Kapitalismin kehitys
Taloudellisen toiminnan alussa, kun jokin olio ottaa luonnosta ravintoa tai käyttää sitä muuten hyväkseen, on yksinkertaisinta, että olio nauttii sen itse tai muuten määrää sen käytöstä. Sen osan ruoasta tai muusta taloudellisesta hyödystä, jota sen hankkija ei käytä itse, se antaa oman valintansa mukaan lähimmilleen, yleisesti lapsilleen. Näin se tekee mahdolliseksi itsensä ja lähisukulaistensa olemassaolon ja lisääntymisen maailmassa.
Kun on kyse ihmisten järjestelmistä, tämä luonnollinen periaate johtaa yhden henkilön hallitsemaan talouteen, aluksi perheessä ja sitten yhä laajemmissa ja kehittyneemmissä taloudellisissa yksiköissä: suvussa, kauppahuoneessa ja yrityksessä. Tälle taloudellisten hyötyjen jakoperiaatteelle rakentuvan talousrakenteen päämäärä tai ihanne olisi yhden henkilön ohjaaman yrityksen ylivalta maailman kaikissa taloudellisissa asioissa — aivan kuten uskonnollisella puolella paavillinen periaate tähtää paavin ylivaltaan kaikissa hengellisissä asioissa ja kuten politiikassa diktatorinen periaate pyrkii diktaattorin hallitseman valtakunnan ylivaltaan koko maailmassa.
Kapitalistinen talousperiaate on edullinen ja kasvukykyinen ainakin kahdella tavalla. Ensiksi on energiataloudellisesti edullista, että kukin henkilö syö itse oman ruokansa (verrattuna siihen, että ihmiset syöttelisivät toisiaan) ja jakaa ylimääräiset taloudelliset hyödyt lähipiiriinsä (verrattuna siihen, että niitä jaettaisiin kauas). Toiseksi, yhden luonnon hyödyntämisessä taitavaksi osoittautuneen henkilön johtama taloudellinen yksikkö voi tämän henkilön ohjauksessa muuttaa ja hyödyntää luontoa tehokkaammin kuin silloin, jos jokainen tekisi sen erikseen. Tällaisia ihmisten toiveista riippumattomasti selittyviä taloudellisia etuja sanotaan tässä luonnollisiksi taloudellisiksi eduiksi. Ne ovat luonteeltaan sillä tavalla fyysisiä, että niistä on helppo saavuttaa melko laaja yksimielisyys.
Kapitalistiselle vallankäytölle on siis pienessä mittakaavassa luonnollinen selitys. Kapitalistisen vallankäytön luonnollinen edullisuus kuitenkin vähenee, kun se kasvaa laajemmaksi ja järjestelmälliseksi. Hyötyjen ohjaukset kaukaisiin kohteisiin alkavat kuluttaa luonnollisia hyötyjä enemmän kuin näin voitetaan. Jos kapitalistisen järjestelmän kannattavuudet johtuisivat vain luonnollisista kannattavuuksista, yritykset eivät kasvaisi ollenkaan niin suuriksi kuin ne nykyisin kasvavat. Mutta keskitetyn kapitalistisen ohjauksen mitattava kannattavuus ei perustu luonnollisten hyötyjen mittaamiseen vaan niiden hyötyjen mittaamiseen, jotka ovat syntyneet, kun tuottajat suhteuttavat myymiensä tuotteiden hinnat heille itselleen edullisiksi.
Aivan kapitalistisen kehityksen alussa ja ääritapauksessa tuottajat voivat kieltäytyä antamasta tai myymästä tuotettaan sellaisille ihmisille, jotka eivät toimi heidän tahtojensa mukaan. Tärkeän taloudellisen, fyysisen välineen valtaaja tai valmistaja on omaisuutensa avulla vahvempi kuin henkilö, jolla ei ole omaisuutta. Tästä syystä tämä toinen henkilö ei voi ottaa tätä omaisuutta ensinmainitulta ja jos hän haluaa saada osan siitä tai sen tuottamasta hyödystä itselleen, hänen on ostettava se suostumalla omistajan sanelemiin ehtoihin. Kapitalistinen järjestelmä syntyy silloin, kun tämä omistajan luonnollinen valta hyväksytään järjestelmälliseksi oikeudeksi.
