Kirjasta Matti Hyryläinen: Uusi yhteiskuntajärjestelmä
Kansalaispalkka
Vaikka työttömyys ei ole työttömän kuluttajan näkökannalta välttämättä ongelma, taloudellisen toimeentulon puute yleensä on. Jokaisessa yhteiskunnassa on ihmisiä, jotka oman muutosprosessinsa, nuoruuden, vanhuuden tai sairauden, tai yhteiskunnallisen muutosprosessin, suhdannevaihtelujen, laman tai muun sellaisen takia ovat "työttömiä" eli eivät tuota omaksi toimeentulokseen vaihdettavia taloudellisia hyödykkeitä. Kuitenkin heidän olemassaolossaan on jotain sellaista, josta halutaan pitää kiinni ja sen vuoksi yhteiskunta antaa heille heidän toimeentulonsa yhteisistä, veroilla kerätyistä varoista.
Tähän "hyödyttömään" ihmisen arvoon erilaiset yhteiskuntajärjestelmät suhtautuvat eri tavoin sen mukaan, miten näissä järjestelmissä ihmisten erilaisia ominaisuuksia asetetaan erilaisiin arvojärjestyksiin. Kapitalistissa yhteiskuntajärjestelmässä arvostetaan tietenkin eniten ihmisen tuottavuuden arvoa. Ihminen, jonka työ — olipa se urheilua, taiteilua, ompelua, myyntiä, johtamista ja niin edelleen — löytää ostajansa tai palkkaajansa, on arvonsa ansainnut parhaalla mahdollisella tavalla. Sen sijaan kaikki rahalla ostettavaa hyötyä tuottamaton on kapitalistisesi katsoen arvotonta. Kun tällaisessa järjestelmässä annetaan toimeentulo työttömille, sitä ei voida tehdä ilmaiseksi vaan siitä on saatava jotain hyötyä: toimeentulo on ansaittava jollain suorituksella. Jotta kukaan ei siis saisi avustusta mitään tekemättä, mitään ihmisarvostaan ylemmilleen luovuttamatta, "työttömyyskorvausta" joudutaan anomaan juoksemalla eri paikoissa ja laatimalla erilaisia papereita, joita sitten tutkitaan kuten työsuoritusta: ansaitseeko hakija avustuksen, ja jos ansaitsee, niin kuinka suuren.
Sosialistisessa talousjärjestelmässä ensisijainen mitta on ihmisen poliittinen arvo ja taloudellinen arvo on vasta toisella sijalla. Koska poliittisuus on yhteisöllisyyttä, ihmisen yksilöllisyydellä on tässä suhteutuksessa vielä pienempi arvo kuin kapitalistisessa suhteutuksessa. Niinpä sosialismissa jo normaali työ ja toimeentulo on järjestetty tavallaan samoin periaattein kuin lännessä sosiaaliapu. Yhteiskunta antaa ylhäältä päin työntekijälle hänen lakien ja normien mukaan ansaitsemansa toimeentulon. Sellaisten yksilöiden elämä, joilla ei ole poliittisia suhteita, on sosialistisessa yhteiskunnassa melko arvotonta ja puutteellista. Kun esimerkiksi länsimaisessa sekataloudessa taloudellisesti hyödyttömille ihmisille annetaan fyysiset elinehdot sosialistisia periaatteita käyttäen, se tehdään luokittelemalla heidät ryhmiin: lapset, työttömät, köyhät, eläkeläiset, opiskelijat ja niin edelleen. Jokainen tällainen luokittelu on poliittinen toimenpide, jonka tarkoituksena on muodostaa eriarvoisten ihmisten kenttä, jonka eroja voidaan hyödyntää poliittisesti. Voidaan olla eläkeläisten asialla, työttömien asialla ja niin edelleen jonkin ryhmän puolella muita ryhmiä vastaan. Näin toimittaessa yksilö ei voi saada mitään avustusta, ellei hän luovuta samalla omaa poliittista arvoaan ja valtaansa ylemmällä oleville eli ellei hän kannata jonkin ryhmän tavoitteita muita ryhmiä vastaan.
