On tärkeää tuoda esille ja arvioida erilaisia yhteiskunnallisia malleja. Tilanne tällä alueellahan on nykyisin siinä mielessä kummallinen, että ilmiselvästi on tarvetta radikaaliin yhteiskunnalliseen muutokseen — jopa oikeistolaiset ja keskustalaiset puhuvat heikompien syrjäytymisen ja luonnon saastumisen aiheuttamasta tarpeesta muuttaa perusteellisesti yhteiskunnan toimintaa. Kuitenkin jo aivan vaatimattomia käytännön muutoksia, esim. verouudistusta, pidetään mahdottomina, jos ne vähäistä enemmän vaikuttavat ihmisten toimeentulosuhteisiin. Vaaditaan olennaista muutosta muuttamatta mitään olennaista.
Luulisin että eräs syy ihmisten kapeaan muutosnäköalaan on yksinkertaisesti siinä, että yhteiskunnan perustaksi ei osata ajatella mitään muuta kuin nykyisenlaista demokratiaa. Demokraattisen järjestelmän olemukseen kuuluu nimittäin radikaalien muutosten torjuntamekanismi; koska demokratiassa vain se on mahdollista, joka saa taakseen enemmistön tuen, eikä enemmistö koskaan kannata radikaalia muutosta. Tästä syystä tältä perustalta mallejaan rakentavat joutuvat tyytymään vain marginaalisiin muutoksiin niin ajatuksissa kuin teoissakin — vaikkei välttämättä sanoissa.
Kun Terho Pursiainen ottaa esille John Rawlsin mallin, jossa yhteiskunnan perustaksi otetaan jokin muu kuin demokratia, edellä kuvattu eroperiaate, annetaan ajatukselle vähän enemmän tilaa. Siitä kiitos hänelle.
Esitetty malli tarjoaa myös opettavan esimerkin siitä, kuinka vaikeaa uudenlaisen edes teoriassa toimivan yhteiskunnallisen periaatteen luominen on. Ei todella ole helppoa esittää yhteiskunnallista periaatetta, joka ei johtaisi jonkinasteiseen umpikujaan siinä vaiheessa, kun teoriassa kysytään, miten tätä periaatetta käytännössä parhaiten toteutettaisiin.
Erityisen opettava Rawlsin malli on siinä mielessä, että poikkeavuudestaan huolimatta se nojaa siihen yhteiskuntanäkemykseen, joka tällä hetkellä on vallitseva ja jonka noudattamisen seurauksista nykyiset ongelmat näyttävät lähinnä johtuvan. Tarkoitan materialistista yhteiskuntanäkemystä. Siis ainakin jollain tasolla Rawlsin mallin puutteet ovat samoja kuin nykyisen yhteiskunnan puutteet ja Rawlsin mallia tutkimalla voidaan löytää myös nykyisen järjestelmän heikkouksia.
Mikä tekee Rawlsin mallin materialistiseksi?
Olennainen rajaus tapahtuu jo kohteen valinnassa ja termien määrittelyssä. Eräänä peruskäsitteenä on jako-osuus, jonka suuruus määräytyy eroperiaatteen mukaan. Tämä jako-osuus tekee Rawlsin mallin materialistiseksi. Syystä, että sitä voidaan soveltaa vain materiaalisiin asioihin: rahaan, tavaraan, taloudellisiin arvoihin. Niiden jakamisestahan Rawlsin malli on kiinnostunut samalla tavalla kuin ay-liike tai osakesijoittaja.
On tärkeää huomata, ettei ideologis-tieteellisiin sen enempää kuin sosiaalis-poliittisiin arvoihin voida soveltaa jakoperiaatetta. Ne arvot, jotka sisältyvät millaiseen tietoon tahansa, uskonnolliseen, ideologiseen tai luonnontieteelliseen, ovat jakamattomia. Tietoa voidaan pantata tai levittää, mutta sitä ei voida jakaa siinä mielessä kuin tavaraa, niin että sen minkä toinen saa on toiselta pois. Poliittiset arvot puolestaan ovat poliittisissa asemissa, äänestäjän, kansanedustajan, pääministerin jne. paikoissa. Eikä näitä asemia voida jakaa niin kuin rahaa eikä edes levittää niin kuin tietoa. Jos yhteiskunnan poliittisiin asemiin halutaan muutoksia, koko poliittista rakennetta on muutettava.
Se, ettei Rawlsin malli pysty ottamaan huomioon tiedollisia ja poliittisia arvoja, joiden omaaminen tai omaamattomuus kuitenkin suuresti vaikuttaa ihmisten olemiseen, on tietysti suuri puute sinänsä. — Enkä siten oikein osaa yhtyä käsitykseen, että tälle periaatteelle rakennettu yhteiskunta olisi teoriassa paras mahdollinen yhteiskunta.
Olennaisempaa on kuitenkin, että sitoutumisesta materialistiseen arvomalliin seuraa teoriaan epämääräisyyksiä ja eksistentiaalisia hyppyjä, jotka lopulta hämärtävät kuvan myös materiaalisista asioista — ja joita Pursiainenkin tuo esiin.
