tuotanto optimoituu kuluttajien toiveiden mukaan. Näin päädytään hämmentävään päätelmään: ideaali kommunismi yhtyy ideaaliin markkinatalouteen. Tällaista ideaalia on luontevaa kutsua taloudelliseksi demokratiaksi, sillä sen perusajatus on sama kuin poliittisen demokratian. Yhteiskunnallista kehitystä ohjataan alhaalta päin, niin että jokaisella yksilöllä on yhtäläinen äänioikeus ja yhtäläinen osto-oikeus, ilman yksinoikeuksia, luokitteluja ja välikäsiä.

Tähän mennessä on siis päätelty seuraavasti: Työelämän ongelmat ovat osa nykyistä maailmanmenoa, jossa määräävänä tekijänä on kiristyvä taloudellinen kilpailu. Koska kilpailun kovuus riippuu palkinnon suuruudesta ja palkinnon suuruus riippuu voitettavissa olevan taloudellisen vallan määrästä, kilpailupainetta voidaan alentaa vähentämällä voitettavan vallan määrää. Palkintona olevan vallan suuruus riippuu puolestaan voittajan mahdollisuudesta luokitella, palkita ja rangaista muita. Siten taloudellista kilpailupainetta voidaan alentaa vähentämällä toisaalta valtiovallan valtaa luokitella, palkita ja rangaista erilaisia taloudellisia toimijoita, ja toisaalta myyjien valtaa luokitella, palkita ja rangaista erilaisia ostajia. Tässä on pähkinänkuoressa taloudellisen demokratian teoria tai kilpailupaineteoria, kuinka vain. Ehkäpä asiaa vielä selventää, jos kuvittelee ensin pohjimmaisen tason, täysin vapaan kilpailun ilman mitään sääntöjä. Kiivaimmillaan tällaista kilpaa käydään asein ja väkivalloin ja tiukasti järjestynein joukoin. Kun sitten varastamiset ja sotimiset todetaan yleiseksi tuhlaukseksi, kilpailua rajoitetaan yhdessä sovituilla säännöillä: sotimalla ja varastamalla saatua omaisuutta ei pidetä laillisena. Tekninen kehitys kasvattaa kuitenkin jatkuvasti omistajien ja omistamattomien välistä kuilua, nostaa kilpailupainetta ja kasvattaa tuhlausta. Näin on aika ajoin kiellettävä yhä pienempiä ja näkymättömämpiä vallankäytön muotoja. Suuntana on yhä täydellisempi eli ostajille yhä vapaampi markkinatalous.

Entä millaisia ohjeita kilpailupaineteoria antaa käytännön taloudenhoitoon? Ensinnäkin teoria väittää, ettei nykytalouden ongelmia voida ratkaista paikallisesti eikä yhdenkään yksityisen valtion toimin. Ongelmana on globaalin talouden liiallinen kilpailupaine, joka vaikuttaa kunkin valtion sisäiseen talouteen riippumatta siitä, millaisin säännöin valtiovalta taloutta ohjaa. Kansainvälisestä kilpailusta ei voi sanoutua irti edes sulkemalla rajat, sillä silloin häviää varmasti. Tästä johtuu myös se, ettei alussa esitettyjä ongelmia voida ratkaista perinteisin sosialistisin menetelmin. Työläisten ja työttömien asemaa ei voida enää parantaa lakkoilemalla eikä palkkoja ja työaikoja säätelemällä. Säätelyllä voidaan joitain ongelmia tilapäisesti helpottaa, mutta koska sillä ei vähennetä kilpailupainetta, ongelmat vain siirtyvät muualle ja tulevat myöhemmin jossain muodossa esiin.