Konsumistinen arvomaailma on toisenlainen. Konsumistisen teorian mukaan ihmisellä on yhteisölleen ensin hänen yksilöllinen ihmisarvonsa, joka on riippumaton hänen asemastaan tai hyödyllisyydestään, toiseksi ihmisellä on hänen poliittinen arvonsa, jonka hän saa yhteiskunnan erilaisiin joukkoihin kuulumalla ja niissä saavutetun aseman mukaan, ja kolmanneksi ihmisellä on hänen taloudellinen arvonsa, jonka hän saa yhteisölle tuottamansa taloudellisen hyödyn mukaan. Ensimmäinen ja perustava näistä arvoista on yksilöllinen ihmisarvo: se on ihmisen niiden ominaisuuksien arvo, jotka ovat samat jokaisella täysin riippumatta poliittisista tai taloudellisista ansioista tai vahingollisuuksista. Se on jokaisella, jolla on luokitus "ihminen". Tämä arvo yhdistää lapsen ja vanhuksen, miehen ja naisen, terveen ja sairaan, poliisin ja rosvon, rikkaan ja köyhän, mustan ja valkoisen, vallanpitäjän ja vallankumouksellisen, piispan ja pakanan. Vasta tälle arvolle rakentuvat — alhaalta päin — muut ihmisen arvot.
Konsumismissa ihmisten perustoimeentulo maksetaan ihmisarvosta ja siksi se on yhtä suuri jokaiselle. Käytännössä tämä merkitsee jokaiselle kansalaiselle maksettavaa kansalaispalkkaa, jonka suuruus määräytyy sen mukaan, miten suureksi ihmisarvo yhteiskunnassa arvostetaan. Asioiden voidaan itse asiassa tulkita tapahtuvan näin jo nykyään: nykyisen kohdistamattomasti ja ansiottomasti annetun taloudellisen avustuksen määrästä nähdään nykyisen ihmisarvon reaalinen arvo — se on hyvin pieni suurista puheista huolimatta. Konsumisti ajattelee, ettei sellaisesta arvosta, jota arvostetaan vain puheiden tasolla, ole paljoakaan reaalista hyötyä omistajalleen. Siksi ihmisarvo ymmärretään konkreettisesti mitattavaksi arvoksi niin kuin muutkin yleiset arvot. Mittana on sen kansalaispalkan suuruus, joka yhteiskunnassa maksetaan sen vähäisimmällekin jäsenelle. Silloin voidaan sanoa, että ihmisarvo on jotain käytännössä tuntuvaa, eikä ole epäilystäkään siitä, etteikö kaikki ihmisarvoa mitätöivä toiminta — ymmärretäänpä sillä mitä ihmisten painostamista ja riistoa tahansa — ole reaalisesti vähempää kuin kapitalistisessa tai sosialistisessa yhteiskunnassa.
Kansalaispalkkaan siirtyminen on sinänsä jo vanha, mutta viime aikoina yhä voimakkaammin esille tullut ehdotus lähinnä byrokratian yksinkertaistamiseksi ja yleisen toimeentuloturvan aikaansaamiseksi yhä kasvaville työttömien joukoille. Se, että tähän asti ei olla vielä käytännössä edetty, johtuu kansalaispalkan periaatteellisesta sopimattomuudesta kapitalistis-sosialistiseen arvojärjestelmään ja ajattelutapaan; se kuuluu konsumististiseen, alhaalta kasvavien arvojen maailmankuvaan. Niin kauan kuin kansalaispalkkaa suunnitellaan maksettavaksi vain tietylle kansanosalle tai tiettyjä suorituksia vastaan, kuten yleensä on esitetty, se ei sisällöltään olennaisesti poikkea nykyisistä menettelytavoista. Kansalaispalkan sitominen mihin hyvänsä ehtoihin merkitsee sen poliittista suhteutusta ja aiheuttaa poliittisen kiistelyn siitä, mitä nämä ehdot olisivat ja keiden etuja niiden tulisi etupäässä huomioda: syntyy tilanne, joka ei tarjoa mitään olennaista uutta siihen, missä jo nykyään ollaan.