Alkeellisessa ympäristössä tilanne on omistamattomalle kysymys elämästä tai kuolemasta. Saadakseen esimerkiksi jokapäiväisen leipänsä omistajan haltuunsa ottamalta maalta, maata omistamattoman henkilön on käytännössä pakko hyväksyä omistajan ehdot ja samalla kapitalistisen periaatteen oikeus ja ryhtyä yhteistyöhön omistajan johdolla. Näin kapitalistisesta periaatteesta hyötyjiä on kaksi, vahvempi ja heikompi; omistusvaltansa ja fyysisen tasapainon säilyttämiseksi vahvempi tekee luonnollisesti sellaisen sopimuksen, jolla hän saa suuremman osan yhdessä tuotetusta hyödystä.
Kun näiden kahden talous kehittyy ja eteen tulee uusia valtauksia ja uusia omistamattomia, he valtaavat lisää omaisuutta, tekevät uusien ihmisten kanssa kauppoja ja yhteistyösopimuksia ja uusien sopimusten yhdistämät kapitalistit tuottavat yhä enemmän yhteistä omaisuutta. Yhdistyneiden kapitalistien kannattaa edelleen myydä tuotteitaan ja sopimuksiaan halvemmalla niille ostajille, joiden toiminta edistää heidän etujaan, ja näin kapitalistit suhteuttavat hallitsemiaan hintoja ja sopimuksia niin, että heidän etujensa ajaminen on kannattavaa. Kaikista tällaisen järjestelmän piiriin kuuluvista ihmisistä tulee etujen omistajia, kapitalisteja, jotka toimivat puolestaan samalla tavalla muihin nähden.
Tällä tavalla järjestelmä laajenee ja kasvaa yksityisten kapitalistien ja heidän muodostamiensa yhtiöiden sanelemien edullisuussuhteiden monimutkaiseksi verkoksi, jossa se on edullista, mikä laajentaa verkkoa edelleen eli mikä lisää jokaisen riippuvuutta järjestelmän mukaisesta kaupankäynnistä. Ylimpänä ovat ne, jotka omistavat suurimpia osuuksia suurimpien yhtiöiden ohjausvallasta ja saavat vähimmällä työllä hankittua lisää tuotteita ja ohjausvaltaa. Alimpana ovat ne, joilla ei ole vallassaan kuin tuotteiden palauttaminen luontoon eli niiden tavalliset kuluttajat. Kuluttamisestahan ei ole mitattavissa mitään suhteellista hyötyä kenellekään ja tästä syystä tuotteet voidaan myydä niiden vähäarvoisimmille kuluttajille vähittäiskaupassa samaan hintaan kaikille.
Suurin vallankäyttö on ylhäällä rakenteessa ja siksi sen tarvitsemien tuotteiden arvoerojen kasvattaminen on kannattavampaa kuin alhaalla olevien tavallisten kuluttajien tarvitsemien tuotteiden arvoerojen kasvattaminen. Mutta koska taloudelliset arvoerot ovat toisaalta toimeentuloeroja, edellä esitetty tarkoittaa, että rikkaiden rikastuttaminen on kapitalistisessa kentässä aina ja miten tahansa mitattuna edullisempaa kuin köyhien hyvinvoinnin edistäminen; kapitalistisen järjestelmän sisällä tämä ei ole yksilöiden tahdosta riippuvaista.
Kapitalistiseen järjestelmään sisältyy siis sellainen kannattavuusrakenne, joka rikastuttaa kapitalistista valtaa omistavia henkilöitä ja yrityksiä tämän rikastuttamisen luonnollisesta taloudellisesta kannattavuudesta riippumatta.
Periaatteessa se johtuu siitä, että kapitalistien valta valita ostajat ja suhteuttaa myymiensä tuotteiden arvot on poliittista eikä taloudellista valtaa — vaikka se olisikin alussa taloudellisesti perusteltavissa. Politiikkahan on tässä kirjassa määritelty ihmisten suhteeksi sopimusten ynnä muiden järjestelyjen kautta toisiinsa kun talous on määritelty ihmisten suhteeksi tuotannon ynnä muiden järjestelyjen kautta luontoon. Kun kapitalismiin liittyvän poliittisen vallan käyttö hyväksytään järjestelmälliseksi oikeudeksi, siitä kehittyy järjestelmällistä, kollektiivista valtaa ja myös poliittisia edullisuussuhteita. Näin kapitalistiseen talouteen tulee mukaan kapitalistisen edun komponentti, joka on luonteeltaan poliittinen ja jonka yksityiset ihmiset kokevat vapauttaan rajoittavana, tarkemmin selittämättömänä "rahavaltana".
