Onko maailmankuvan muutos hyvä vai huono asia?

 

Emme näytä kovin helposti pääsevän tapaus Galileista. Aina silloin tällöin ilmestyy esityksiä ja kirjoituksia, joissa käsitellään uskon ja tiedon ongelmia kyseisen tapauksen valossa.

Ilmeisesti Galilein aikaan liittyi jotain, joka on nykyisinkin ajankohtaista ja ilmeisesti silloisten tapahtumien tunnetaan sisältävän jotain ikuista, sellaista, joka tapahtuu tänään aivan samalla tavalla kuin kolme ja puoli sataa vuotta sitten — ja jonka yhteyden ymmärtämisestä toivomme oppivamme jotain uutta.

Luulisin, että nykyinen kiinnostus Galileihin perustuu siihen, että hänen tapauksensa symboloi maailmankuvan muutosta ja että nykyihmisellä on voimakas tunne siitä, että nyt ollaan jonkin vielä hahmoaan etsivän ajattelutavan muutoksen edessä. Galilein aikaisia asioita pohdiskelemalla toivomme oppivamme käyttäytymään järkevästi aikana, jolloin maailmankuva muuttuu ehkä ennalta aavistamattomalla tavalla.

Galilein tapaus on dokumentti niistä vaikeuksista, joita liittyi siihen murroskauteen, jolloin uskonnollisen tiedon vallasta siirryttiin luonnontieteellisen tiedon valtaan. Tänään massatyöttömyyden, ydinaseiden ja luonnon saastumisen aikana — jotka kaikki ovat tavallaan seurausta luonnontieteellisen maailmankuvan mukaisesta kehityksestä — toivotaan ja aavistellaan muutosta, joka tavalla tai toisella murtaisi nykyisen tuotantokulttuurin vallan.

Niistä tapahtumista, jotka liittyvät Galileihin, eräällä on keskeinen asema silloin, kun tarkastellaan ihmisten suhdetta uuteen maailmankuvaan. Tarkoitan sitä, jossa sen ajan tieteellisen vallan haltijoita, kirkon kardinaaleja pyydettiin katsomaan kaukoputkeen. Kaukoputkihan oli se esine, jonka piti toimia todistusvälineenä. Galilei katsoi, että kaukoputkihavainnot todistavat uuden ajattelutavan oikeellisuuden.

Kun kardinaalit kieltäytyivät katsomasta kaukoputkeen tai kun he siihen katsottuaan kieltäytyivät ymmärtämästä näkemäänsä uudella tavalla, mikä oli heidän motiivinsa? Tekivätkö he eettisesti oikein tai väärin? Kaikissa tulkinnoissa, joita olen nähnyt, heidän tekoaan tai paremminkin tekemättömyyttään pidetään järjettömänä tai moraalittomana; heidän olisi pitänyt yrittää ymmärtää asiat uudella tavalla — vähintään katsoa, mitä kaukoputkesta näkyy, ennen kuin tuomitsivat näyn mahdottomaksi.

Tämä on myös minun kantani. Toiminnallaan he paitsi että aiheuttivat turhia vaikeuksia Galileille niin myös jarruttivat omaa kehitystään. Luonnontieteiden hedelmät alkoivat kasvaa muualla ja katolinen kirkko menetti kulttuurin johtoaseman. Mutta mistä syystä kardinaalit eivät vaivautuneet tutustumaan kaukoputken näkymiin? Ennen kuin jatkan tästä, laajennan näkökulmaa.

Jaan käytäntöön vaikuttavan tiedon alueen yksinkertaisella tavalla kolmiulotteiseksi. Ensimmäisenä suuntana on uskonnollinen tieto, esimerkiksi: "tiedetään, että Raamattu on oikeassa" — ja siitä syystä pyhitetään oikea lepopäivä. Toisena suuntana on luonnontieteellinen tieto, esimerkiksi: "tiedetään, että teräs on lujempaa kuin puu" — ja siksi tykinpiiput tehdään teräksestä eikä puusta. Kolmantena suuntana on yksilöllinen tieto, esimerkiksi: "tiedän, että pidän näkkileivästä" — ja siitä syystä pyrin hankkimaan sitä.