Kansalaispalkan idea on siinä, että sillä annetaan ihmisille toimeentulo, ilman että tapahtuu mitään taloudellisten tai poliittisten etujen suhteellistamista. Jokaiselle maksetaan sama rahamäärä, niin työssä olevalle kuin työttömälle, niin rikkaalle kuin köyhälle, niin vallassa olevalle kuin vankilassa olevalle. Vasta silloin se tasoittaa yhteiskunnallisia eriarvoisuuksia. Kun kansalaispalkka määrätään sen suuruiseksi kuin kaikkein pahimmassa puutteessa elävimmän katsotaan tarvitsevan sen lisäksi, mitä hän saa yhteisinä palveluina, koulutuksena, sairaanhoitona ynnä muuna sellaisena, se korvaa kaikki yhteiskunnalliset eläkkeet, työttömyysavustukset, sairaskorvaukset, lapsilisät ynnä muun sosiaaliavun. Vain tällaisella järjestelmällä saavutetaan se etu, että koko sosiaalibyrokratia ja sitä ohjaava poliittinen toiminta tulee tarpeettomaksi, ja vain näin suuren edun vuoksi muutos kannattaa tehdä.
Eikä taloudellisesti saavutettava säästö ole tärkein etu vaan vielä tärkeämpää on, että muutos merkitsee toimeentulon rajalla olevien ihmisten ihmisarvon vapauttamista kaikesta yhteiskunnallisesta luokittelusta eriasteisten arvottomien ryhmiin. Kun kaikki saavat saman perustoimeentulon, jokainen on periaatteessa yhtä arvokas kansalainen ja tältä pohjalta heikoimmat ja syrjityimmätkin ihmiset ovat vapaita tuntemaan yhteisyyttä ja toimimaan uutta luovasti ja rakentavasti. Kansalaispalkan suuruudesta järjestelmä ei sinänsä sano mitään; sen kansalaiset päättävät poliittisen järjestelmänsä avulla sopivaksi, jolloin sopivuus määräytyy juuri sen mukaan, mikä katsotaan riittäväksi vähäisimmälle eli jota suurempaa toimeentuloa yhteiskunnan ei tarvitse kenellekään järjestää. Silloin kukaan ei saa liian vähän. Ei myöskään voida sanoa, että joku saa liian paljon, kun kukaan ei saa enempää kuin toinen. Sellainen näkökanta, että jotkut — esimerkiksi rikkaat — tarvitsevat enemmän kuin toiset, kuuluu vanhan maailmankuvan mukaiseen ajattelutapaan ylhäältä päin määrätä asioille määriä. Alhaalta päin katsottuna ei ole määriä vaan suuntia, sieltä katsottuna ei ole kuin yksi tarve: enemmän. Jos joku alhaalta päin ansaitsee enemmän kuin toinen, hän voi tehdä sen normaalin taloudellisen mekanismin kautta työtänsä myymällä, säästämällä ja ostamalla vapaaehtoisia eläkkeitä. Tämä on yksinkertaisin tapa ymmärtää tarvitsemisen ja ansaitsemisen suhde.
Entä miten kansalaispalkkajärjestelmä on rahoitettavissa ja mitkä ovat siihen siirtymisen taloudelliset vaikutukset? Kun otetaan se huomioon, että yhteiskunta joka tapauksessa pyrkii järjestämään työttömien, eläkeläisten, lasten ynnä muiden taloudellisesti hyödyttömien kansalaisten toimeentulon sillä tavalla, etteivät he joudu kerjuulle tai kuole nälkään, heidän ihmisarvonsa ylläpitämiseen ei tässä järjestelmässä kulu — ellei niin haluta — sen enempää yhteisiä varoja kuin nykyisinkään. Tässä suhteessa muutos kansalaispalkkaan ei siis voi lisätä valtion taloudellista rasitusta. Kaikille niille taas, jotka ansaitsevat jo sinänsä riittävää palkkaa, kysymys kansalaispalkan tuomasta lisästä ei koske mitään erityistä "lisää" vaan osaa verotuksen kohdennuksessa. Se on tavallaan se osa palkkaa, josta ei mene veroa ja joka toimii konsumismissa tuloeroja tasaten niin kuin progressiivinen verotus nykyisessä järjestelmässä. Tämä osa voi olla suurempi tai pienempi ilman, että sillä on sinänsä yhteisiä varoja kuluttavaa vaikutusta. Staattisesti ajatellen kansalaispalkkaan siirtyminen ei sen takia — tietenkään — vaadi sen enempää varoja kuin se, mitä nykyisin käytetään sosiaalisina tulonsiirtoina. Kysymyshän on vain tulojen erilaisesta jakamisesta ihmisille. Yhdessä ihmiset tuottavat saman kuin ennenkin ja kuluttavat saman kuin ennenkin.
