Kapitalismin ja markkinatalouden ero

Pentti Malaska on varsin oikeassa todetessaan (18.8), että kapitalismi ja markkinatalous ovat aivan eri asioita; että markkinatalous on yhteiskunnallinen instituutio kun taas kapitalismi on yritysten hallitsema ja ohjaama talousjärjestelmä, jolle yhteiskunnallisista toimista on vain haittaa. Malaskan esittämä markkinatalouden ja kapitalismin välinen rajankäynti jättää kuitenkin toivomisen varaa.

Jos sanotaan, että markkinataloudella on kolme ominaista perusperiaatetta: 1) oman edun tavoittelu, 2) vapaa kilpailu manipuloimattomilla markkinoilla ja 3) yrittäjän eettinen vastuu, niin tässä on kaksi ehtoa, joita on mahdoton yhteisesti eli yhteiskunnallisesti määritellä, ja kolmaskin jää Malaskan käsittelyssä turhan epämääräiseksi.

Ensiksi, oman edun tavoittelu on määre, joka voidaan yhdistää kaikkiin ihmisten toimiin ja kaikkiin talousjärjestelmiin. Myös sosialismiin ihmisiä opastettiin ja vieläkin opastetaan oman edun vuoksi: työläiset, yhdistäkää voimanne riistoporvareita vastaan, jotta vapautuisitte ja vaurastuisitte. Ja myös sosialismissa kukin yksilö pyrkii omaa etuaan ajatellen niin hyviin tuloihin ja asemiin kuin mahdollista. Sama pätee tietysti niin kapitalismiin kuin markkinatalouteenkin. Toiseksi, yrittäjän eettisen vastuun edellyttämää tietoa siitä, mikä on oikein ja oikeudenmukaista, on vaikea hankkia, puhumattakaan että sitä voitaisiin jollain tavalla edellyttää tai kontrolloida. Oikeudenmukaisuuden ja hyvyyden vaatimus on lisäksi yleisinhimillinen, järjestelmästä riippumaton. Myös sosialismissa vaadittiin ihmisiltä hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta; toivottiin jopa uuden sosialistisen ihmisen syntyä ja sen myötä oikean sosialismin voittoa. Näin ei kuitenkaan käynyt ja saatiin tyytyä reaalisosialismiin. Olen varma siitä, että myös toive uuden eettisen yrittäjän synnystä on turhaksi tuomittu ja kapitalistisessa järjestelmässä saadaan tyytyä reaalikapitalismiin, jossa eettisyyteen suhtaudutaan ko. järjestelmän ehdoilla, sen pysyvyyden varmistamiseksi.

Näistä syistä on selvää, ettei oman edun tavoittelua eikä eettisen vastuun edellytystä voida käyttää, kun etsitään olennaista eroa markkinatalouden ja kapitalismin välille. Siten Malaskan ehdoista jää jä ljelle vain yksi: vapaa kilpailu manipuloimattomilla markkinoilla. Siis, miten vapaa, manipuloimaton markkinakilpailu eroaa vapaasta kapitalistisesta kilpailusta? Tämä on ratkaiseva kysymys.

Malaska määrittelee oikein hyvin: Vapaa kilpailu tarkoittaa sitä, että kellä tahansa yrittäjällä on esteetön pääsy markkinoille tarjoamaan omia tuotteitaan asiakkaille siihen hintaan kuin hän pystyy, ja kenellä tahansa asiakkaalla on mahdollisuus saada ostaa haluamiaan tuotteita. Manipuloimattomilla markkinoilla mikään yrittäjä ei voi valita asiakkaitaan muun kuin markkinoilla julkisten kaupanehtojen mukaan . . . Hintataso määrä ytyy kokonaiskysynnän ja kokonaistarjonnan perusteella, johon kunkin yrittäjän osuus on marginaalinen. "Näkymätön käsi" ei saa tulla näkyväksi henkilöitymällä kabineteissa, sisäpiireissä, kartelleissa tai kaupan esteissä.

