Henkisen työn omistusoikeudesta
Jaakko Kuusisto (HS 6. 9.) pitää säveltäjän omistusoikeutta omaan sävellykseensä periaatteessa ja moraalisesti itsestään selvänä asiana. Asia ei suinkaan ole kiistaton. Henkisen työn omistaminen ja hallinta ei ole yhtä yksinkertaista kuin fyysisen kohteen.
Lapion tai hatun omistajuus on yleensä helposti määriteltävissä, koska niitä voi hallita ja käyttää vain rajallinen määrä ihmisiä: esimerkiksi tietty hattu voi lämmittää vain yhden henkilön päätä kerrallaan. Fyysisen kohteen varastaminen on myös helposti todettavissa ja sen kieltämiselle on selvät yhteiskunnalliset perusteet. Jos joku vie toiselta lapion, ei lapion yhteinen tuottavuus siitä kasva, mutta yhteisesti hävitään ne kustannukset, jotka riita lapion hallinnasta aiheuttaa.
Henkisen työn tuloksen, esimerkiksi keksinnön tai sävellyksen, kohdalla asia on aivan toinen, koska sen käyttäjäpiiri ei ole rajattu. Sama tieto tai idea voi hyödyttää vaikka kuinka monen ihmisen ajatuksia. Jos joku viheltää toisen tekemää melodiaa, ei se ole pois keneltäkään. Tekijä voi edelleenkin viheltää omaa melodiaansa. Jos henkisen työn tulos on yhteiskunnallisesti hyödyllinen, kuten esimerkiksi tieto uudesta lääkkeestä, on vain edullista, että mahdollisimman moni voi hyödyntää tietoa riippumatta siitä, kuinka kukin sen saa. Tässä mielessä myös tiedon ”varastaminen” on yhteisesti kannattavaa ja moraalista – eikä se tietenkään silloin ole varastamista. Kun varastamista ei ole, ei myöskään ole niitä yhteisiä kustannuksia, joita tiedon hallinnasta riitelyyn kuluu.
Miksi sitten piratismia ja keksintövarkauksia pidetään moraalittomina? Taustalla on seikka, jota voitaisiin kutsua taloustieteen kapitalistiseksi ihmiskuvaksi. Tässä kuvassa ihminen on luonnostaan työtä vieroksuva, tiedettä ja taidetta luomaton olento. Hänen katsotaan olevan tuottava ja hyödyllinen vain, jos häntä siihen taloudellisesti kannustetaan. Mitä suurempi palkkio on luvassa, sitä parempia tuloksia oletetaan saatavan. Nykyinen henkisen työn omistusoikeusjärjestelmä on tehty tähän ihmiskuvaan perustuen. Vaikkei keksintöä tai sävellystä voida sinänsä omistaa, kapitalistiseen ihmiseen uskova yhteiskunta antaa sellaisen tekijälle yksinoikeuden sen taloudelliseen hyödyntämiseen, koska oikeudenomistuksen mahdollistaman palkkion toivossa hänen oletetaan olevan erityisen innokkaasti luova. Tällä logiikalla tiedon ”varastaminen” on moraalitonta.
Nykyisessä tekijänoikeuskeskustelussa perimmäinen kysymys on siitä, vastaako kapitalistinen ihmiskuva todellisuutta ja tuottaako sille rakennettu oikeusjärjestelmä yhteisesti edullisia tuloksia. Kumpaakin asiaa on syytä epäillä.
Päinvastoin kuin taloustiede, ihmisten todellista käyttäytymistä tutkiva psykologia on todennut ihmiset luonnostaan aktiivisiksi ja uutta luoviksi – ei laiskoiksi ja vanhaan tyytyviksi. Eikä ihmisten luomisvoiman ole havaittu olevan niinkään riippuvainen siitä, kuinka paljon rahaa he töistään saavat, vaan siitä, millaisiksi ovat sattuneet syntymään. Jos kapitalistinen ihmiskuva vastaisi todellisuutta, jokainen nykytaiteilija olisi paljon luovempi kuin vaikkapa Vincent Van Gogh, joka maalasi taulujaan saamatta niistä edes yleisön tunnustusta, puhumattakaan rahasta.
Entä mihin suuntaan yksinoikeusjärjestelmä kehittää globaalia yhteiskuntaa? Ihmiskunnan pahimpia ongelmia, kasvavaa eriarvoistumista, köyhyyttä, terrorismia, sotia ja luonnon ylikuormittumista henkisen työn yksinoikeusjärjestelmä pikemminkin pahentaa kuin lievittää. Yksinoikeudet keskittävät tietoja, varallisuutta ja taloudellista valtaa suuryrityksille ja syventävät rikkaiden ja köyhien välistä kuilua. Määritellessään tiedolle ”oikeudettomia” käyttöjä yksinoikeusjärjestelmä johtaa kasvaviin riitoihin tietojen hallinnasta. Se aiheuttaa oikeustaisteluja ja niihin liittyvää yhteisesti hyödytöntä tuotantoa.