Sen sijaan kansalaispalkalla on varmasti talouselämän kehityssuuntaa muuttava vaikutus, koska se suhteellistaa tarpeet ja ansiot eri tavalla kuin nykyinen sosiaalijärjestelmä. Kun nykyisin kritisoidaan kansalaispalkkaa, kritiikki kohdistuu lähinnä siihen, että ansiottomasti saadun toimeentulon ajatellaan tekevän ihmiset laiskoiksi. Ajatellaan, että jos ihmiset saavat elantonsa ilmaiseksi, kukaan ei enää halua tehdä työtä ja koko järjestelmä romahtaa siihen. Tällaisen näkemyksen kannattamiselle on luonnollinen selitys nykyisellä tavalla järjestyvässä yhteiskunnassa, joka perustuu ylhäältä annettujen arvojen mukaiseen ihmiskuvaan, jossa ihmiset ovat perusluonteeltaan passiivisia ja tekevät työtä vain, jos heitä siihen määräyksillä tai nälällä pakotetaan. Tämä ajattelutapa — joka ei kylläkään selitä sitä, mikä voima panee vallassaolijat työskentelemään, vaikka he ovat kovinkin kaukana nälästä ja pakosta — on ymmärrettävä nykyisessä järjestelmässä, jossa ne tuotteet, joita tavallisella työnteolla pystytään hankkimaan, eivät ole työn vaivan arvoisia. Järjestelmässä, jossa suuri osa työläisen työn tuloksista käytetään sellaiseen yhteiseen kulutukseen, josta ei ole hänelle itselleen mitään hyötyä, työläinen ehkä mieluummin olisi tekemättä työtään, jos siihen olisi mahdollisuus.
Konsumistinen järjestelmä perustuu sellaiselle ihmiskuvalle, jossa ihminen on perusluonteeltaan aktiivinen ja arvioi asioita suhteellisesti. Sen — niin kuin kokemuksenkin — mukaan ihminen haluaa aina enemmän hyvää ja aina vähemmällä huonolla, niin työläinen, omistaja kuin poliitikkokin, jokainen ja jatkuvasti. Hyvä on aina muun muassa tietoa, valtaa ja taloudellista hyvinvointia; niitä tai ainakaan jotain niistä ei ole koskaan riittävästi kenelläkään. Huono on aina ulkoapäin tullutta, ihmisen tahdosta riippumatonta vaikeutta hyvien asioiden saamisessa, jotka vaikeudet eivät milloinkaan lopu ja joiden kasaantuminen asettaa kunkin ihmisen siihen tasapainopisteeseen, missä hän on.