Olennaiset johtopäätökset jäävät kuitenkin tekemättä. Ne vaativatkin muutamia tarkentavia kysymyksiä. Mitä tarkoittaa, että kenellä tahansa asiakkaalla on mahdollisuus saada ostaa haluamiaan tuotteita? Ja mitä tarkoittaa, että yrittäjä ei voi valita asiakkaitaan muun kuin markkinoilla julkisten kaupanehtojen mukaan? Mitä on ostamisen vapaus? Millaiset ovat julkiset kaupanehdot silloin, kun ostaminen on vapaata? Ja vielä eräs keskeinen kysymys: mikä on sosialismin ja markkinatalouden ero, jos kaupanehdot määritellään yhteiskunnallisesti?

Jotta kaikkiin näihin kysymyksiin saataisiin vastaukset, on lähdettävä liikkeelle aivan vapauden peruskysymyksestä. Mitä yksilönvapaus oikein on? Mitä seuraa, jos lähdetään noudattamaan "vapainta" mahdollista aatetta eli että jokainen voi vapaasti itse määritellä yksilönvapauden sisällön? Vahvimmat tietenkin sanovat, että vapautta on se, että kaikki keinot ovat sallittuja; paras voittakoon. Jolloin he vahvimpina voivat alistaa heikommat haluamallaan tavalla, orjuuttamalla, varastamalla, kiristämällä ja vaikkapa muodostamalla vapailla sopimuksilla keskenään hallitusvallan ja panemalla toisinajattelijat tyrmään. Tätä ei tavallinen alistettu tietenkään pidä vapautena mutta ei voi asialle mitään: hän on häviäm ässä täysin vapaan kilpailun. Onko vapaus tätä?

Useiden mielestä ei ole. Jotta alistettujen vapaustilanne kohenisi, rajoittamattomalle yksilönvapaudelle asetetaan rajoituksia: ei saa orjuuttaa heikompia, ei saa varastaa eikä kiristää, ei saa panna toisinajattelijoita tyrmään. Ongelmana on kuitenkin se, ettei tällaisia kieltoja voi saattaa voimaan ilman hallitusvaltaa, joka tätä tehtävää suorittaessaan joutuu laatimaan yhteiset säännöt, verottamaan sen yhteiskunnan jäseniä, joille säännöt on tehty ja rajoittamaan niiden vapautta, jotka rikkovat näitä sääntöjä. Lisäksi näin saadut säännöt on tehty vielä paljolti vahvimpien ehdoilla. Vahvimmat hallinnoitsijat tietenkin mielellään ottavat vapauden lisätä omaa ohjausvaltaansa samalla rajoittaen muiden vapauksia, minkä lisäksi vielä jää voimaan rajoittamattomia vahvemman "vapauksia", joilla vapaat kansalaiset alistavat toisiaan. Aina joidenkin vapautta rajoitetaan, eikä sille voida mitään.

Kiintoisaa ja tärkeääkin on tietää, ettei kukaan ole ratkaissut näin syntynyttä pulmaa: mikä on yksilönvapauksien "neutraali" tilanne tai millä tavalla yksilö iden "vapautta" olisi paras rajoittaa, jotta vapaus olisi "suurimmillaan". Ja koska kysymystä ei ole ratkaistu, ei ole syytä uskoa, että kapitalistinen vapauskäytäntö olisi se oikea ja lopullinen. Näistä filosofisista kysymyksistä on kyse, kun yritetään ratkaista esimerkiksi sitä ajankohtaista ja tulevaisuuteen suuresti vaikuttavaa ongelmaa, minkä "vapaakaupan" laajeneminen on aikaansaanut ja josta mm. WTO:n ja mielenosoittajien väliset erimielisyydet kertovat. Lisääkö "vapaakaupan" laajeneminen yksilönvapautta, koska se laajentaa ihmisten mahdollisuuksia tehdä vapaita taloudellisia sopimuksia? Vai heikentääkö se yksilönvapautta, koska laajempi taloudellinen sopimusvapaus antaa taloudellisesti vahvemmille laajemman oikeuden hyötyä vahvemmuudestaan ja tehdä heikompien vapautta kaventavia sopimuksia? Eli käykö niin kuin kävi "vapaapolitiikan" laajetessa imperialismiksi, kun vahvimpien ehdoilla tehdyt "vapaat" sopimukset alistussuhteista, yhteisistä poliittisista eduista, kauppasaarroista, veroista, tulleista yms., kasvoivat maailmanlaajuiseksi alistusjärjestelmäksi.