Materialistiseen malliin kuuluu nimittäin väistämättömänä ominaisuutena kyvyttömyys sulauttaa ideologiset ilmiöt ja poliittiset ilmiöt samaan teoriaan taloudellisten ilmiöiden kanssa.
Tästä erinomaisena esimerkkinä on historiallinen materialismi, marxismi-leninismi tai miksi sosialistista ajatusrakennelmaa nyt halutaankin kutsua. Sosialistisen liikkeen tavoitehan oli — kai vieläkin on — periaatteessa samalla tavalla materialistinen kuin Rawlsinkin: aineelliset hyödykkeet on jaettava oikeudenmukaisen järkevästi. Mitään tämän tavoitteen kanssa sopusoinnussa olevaa teoriaa poliittisesta rakenteesta sen enempää kuin teoriaa tähän tavoitteeseen nähden järkevän tiedon kriteereistä ei ole kuitenkaan pystytty kehittämään, vaikka tarve olisi huutava.
Poliittisena ideaalina sosialismissa on valtiovallan kuoleutuminen, mutta siitä miten tähän päästäisiin, ei ole esitetty teoriaa. Käytännössä jouduttiin proletariaatin diktatuuriin, joka on erittäin kaukana paitsi valtiovallan kuoleutumisesta niin myös tilasta, jossa taloudelliset hyödykkeet jakautuvat oikeudenmukaisesti tai järkevästi.
Tiedollisena tai filosofisena ideaalina oli avoin luonnontieteellinen maailmankatsomus, mutta käytännössä ajauduttiin oppirakennelmaan, jossa poliittiset johtajat määräävät sopivien halujen ja tietojen alueen hyvin kapeaksi verrattuna alueeseen, joka sisältää kaikki ihmisten avoimet mielipiteet ja luonnontieteellisesti ottaen todet tiedot.
Näihin samoihin vaikeuksiin Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria törmää. Pursiainen ohittaa osan niistä toteamalla, ettei ehdi kajoamaan poliittisen järjestelmän ja jakojärjestelmän vuorovaikutukseen. Tämä vastaa Marxin haluttomuutta kertoa, miten valtiovalta käytännössä kuoleutuu.
Käytännössä jakojärjestelmä ja poliittinen järjestelmä ovat yksi ja sama. Poliittinen järjestelmä on jokaisessa yhteiskunnassa juuri se järjestelmä, joka jakaa taloudelliset hyödykkeet tai luo ne puitteet, joiden sisällä niiden annetaan markkinoiden mukaan jakautua. Jos eroperiaate hyväksyttäisiin, millainen poliittinen järjestelmä suorittaisi sen mukaisen jaon?
Jos eroperiaate asetetaan poliittisen periaatteen yläpuolelle, kuten tässä tehdään, joudutaan ei-markkinataloudelliseen, ylhäältä säädeltyyn talouteen ja diktatoriseen poliittiseen järjestelmään, joka tutkii oikeat erojen suhteet ja suorittaa jaon. Mutta miten omaa etuaan ajavat diktatorisen vallan omaavat päättäjät täyttävät sellaisen toiveen, jolla pyritään tekemään huonoinkin asema mahdollisimman hyväksi? Tässä kysymyksessä joudutaan vanhoihin vastauksiin, joihin harvat enää uskovat. Minkä ideologian tai filosofian mukaan silloin erotettaisiin oikeat vastaukset eli tiedot vääristä?
Jos eroperiaatteen käytännön toetuttaminen puolestaan annettaisiin demokraattiselle elimelle, miten tulos poikkeaisi nykyisestä? Kyllähän nykyisinkin määrätään ne tuloerot, jotka ovat markkinamekanismin ulkopuolella eli poliittisesti määräytyviä, sillä perusteella, että pidemmän päälle ne ovat kaikille hyväksi.
Entä mikä on eroperiaatteen ja markkinatalouden suhde? Jos nykyisen markkinatalouden sisältämät erot päätettäisiin osaltaan oikeudenmukaisiksi, kuinka vedettäisiin raja epäoikeudenmukaiseen markkinatalouteen?
Kuten nähdään; kun lähdetään liikkeelle materialistiselta perustalta ja pidetään taloudellisten arvojen oikeaa jakautumista pääasiana, joudutaan umpikujaan, ongelmiin, joiden ratkaisemiseksi ei ole edes teoriaa.
*
Rawlsin maksimaalisen hyödyn kehys voidaan kuitenkin tehdä kiinnostavaksi kääntämällä materialistinen järjestys talous—politiikka—kulttuuri toisinpäin. Noudatetaan tieto—politiikka—talous -järjestystä.