Yksi kyseisistä vaikeuksista on yksilön kokema passiivisuus, joka johtuu siitä, ettei hän itse saa nauttia työnsä hedelmistä. Kansalaispalkka ei kuitenkaan vähennä ihmisten pyrkimystä parempaan toimeentuloon, suunta pysyy samana. Taloudellisista hyödykkeistä kiinnostuneet haluavat niitä jatkuvasti enemmän — niin kuin nykyäänkin — ja he ovat valmiita työskentelemään niiden saamiseksi niin kauan kuin työnteko ei kohtaa liikoja vaikeuksia ja niin kauan kuin se on henkilökohtaisesti kannattavaa. Tässä suhteessa kuluttajien järjestelmä on kuitenkin vähemmän rajoittava ja työntekoa ja yrittämistä passivoiva kuin kapitalistis-sosialistinen järjestelmä. Koska työn tuotosta ei konsumismissa mene niin suurta osaa erilaisten poliittisten ja sosiaalisten rakenteiden ylläpitämiseen, kaikki työntekijät saavat palkasta suuremman osan itselleen, mikä tietysti tekee taloudellisia hyötyjä tuottavan työnteon kannattavammaksi ja motivoivammaksi kuin mitä se on kapitalistissosialistisessa järjestelmässä.
Kun lisäksi konsumismissa ei ole kuin yksi ja sama veroprosentti kaikille, siinä ei ole myöskään progressiivisen tuloveron ja omaisuusveron aiheuttamaa rajoitusta lisätyönteon kannattavuuteen. Kun rikkailta poistetaan kapitalistisen mekanismin aikaansaama automaattinen rikastuminen, heidät voidaan vastaavasti vapauttaa sosialistisen mekanismin aiheuttamasta "liian" työnteon rankaisemisesta, joka suoritetaan muun muassa progressiivisen tuloveron avulla. Kuluttajien kannalta katsottuna ei ole millään tavalla perusteltua, että ihmisiä, jotka tavallista enemmän nauttivat työnteosta ja osaavat olla kuluttajille hyödyksi, rankaistaan tästä kaikille edullisesta ominaisuudesta.
Lisäksi kansalaispalkan sisältävä konsumismi sallii nykyistä järjestelmää joustavammin yksilöiden ohjautumisen sellaiseen työhön, jossa kukin on parhaimmillaan. Kun kansalaispalkka on sama, olipa henkilö palkkatyössä tai ei, ja kun työnantajaan ei kohdistu työpaikkoihin liittyviä kustannuksia, sosiaalimaksuja, minimipalkkaa ynnä muuta työsuhdebyrokratiaa, työsuhteen luominen ja sen ylläpitäminen tulee nykyistä helpommaksi ja kannattavammaksi kummallekin osapuolelle. Käytännössähän pienikin palkka ja pienestäkin työajasta tuo tällöin lisää toimeentuloa työntekijälle, muttei aiheuta ylimääräisiä kuluja työnantajalle. Tällä tavalla voidaan hyödyntää joustavasti myös pienet työt ja pienet ihmiset.
Sen lisäksi, että kansalaispalkka tekee työllistämisen nykyistä helpommaksi, sen antama toimeentulo tarjoaa ihmisille suuremman vapauden valita työ kotitaloudessa tai muussa palkattomassa yhteisössä. Erityisesti työ, jota tehdään kotona perhettä ylläpitäen on perustavaa ja arvokasta työtä, jonka jonkun on joka tapauksessa jossain tehtävä. Kansantaloudellisesti edullisimpaan rakenteeseen tämän työn tekemisessä päästään, kun kaikille sen mahdollisille tekijöille annetaan samat lähtökohdat ja annetaan markkinoiden ratkaista, mikä on kussakin tapauksessa paras ratkaisu. Juuri niin käy konsumismissa, kun pesuloiden, lastentarhojen ynnä muiden palvelujen massatuotannon kannattavuutta tukemasta poistetaan sekä kapitalistinen että sosialistinen mekanismi ja annetaan niin kotona olijoille kuin palveluja kauppaaville yrittäjille sama "lähtöraha", kansalaispalkka.