Millaista vastausta käytäntö puoltaa? Mitä on todellisuudessa tapahtunut, kun maailmankauppaa on vapautettu? Varallisuuserot ovat kasvaneet niin maiden välillä kuin niiden sisällä. Useissa maissa suoranainen köyhyys on lisääntynyt. Hyvinkin toimeentulevien työntekijöiden työtahti on kiristynyt ja vapaa-aika vähentynyt. Varallisuuden yleisestä kasvusta huolimatta kiristyvä kilpailu vangitsee varat ja ihmiset yhä tiukemmin niihin toimintamalleihin, joissa tuotto-odotukset ovat suurimmat. Niinpä useimpien ihmisten vapaus hallita talouttaan on ilmeisesti vain kaventunut, vaikka yleisen kehityksen olisi luullut helpottavan kaikkien elämää.

Miksi näin on käynyt? Siksi, että "vapaa" kapitalistinen kaupankäynti- ja sopimusoikeus ei ole kaikille yhtä vapaa vaan kaupankäynnissä taloudellisesti vahvempi voi painostaa heikompaa. Tietenkin vahvemmat käyttävät "rationaalisesti" hyvä kseen "vapaata" sopimusoikeutta myös liittoutumiseen yhä laajemmiksi painostusryhmiksi ja yrityksiksi, jolloin heidän yhteinen sopimusvaltansa edelleen kasvaa ja yksittäisten kuluttajien ja työntekijöiden valta heikkenee. Ja, näin on pääteltävä, useimmissa maissa painostusvapauden globalisoituminen vain kaventaa ihmisten taloudellista vapautta elää haluamallaan tavalla. Entä millaista painostusta kapitalistisilla markkinoilla käytetään? Painostuksen mahdollistavia tekijöitä on kaksi. Ensiksi, rikas voi painostaa köyhää käyttäen hyväksi sitä, että rikkaalla on suurempi vapaus kieltäytyä kaupasta. Tästä syystä esimerkiksi talonomistaja voi palkata nälkäisen kulkurin ajamaan nurmikkonsa parista leivänpalasta. Jos hän yrittäisi ostaa saman ruohonleikkuun joltakin rikkaalta, hän joutuisi maksamaan paljon enemmän, koska harva rikas leivänpaloista innostuu. Toiseksi, myyjä voi painostaa ostajaa käyttäen hyväkseen sitä, että ostajan tarve kaupantekoon on välittömämpi. Ostaja voi kiristää rahalla, jolla ei sinänsä ole välitöntä arvoa, mutta myyjä voi kiristää tuotteella, jota ostaja nimenomaan tarvitsee. Tästä syystä esimerkiksi tukkukauppias voi vaatia vähittä iskauppiaalta sopimuksen, jonka mukaan jälkimmäinen luopuu vapaudestaan ostaa tuotteita muilta tukkureilta. Kun näistä painostustavoista tehdään nelikenttä, nähdään, että rikkailla myyjillä on ylivertainen neuvotteluasema köyhiin ostajiin nähden ja siten erityisesti heidän välinen "vapaiden" ja "rationaalisten" sopimusten ketju automaattisesti kasvattaa varallisuus- ja vapausaste-eroja. Harvojen rikkaiden vapaudet laajenevat ja muiden vapaudet supistuvat. Ongelmaan on kaksi erilaista ratkaisumallia.

Perinteisesti on noudatettu ns. sosialistista menetelmää. Se tarkoittaa sitä, että tuotantovälineiden omist ajien eli tuotannon myyjien painostusvoimaa vastaan asetetaan poliittisesti organisoitu työläisten eli työn myyjien joukkovoima. Tällä menetelmällä on meilläkin nostettu palkkoja ja saatu aikaiseksi työntekijö iden asemaa parantavaa lainsäädäntöä. Samalla on käytetty myös sosialidemokraattista joukkovoimaa, joka ohjaa hallitusvallan kautta varallisuutta niille, joilla ei ole edes työvoimaansa myytävänä. Näin on saatu kouluja, terveydenhoitoa ja eläkkeitä kaikille.

