Mikko Heikka on varmaankin oikealla asialla, kun hän arvostelee (SK 18.12.) uusliberalismia ja toteaa sen negatiiviset seuraukset, taloudellisen kilpailun kovenemisen ja kaikki siitä johtuvat vieraantumiset, syrjäytymiset ja kurjistumiset.

Siinä hän kuitenkin toimii mielestäni harkitsemattomasti, kun hän yhdistää uusliberalismin haitat teoreettisen taloustieteen "myyttisyyteen". Asenteellinen epäily teoreettisuutta kohtaan ei tunnu järkevältä, kun ottaa huomioon että "vastapuoli", luonnontieteet ja tekniikka, on kehittynyt niin pitkälle juuri hyvien teorioiden ansiosta. Eikö pikemminkin tulisi ajatella, että jos tietyn teorian mukaan rakentuva talous toimii huonosti, kyseisessä teoriassa on virhe. Silloin ratkaisua on etsittävä paremmasta, täydellisemmästä teoriasta, ei suinkaan teoriattomuudesta.

Missä sitten on uusliberalistisen talousteorian virhe? Tämä on mielenkiintoinen kysymys, koska juuri siihen on loogisesti pätevä vastaus – mikä ei tietenkään merkitse sitä, että se olisi helppo hyväksyä.

Koko se talousteoreettinen suuntaus, joka alkoi Adam Smithin "näkymättömästä kädestä" ja on jatkunut mm. Leon Walrasin tasapainoyhtälöiden kautta nykyiseen vapaata kauppaa puolustavaan taloustieteeseen, perustuu ideaan täydellisistä markkinoista, joille jokaisella on yhtä vapaa pääsy niin myyjänä kuin ostajanakin. Kysynnän ja tarjonnan, ostamisen ja myymisen periaatteellinen symmetria on koko kyseisen tieteellisen – ja myös eettisen – rakennelman perusta. Kuitenkaan juuri tämän ehdon pitävyyteen nykyisellä taloustieteellä ei ole teoreettista kantaa. Markkinat on vain oletettu riittävän täydellisiksi, tasapainottuviksi ja kaikkia hyödyttäviksi silloin, kun valtiovalta ei hintojen, toimilupien, tullien ym. säätelyllä rajoita niiden vapautta.

Tarkemmin asiaan perehdyttäessä huomataan, että olettamus vain yhdessä suunnassa täydellistyvistä markkinoista on virheellinen. Virhe johtuu ostamisen ja myymisen (Smithiltä ja muilta huomaamatta jääneestä) epäsymmetrisyydestä. Kansantajuinen päättely kulkee näin: Jos myyminen on vapaata, siinä mielessä kuin talousoppineet sitä vapaana pitävät, myyjillä on vapaus myydä eri asiakkaille eri hinnoilla ja kieltäytyä myymästä joillekin. Silloin ostaminen ei ole vapaata niin, että kaikilla ostajilla olisi yhtäläinen pääsy markkinoille. Jos taas ostajilla on sama vapaus kaikkiin markkinoilla tarjottaviin tuotteisiin, myyjillä ei voi olla vapautta kohdella eri asiakkaita eri tavalla. Markkinat eivät siis voi olla yleisesti ottaen, symmetrisesti vapaat; ne voivat olla joko myymiselle vapaat tai ostamiselle vapaat.

Teoriassa on siis selvästi määriteltävissä kaksi erillistä valtiovallan säätelystä vapaata markkinataloutta. Kummallekin on omat perustavat sääntönsä, joiden mukaan niitä voidaan rakentaa ja kehittää, ja kummatkin toimivat ja jakavat taloudellisia resursseja aivan eri tavalla.

Olennaiseksi eron tekee se, että myyminen on tuotannon puolella ja ostaminen on kulutuksen puolella. Voidaan päätellä, että myymiselle vapailla markkinoilla tuottajat ja kauppiaat pystyvät hyödyntämään kyseistä epäsymmetriaa omaksi edukseen, jolloin rikkaiden ja köyhien välinen kuilu kasvaa suuremmaksi kuin on taloudellisesti (ja selvästi myös sosiaalisesti) optimaalista. Tämän periaatteen mukaiset markkinat, kuten nykyiset markkinat pitkälti ovat, eivät siis teoriassakaan kehity kohti kaikille edullista tasapainoa, minkä uusliberalistinen käytäntö myös dramaattisesti vahvistaa. Sen sijaan ostamiselle vapailla markkinoilla kyseinen epäsymmetria ei ole hyödynnettävissä ja talouden voidaan odottaa kehittyvän "näkymättömän käden" ohjaamana niin, että tieteiden ja tekniikan edistyminen automaattisesti parantaa myös heikompien asemaa.

Se että teoriassa on kaksi eri markkinataloutta tarkoittaa sitä, että valtiovalta, tai EU tai YK, voi edistää kumpaa se haluaa lisäämättä silti markkinoiden säätelyä. Kun tänään laaditaan pääsääntöisesti lakeja, joilla kehitetään myymiselle vapaita markkinoita, voitaisiin niiden sijasta laatia lakeja, joilla kehitetään ostamiselle vapaita markkinoita. Pari ehtoa kuitenkin on olemassa. Ensiksi, riittävän poliittisen enemmistön on haluttava sellaista muutosta, jossa pääoman valta murtuu ja jossa köyhempien olot paranevat. Toiseksi, muutosta haluavien on tunnettava ja ymmärrettävä teoria, jonka mukaan varallisuuseroja tasapainoittava talous voidaan rakentaa. Kolmanneksi, on tehtävä vaadittavat työt.