Viimein tämä järjestelmä antaa vapauden pelkkään vähän kuluttavaan, palkallista työtä tekemättömään, mutta ihmisarvoiseen olemiseen niille, jotka jostain syystä pitävät tätä parhaana vaihtoehtona. Tällaista elämää haluavia on aina olemassa ja näiden henkilöiden kokemukset ja näkemykset saattavat joskus osoittautua korvaamattoman arvokkaiksi koko yhteiskunnalle. Tällä tavoin nähdään toteutuvan se taikatempun kaltainen asia, josta jo edellä on siellä täällä näkynyt merkkejä: on mahdollista samanaikaisesti sekä parantaa yksilöllistä toimeentuloa että säästää luontoa, sekä vapauttaa ihmisen työnteko sitä kahlitsevista esteistä että vapauttaa ihminen luontoa kuluttamattomaan laiskotteluun. Tempun onnistuminen perustuu yksinkertaisesti siihen, että kun talouselämä vapautetaan kapitalistisesta mekanismista, se voidaan vapauttaa myös sosialistisesta mekanismista, ja niin se vapautuu näiden kummankin vallasta ja niiden käyttämästä kulutuksesta. Kun ihmisille annetaan yksilöllinen vapaus etsiä elämäntyylinsä, niin he hakeutuvat itsestään sellaisille paikoille, jossa heidän ihmisyytensä on parhaimmillaan ja näin voitetaan ohjailuun kuluva luonnon tuhoutuminen ja tästä voitosta on otettavissa yksityiseen hyvinvointiin se osa, jonka yksilöt itse sopivaksi katsovat.
Konsumismiin siirtyminen muuttaa siis yhteiskunnan rakenteelliset arvosuhteet sellaisiksi, että kansalaispalkka tulee mahdolliseksi. Tässä tilanteessa se tulee myös välttämättömäksi, eikä vähiten sen vuoksi, että se on paras menettely voimakkaan yhteiskunnallisen murrosajan sosiaalitoiminnan hoitamiseen. Kun yhteiskunnan taloudellinen rakenne joutuu odottamattomien, suurten muutosten aikaan — olivatpa nämä millaisia hyvänsä — se merkitsee aina myös sitä, että erilaisten taloudellisten toimintojen kannattavuussuhteet muuttuvat nopeasti ja ennalta arvaamattomasti. Jotkin taloudelliset ryhmät voimistuvat ja rikastuvat ja toiset taantuvat ja köyhtyvät. Nykyisin käytetty poliittinen menetelmä hyvinvoinnin tasaamiseksi on kuitenkin hyvin hidas. Jonkin uuden köyhien ryhmän avustukseen ryhtyminen vaatii tätä muutosta ajavan ryhmän politisoitumisen, monimutkaisia neuvotteluja erilaisia poliittisia näkemyksiä kannattavien ryhmien kesken, pitkäaikaista lainvalmistelua ynnä muuta poliittista ja byrokraattista toimintaa. Kun yhteiskunnan muutosnopeus on suuri, muutostarpeen huomaamisen ja muutoksen toteuttamisen välinen aika on tätä menettelyä noudattaen niin pitkä, että yhteiskunnallinen tilanne ehtii sen kuluessa muuttua aivan uudeksi. Osa niistä ryhmistä, joilta aletaan mitata varallisuutta yhteiseen käyttöön, on jo muutenkin alkanut köyhtyä, ja osa siitä joukosta, jolle aletaan antaa jotain, on jo muutenkin alkanut rikastua. Näin tulee uusia väliinputoajia ja uutta ansiotonta arvonnousua, mikä vaatii uutta muutostarvetta ja niin edelleen ja tasapainon saavuttaminen on yhä kauempana. Silloin on edullista käyttää kansalaispalkkaa, koska se muodostaa vakaan, muutoksista riippumatoman perustan. Se määrää kaikissa oloissa sen minimitason, jolla kenen tahansa vanhan tai uuden köyhän on tultava toimeen missä oloissa tahansa; näinhän sen suuruus on määritelty, olipa se markkamääräisesti mikä tahansa. Ainoa muutos, jonka yhteiskunnallisten olojen muuttuminen voi kansalaispalkkaan aiheuttaa, koskee sen suuruutta, mutta se on hyvin nopeasti kansanedustuslaitoksen äänestyksellä päätettävissä vastaamaan vallitsevaa taloudellista tilannetta ja senhetkistä käsitystä ihmisarvosta — mihin tietysti yhteiskunnassa kaikkien on tyydyttävä niin kuin nykyisiinkin sosiaaliapuihin.
Koti
Uusi yhteiskuntajärjestelmä