Kilpailun aikaansaamiin ongelmiin voidaan siis vaikuttaa vain kansainvälisellä yhteistyöllä, jonka päämääränä on kieltää vakavimmat ostajien vapauden loukkaukset kansainvälisessä taloudessa. On huomattava, että kilpailupaineteoria puhuu nimenomaan ostamisen vapaudesta, ei myymisen vapaudesta. Tässä on olennainen ero siihen nähden, miten kansainväliset elimet, esim. WTO, haluavat kauppaa vapauttaa. WTO:lle tärkeintä on se, että (läntisen maailman) suuryritykset voivat mahdollisimman vapaasti myydä tuotteitaan kaikkialle. Siksi tulleja ja muita tuonnin esteitä on poistettava. Kilpailupaineteorian mukaan näin ei ole vaan kukin itsenäinen valtio voi asettaa eri tuotteille sellaiset tullit kuin se itse katsoo kannattaviksi. Sen sijaan kilpailupaineen alenemisen kannalta on tärkeää, etteivät valtiot ja yritykset myy eri maihin tuotteitaan erilaisilla hinnoilla ja ehdoilla. Kaikenlainen dumppaus kuin myös hintadifferointi on siis kiellettyä.

Keskeinen kilpailupaineteorian tulos on vaatimus markkinoita koskevan tiedon julkisuudesta. Jotta kaikilla ostajilla olisi tasapuolinen vapaus ostaa kaikkia tuotteita, jokaisella on oltava ensin vapaus tuotteita ja hintoja koskeviin tietoihin. Tämä tarkoittaa ei vain pankkisalaisuudesta vaan kaikista kaupankäyntisalaisuuksista luopumista. Salaisuudethan ovat mitä tehokkaimpia vallan välineitä, koska niillä vallankäyttö voidaan kätkeä. Tästä syystä, esimerkiksi, rikollisin raha hakeutuu tiukimman pankkisalaisuuden piiriin ja varmaankin myös toisin päin.

Toinen suuren luokan asia on se, että kilpailupaineteoria pitää osakeyhtiöihin perustuvaa tuotantojärjestelmää aivan liian valtavana ja valtakeskeisenä. Osakeyhtiöt ovatkin varsin tehokas yhdistelmä erilaisia myyjän vallan käytäntöjä. Osakeyhtiöiden valta johtuu osaksi siitä, että valtiovallat antavat (myyvät) sellaisia etuja osakeyhtiöille, joita muut yritysmuodot ja tavalliset yksityishenkilöt eivät saa. Osaksi osakeyhtiöiden valta johtuu siitä kaikille yrityksille yhteisestä asiasta – josta jo on ollut puhe – ettei työnantajan ja työntekijän valtasuhdetta ole purettu kaupoiksi, jolloin työnantaja voi käyttää myyjän valtaansa työntekijään. Ja osaksi kyseinen valta johtuu kaikille tuottajille suodusta vapaudesta kohdella eri ostajia eri tavoin, luokitella, palkita ja rangaista. Tästä esimerkkinä on kaupan keskittyminen yhä suurempiin yksiköihin. Olennaiselta osaltaan se perustuu siihen, että tuottaja voi myydä suurostajalle halvemmalla kuin pienille sellaisissakin tapauksissa kun oston määrä ei mitenkään vaikuta tuotantokustannuksiin. Kilpailullisista syistä myyjän kannattaa silloinkin myydä halvemmalla suurostajalle, joka näin voi kasvaa entistä suuremmaksi. Jos myyjän olisi myytävä kaikille samalla hinnalla, pienilläkin kaupoilla olisi mahdollisuutensa.

Vähäpätöinen ei ole sekään tulos, että kilpailupaineteorian mukaan yksinoikeuskauppa kasvattaa tuloeroja ja nostaa kilpailupainetta. Tärkein tämän periaatteen sovellus on tiedon tai informaation kauppa. Kaikenlaista informaatiota, keksintöjä, uutisia, taideteoksia, urheilutapahtumia jne. myydään yksinoikeuksin, koska näin luodulla kilpailutilanteella voidaan nostaa hintaa. Nyt on huomattava, että tiedolla on kahdenlaista arvoa. Ensinnäkin sillä on kuluttaja-arvo, se hyöty tai huvi, minkä kuluttaja saa riippumatta siitä saako joku toinen siitä saman hyödyn tai ei. Toinen tiedon arvo on sen markkina-arvo, jonka tiedon välittäjä saa siitä, ettei muilla ole tätä tietoa. Myyjän puolelta vapailla markkinoilla tiedon salaaminen tulee arvokkaaksi ja salaavien organisaatioiden valtaa kasvattavaksi. Jokainen ymmärtää, ettei se ole yleisen kehityksen kannalta edullista. Siksi tässä esittämänikin tieto on aivan julkista ja vapaasti levitettävää.

Koti