Kaupan globalisoituessa tämä ratkaisumalli ajautuu kuitenkin kasvaviin vaikeuksiin, koska se vaatii myös poliittisen joukkovoiman globalisoitumisen, mikä on mahdotonta tai ainakin hyvin vaikeaa. Mainittakoon, että juuri tätä Marx kumppaneineen yritti, kun imperialistinen maailmantalous viime vuosisadalla laajeni ja johti kasvavaan eriarvoisuuteen aivan kuten kapitalistinen maailmantalous tänään. Internationaali sosialismi kuitenkin epäonnistui, koska politiikassa kuppikuntaiset, uskonnolliset ja kansalliset edut ovat niin tärkeitä. Tuskin on perusteetonta sanoa, että tämä epäonnistuminen imperialismin ristiriitojen ratkaisemisessa johti maailmansotiin, jotka sitten vasta rikkoivat imperialismin käytännön ja teorian, mutta jättivät jäljelle kapitalismin ja sitä vastaan kilpailevan sosialismin.

On tärkeää huomata, että sosialistinen ratkaisu on puutteellinen myös siitä syystä, ettei se kohdistu markkinoilla muodostuvan eriarvoisuuden syihin vaan seurauksiin. Sosialismin lisäarvoteoria ei paikallistanut eriarvoistumisen syyksi sopimusepätasapainoa vaan tuotantovälineiden yksityisomistuksen ja porvarien itsekkyyden. Sosialistit antoivat kapitalistien pitää painostusvoimansa mutta asettivat sitä vastaan oman painostusvoimansa. Toisin sanoen, sosialistit eivät kohdistaneet protestiaan sitä sopimusvaltaa vastaan, joka rikkaalla myyjällä on köyhää ostajaa kohtaan vaan he kohdistivat tarmonsa siihen, että sen vallan avulla saatua rikkaiden varallisuutta ulosmitataan poliittisella voimalla köyhille, ja tietysti myös itse poliittisen voiman haltijoille. Tuloksena oli voimistuva vastakkainasettelu, jonka sosialistinen joukkovoima on nyt hävinnyt.

Toinen ratkaisumalli rikkaiden ja köyhien välisen kuilun kaventamiseen on siirtyä kohti täydellisempää markkinataloutta puuttumalla nimenomaan myyjän ja ostajan väliseen epätasapainoon. Kuten todettu, myyjän valta ostajan yli perustuu siihen, että kaupan kohteella on välittömämpi arvo ostajalle kuin myyjälle muutenhan ei koko kaupantekoa olisi. Valta on siinä, että myyjän kiristys olla myymättä tuotetta on periaatteessa vahvempi kuin ostajan kiristys olla antamatta rahaa tai lupausta siitä, että kyllä myöhemmin maksetaan. Mutta miten tämän painostusvallan käyttöä voidaan rajoittaa? Vastaus piilee siinä, että suuret rikkaudet ansaitaan suurtuotannolla ja suuret tuotantomäärät on aina myytävä, koska tuottajalla itsellään ei ole käyttöä koko määrälle ja tuotanto on jollain tavalla maksettava. Hän voi käyttää valtaansa vain valikoidusti sanomalla, että sinulle en myy niin edullisesti kuin muille, ellet sitoudu siihen ja siihen. Tai: myyn vain sinulle ja sellaisille, jotka sitoutuvat tähän ja tähän eli rajoittavat omaa toimintavapauttaan nä in ja näin. Näin tuottajat ja tukkurit nimenomaan toimivatkin ja näin talouteen muodostuu se lukemattomia pieniä ja suuria painostuksia sisältävä, yhä monimutkaistuva sopimusten verkko, joka kauppa kaupalta siirtää vapautta ja vaurautta köyhiltä kuluttajilta rikkaille tuottajille ja heidän etujensa ajajille.