Ajatellaan siis niin, että kulttuurin tai tiedon alueen, uskonnon, filosofian ja luonnontieteiden arvot eli tiedot ovat ihmisille tärkeimpiä. Maksimointiperiaatetta on sovellettava tietoon eikä materiaan. Tästä seuraa, että tietoa on käsiteltävä niin, että se lisääntyy ja leviää mahdollisimman paljon. — Sivumennen todetaan, että tämä lähestymistapa on eräässä olennaisessa kohdassa parempi kuin maksimaalisen materiaalisen hyödyn periaate. Materiaalisen kakun kasvattamiselle luonnon kestokyky asettaa esteitä, mutta tiedon kasvattamisella ei ole tällaisia rajoja.
Nyt kysytään, millainen tieto kasvaa ja leviää parhaiten. Teoreettisesti voidaan päätellä, että neutraalisti rakentuva, vapaa tieto leviää paremmin kuin arvoväritteinen, salattu tieto. Luonnontieteellinen tieto edistyy ja leviää paremmin kuin uskonnollinen ja ideologinen tieto. Jokainen voi todeta tämän vertailemalla vaikkapa kirjastossa tieteellisten julkaisujen määrää uskonnollisten julkaisujen määrään.
Avoimeksi kysymykseksi jää, onko nykyisellä tavalla rakentuva luonnontieteellinenkaan tieto tässä suhteessa paras mahdollinen. Erityisen huonosti se tuottaa ja levittää tietoa siitä, miten voitaisiin vähentää ihmisen turhautumista ja luonnon tuhoutumista.
Sitten joudutaan kysymykseen politiikasta. Millainen poliittinen toiminta ja rakenne parhaiten edistää tiedon syntymistä, kehittymistä ja laajenemista? Jälleen voidaan teoreettisesti päätellä ja kokemuksella vahvistaa, että diktatoriset menetelmät ja järjestelmät ovat selvästi heikompia kuin demokraattiset. Diktatuureissa joudutaan aina tilanteisiin, joissa tiedon kulkua on rajoitettava järjestelmän hajoamisen uhalla. Jos ihmiset saisivat vapaasti tietää kaikki asiat diktatuureissa, yhteisön tasapaino horjuisi. Parastaikaa tapahtuu Neuvostoliitossa juuri tässä mielessä kiintoisia asioita. Veikkaukseni on, että tasapainon ylläpitämiseksi siellä on joko järjestelmää demokratisoitava tai jälleen kiristettävä tiedonkulun rajoituksia.
Avoimeksi kysymykseksi jää, onko demokratiakaan tässä suhteessa paras mahdollinen järjestelmä.
Tähän kysymykseen tarjoaa Rawlsin ehdotus jakoneuvottelun kulusta mielenkiintoisen näkökulman. Hänen mukaansahan tulee toimia sillä tavalla, että neuvottelijat ovat tietämättömiä siitä asemasta, jossa he todellisuudessa ovat. Heidän tulee laatia osuuksien jako siten, että heidät ikäänkuin voitaisiin heittää sattumanvaraisesti mihin hyvänsä yhteiskunnallisen järjestelmän asemaan ja he olisivat siihen moraalisesti tyytyväisiä. Tällainen neuvo ei kuitenkaan toimi edes teoriassa, koska ihmisiä ei voida heittää sattumanvaraisesti erilaisiin paikkoihin. Mutta käännetään ajatus päinvastaiseksi.
Ei pyritäkään suunnittelemaan yhteiskunnallisia asemia ja osuuksia, johon heittäisimme ihmiset sattumanvaraisesti, vaan annetaan sattumanvaraisten ihmisten päättää yhteiskunnallisista asemista ja osuuksista. Tämä on teoriassa mahdollista vain muuttamalla demokratian enemmistöpäätöskäytäntö käytännöksi, jossa päätöksen tekijät valitaan arvalla. Tällaisella järjestelmällä saavutettaisiin samat edut kuin Rawlsin menetelmällä. Lisäksi olisi teorian mukaista, että tällaisessa poliittisessa järjestelmässä tiedon asema olisi parempi kuin demokratiassa.
Vasta kolmanneksi tulee kysymys, millainen taloudellinen toiminta tai järjestelmä tuottaa ja levittää parhaiten tietoa, ei siis parhaiten tavaroita. Jos tilannetta katsotaan talousjärjestelmien tasolla, jälleen huomataan, että ylhäältä päin ohjattu, sosialistinen järjestelmä on tässä suhteessa heikompi kuin markkinatalousjärjestelmä. Sosialismin vaikeudethan johtuvat juuri siitä, että uutta tietoa ei synny eikä vanha kulje. Kuluttajat eivät tiedä, mistä ja koska mitäkin tavaraa saa, tuottajat eivät tiedä, mitä kuluttajat haluavat, ja suunnittelijat eivät tiedä, mitä muualla suunnitellaan.
Avoimeksi jää kysymys, onko nykyinen markkinatalouskaan tässä mielessä paras mahdollinen järjestelmä. Siinäkin on diktatorisia piirteitä ja rakenteellisia esteitä uuden tiedon syntymiselle, kasvamiselle ja leviämiselle.