Vastaavasti on kolmenlaista moraalia. On uskonnollista moraalia: "asia on oikein, jos se pitää yllä kirkon uskottavuutta". On luonnontieteellistä moraalia: "asia on oikein, jos se parantaa tieteen varmuutta". Ja on yksilöllistä moraalia: "asia on oikein, jos se lisää minun luotettavuuttani".

Pareina kukin tieto ja moraali ovat toisistaan irrottamattomia. Esimerkiksi tulos, joka on luonnontieteellisesti totta, on myös tieteen kannalta oikea tulos.

Vanhaan aikaan uskonnollisella tiedolla ja moraalilla oli valta-asema. Yhteiskunnan toiminta rakentui säännöille, jotka olivat kirkon opin mukaisia. Tästä syystä paavilla oli paitsi opillinen valta sanoa, että Galilei oli väärässä, niin myös yhteiskunnallinen valta sulkea hänet arestiin. Kun murroskausi tuli, ylivalta siirtyi luonnontieteille; kokeellinen tieto sulki autoritaarisen tiedon omaan yhä suppenevaan nurkkaansa. Mutta tämän lisäksi uusi oppijärjestelmä muutti vähitellen koko yhteiskuntarakenteen itselleen sopivaksi, itsensä muotoiseksi, aivan kuten kirkko oli aikanaan tehnyt. Kaikkien asioiden tuli ja tulee — sillä tämä on nykyaikaa — tapahtua mahdollisimman tieteenomaisesti.

Tällä on pari yhteiskunnallisesti merkittävää seurausta. Ensimmäinen liittyy siihen luonnontieteellisen maailmankatsomuksen ominaisuuteen, että asia ajatellaan sitä oikeammaksi mitä enemmän siitä saadaan näyttöä. Kun tämä ajattelutapa ulottuu myös yhteiskunnallisiin asioihin, se antaa tukensa massalle ja määrälle. Politiikassa se merkitsee käsitystä, että enemmistö on oikeammassa kuin vähemmistö ja taloudessa se merkitsee käsitystä, että suuri projekti on parempi kuin pieni projekti.

Näin luonnontieteellisen ajattelutavan "geeneissä" on pyrkimys muun muassa enemmistövaltaan ja tuotannollisen massan kasvattamiseen. Lähellä on ajatus, että juuri tämä seikka tekee nykyisen luonnontieteen saavutukset ylisuuriksi. Kun massoja laskemalla saatuja tietoja sovelletaan yhteiskunnan ohjaamiseen, ajaudutaan niin yksilöiden minää heikentävään elämysmaailmaan, niin kollektiiviseen byrokratiaan, niin suuriin tuotantoyksiköihin ja niin laajaan luonnon hyödyntämiseen, että tilanne on niin huono kuin on.

Toinen luonnontieteellisen maailmankatsomuksen ongelma liittyy siihen, että luonnontieteellisen tiedon mukaan vain se on oikein, joka perustuu vedenpitävään teoriaan tai kiistattomiin havaintoihin. Mikään tuleva, suuri yhteiskunnallinen muutos ei kuulu tähän alueeseen. "Geeniensä" mukaan luonnontieteellinen maailmankatsomus on yhteiskunnallisesti säilyttävää. Vain sellaiset muutokset, jotka ovat kokemukseen perustuvia pieniä askeleita parempaan, ovat hyväksyttäviä. Nämä merkitsevät kuitenkin väistämättä askeleita yhä enemmistövaltaisempaan ja yhä massiivisemmin tuottavaan maailmaan. Lähellä on ajatus, että juuri tästä syystä yksilöt kokevat nykyisen tilanteen niin toivottomaksi. Tieteellisesti arvioituna yksilöllinen toivo uudesta ja paremmasta maailmasta on järjetöntä, väärää. Sellaisen esiintuomiseen ei ole nykyisin mitään perustetta, koska enemmistö on toivotonta ja vastustaa uudistuksia — ja koska enemmistön tahdon mukaan yhteiskunnan on toimittava.