Kapitalistiseen järjestelmään muodostuu tällä tavoin jokaisen taloudellisen sopimuksen ja kaupankäynnin sisäiseksi ominaisuudeksi sellainen suhde, joka siirtää sekä taloudellisia hyötyjä että poliittista valtaa omistussuhteissa ylöspäin. Tätä sanotaan kapitalistiseksi mekanismiksi. Se muodostaa käytännössä markkinakentän sellaiseksi, että ostaja saa viidellä markalla tuotteen, joka edistää kapitalistisen mekanismin toimintaa, kun taas vaihtoehtotuotteen hinnaksi tulee kuusi markkaa.
Koska luonnollinen taloudellinen edullisuus ja poliittinen edullisuus ovat eri asioita, niiden suunnat eroavat toisistaan ja kapitalistisen yksikön kehittyessä ja laajetessa kyseiset edullisuudet joutuvat keskenään yhä paheneviin ristiriitoihin.
Jos otetaan taloudellisesta yksiköstä esimerkiksi yritys, voidaan huomata, että yrityksen luonnollinen kannattavuus heikkenee yrityksen kasvaessa muun muassa siitä syystä, että yhden yksilön hallitsemassa yhteisössä alemmilla portailla olevat eivät enää voi määrätä itse kaikesta tuottamastaan taloudellisesta hyödystä vaan hyötyä joudutaan kuljettamaan kauas ylempien määräysten mukaan. Näin yritykseen kehittyy sisäistä laajenevaa tietojen, energian ja tuotteiden kuljetusta, jolla ei saavuteta suoraa taloudellista hyötyä. Tämänsuuntaisista syistä yrityksen luonnollinen taloudellinen kehitys hidastuu ja taantuu yrityksen kasvaessa.
Toisaalta yrityksen kapitalistinen edullisuus, joka liittyy sen valtaan määrätä taloudellisia arvosuhteita, kasvaa yrityksen kasvaessa jatkuvasti. Mitä suurempi yritys on, sitä paremmat mahdollisuudet sillä on määrätä asioista niin, että sen kilpailuasema muihin yrityksiin nähden edelleen paranee. Tästä syystä sellaisetkin yritykset, jotka ovat jo aikaa sitten ohittaneet luonnollisen kannattavuutensa rajan, ovat kannattavia kapitalistisessa käytännössä.
Kapitalistisen talouden koko rakenne voidaan kuvitella yhdeksi tällaiseksi yritykseksi. Jossain koossa sen luonnollinen taloudellinen edullisuus kehittyy negatiiviseksi, mutta kapitalistisesti mitattu edullisuus pitää kapitalistista taloutta jatkuvasti kannattavana. On muistettava, että kapitalistisen talouden sisällä ei ole mitään mahdollisuutta mitata pelkkää luonnollista taloudellisuutta, sillä mitattavia edullisuuksia on vain yhdenlaisia, rahallisia, ja niihin vaikuttavat kapitalismissa toisistaan erottamattomat poliittiset ja luonnolliset taloudelliset kannattavuudet.
Puhdas kapitalistinen talous toimii alussa hyvin niin kauan kuin se voi laajentaa aluettaan ja kasvaa niin, että myös alimpien kapitalistien eli työläisten toimeentulo lisääntyy ja heitä voidaan käyttää hyödyksi. (Tässä mallissa työläiset ovat tosiaan heikkoja kapitalisteja; sosialistisuus tulee myöhemmin). Mutta kun järjestelmän kasvattamat rikkaiden ja köyhien toimeentuloerot tulevat niin suuriksi, että työläisten aseman heikkeneminen vähentää heidän hyödyllisyyttään ja koko rakenteen luonnollista taloudellisuutta, koko järjestelmä käy epävakaaksi. Kun niillä, joiden pitäisi ostaa tuotteita, ei ole siihen varaa, ja kun niiden, joiden pitäisi valmistaa ja myydä tuotteita, ei kannata tehdä sitä, järjestelmää kohtaa kriisi, taloudellinen lama.