Tätä vahvemman vapautta alistaa heikompaa voidaan rajoittaa yksinkertaisesti säännöllä, jonka mukaan kaikille mahdollisille ostajille on annettava sama ostamisen vapaus eli myös pidettävä sama hinta kaikille. Kun suurmyyjän on myytävä kaikille samalla hinnalla, yksittäiset kuluttajat muodostavat ikään kuin yhden suurostajan, jolla on suuren ostajan neuvotteluvoima, tosin organisoitumaton, näkymättömän käden tapaan toimiva. Tilanne palautuu normaaliksi markkinatilanteeksi myyjän ja ostajan välillä, jossa tuottaja voi joko pitää tuotantonsa itse tai myydä sen sillä markkinahinnalla, jonka kuluttajat yhdessä haluavat maksaa. Ilmeistä on, että tällaisilla markkinoilla suurtuotannon riskit ovat suuremmat eli kannattavuus heikompi kuin kapitalistisessa taloudessa. Vastaavasti rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on kapeampi ja ihmiset tuntevat itsensä vapaammiksi "markkinavoimien" ahdistavasta otteesta, jotka voimat muodostuvat juuri "vapaiden" mutta ihmisiä eriarvoistavien sopimusten kiristyvästä verkosta.

Siten voidaan määritellä, että markkinatalouden ero kapitalismiin nähden on juuri ja vain se, että markkinataloudessa yhteiskunta rajoittaa kaupankäynnin ja sopimisen vapautta periaatteella, että kaikilla on oltava sama ostamisen vapaus. Tämä on vaativa periaate, josta voidaan johtaa monia käytännön sääntöjä, esimerkiksi: Jotta kaikilla olisi sama vapaus kaupantekoon, kaikki kaupankäynti-informaatio on julkista, tuotteet, hinnat, laadut, määrät, myyjät ja myyntipaikat ja tämä koskee tietysti kaikkea kaupankäyntiä, myös rahan kauppaa ja julkisen talouden ostoja ja myyntejä. Ei ole pankkisalaisuuksia eikä valtiontalouden salaisuuksia. Jotta ostajan vapaus säilyisi rikkumattomana myöskään kaupan kohteena ei voi olla sopimusta, joka jollain tavalla rajoittaa ostamisen vapautta. Tästä seuraa mm. että markkinataloudessa ei ole yksinmyyntisopimuksia, ei rajoittavia ostosopimuksia eikä erityisasiakkaiden erityistä kohtelua. Ja jotta jokaisella yksilöllä olisi sama vapaus ostamiseen kuin joihinkin organisaatioon kuuluvilla, organisoitumiseen perustuvia oikeuksia ei ole. Se tarkoittaa, ettei markkinataloudessa ole myöskään osakeyhtiöitä vaan yritykset ovat yksilö iden yhteisomistuksia, joita kohdellaan omistajiensa omistuksena kuten muitakin yksilöiden omistuksia.

Tällaiset ovat siis julkiset kaupanehdot markkinataloudessa, kun ostaminen on vapaata. Jotta ehtoja noudatettaisiin, ne on laadittava laeiksi, joita on valvottava ja joiden rikkojien toimintavapautta on kavennettava. Mutta miten tällainen lainsäädäntö eroaa sosialistisesta lainsäädännöstä? Siten, että sosialistinen lainsäädäntö ohjaa taloutta vähän kapitalistiseen tapaan siten, että se luokittelee taloudellisia toimintoja ja antaa niille sitten erilaisia oikeuksia ja velvollisuuksia, jota säätelyä lainlaatijat tietenkin käyttävät myös kannattajiensa, oman puolueensa ja itsensä hyvinvoinnin edistämiseen. Markkinataloudellinen lainsäädäntö puolestaan on luokittelematonta, kaikille samaa eikä sillä voida ohjata varallisuutta tiettyihin kohteisiin. Päinvastoin, se on juuri sitä lainsäädäntöä, jolla yhteiskunta estää varallisuuden ohjautumisen vahvimmille ohjaajille. Se on lainsäädäntöä, jolla kielletään kaikilta esim. varastaminen, orjuuttaminen, kiristäminen ja sisäpiirikaupat, joita sääntöjä ilman nykyinen kapitalistinenkaan markkinatalous ei toimi. Oikeassa markkinataloudessa on näiden lisäksi kiellettävä myös kaupankäynnissä painostaminen, mikä toteutuu juuri säätämällä ostajien puolelta vapaat markkinat.