Se murros, joka voisi tämän tilanteen muuttaa, on murros yksilöllisen, kollektiivisesti todistamattoman tiedon ja moraalin maailmankatsomukseen. Pyrkimyksiä tähän suuntaan on jo olemassa. Uusissa yhteiskunnallisissa liikkeissä etsitään nimenomaan toimintamuotoja, joissa yksilöllisyys ei merkitsisi muita ihmisiä ja luontoa huomioon ottamatonta itsekkyyttä. Erityisesti nuoret etsivät elämälleen merkitystä jostain muusta kuin puoluepolitiikasta ja massatuotannosta. Heidän pyrkimyksensä yksilöllisiin ratkaisuihin eivät vain pääse tuottamaan hedelmää nykyisessä yhteiskunnassa, jonka valtarakenteet perustuvat kollektiivisen tiedon oikeuteen — sen enempää kuin luonnontieteelliset pyrkimykset pääsivät tuottamaan hedelmää uskonnollisen tiedon vallan alla.

Teoreettisesti on selvää, että yksilöllisiin tietoihin perustuvaan yhteiskuntaan siirtyminen merkitsee luopumista paitsi diktatuurista ja demokratiasta, myös kapitalismista ja sosialismista. Nämä yhteiskuntajärjestelmät kuuluvat autoritaariseen ja kollektiiviseen maailmaan. Mutta mitä tilalle? Tämä on olennainen uutta maailmankuvaa kartoittava kysymys. Eikä vastauksen löytäminen ole aivan niin vaikeaa kuin tämän kysymyksen löytäminen.

Vastauksen olen esittänyt vasta ilmestyneessä kirjassani Uusi Yhteiskuntajärjestelmä. Siinä on kohtuullisen helposti ymmärrettävässä muodossa esitetty, millaisia sääntöjä yhteiskunnan poliittisessa päätöksenteossa ja taloudellisessa kaupankäynnissä noudatetaan, jos yhteiskunnassa pidetään yksilöllisiä tietoja oikeina. Voin sanoa, että tulos on hämmästyttävä ja että näkymä eroaa perusteellisesti niistä ratkaisuista, joita tähän mennessä on esitetty. On ehkä lisättävä, että kirjan esittämä malli ei ole tietenkään luonnontieteen vastainen — sen enempää kuin Galilein malli oli uskonnon vastainen — uusi malli on vain tieteen tämänhetkisen tilanteen ulkopuolella.

Luulisin, ettei kukaan kirjan lukenut voi kiistää sitä, että siinä on esitetty tällainen ratkaisu. Luulisin myöskin, ettei kirjan osoittamaa ratkaisua voi olla hyväksymättä, jos ajatuksissaan ymmärtää ihmiset yksilöinä. Sen sijaan kirjan ymmärtäminen saattaa olla vaikeaa, jos ajatuksissaan käsittelee ihmisiä massana. Tätä kirjaa voi siis tavallaan pitää nykyajan kaukoputkena uuteen maailmankuvaan. Siihen katsomalla näkee, miten maailma selittyy ja muuttuu, jos ihmisiä käsitellään yksilöinä.

Ollaan seuraavassa analogiassa.

Galilei oli sitä mieltä, että luontoa koskevissa päätelmissä on kokeellista tietoa pidettävä korkeampana auktoriteettina kuin raamatullista tietoa. Yleisesti oltiin päinvastaista mieltä, mutta kenelläkään ei silloin ollut varmuutta siitä, kumpi näkökanta ajan kuluessa voittaisi. Nyt minä olen sitä mieltä, että yksilöä ja yhteiskuntaa koskevissa päätelmissä on yksilöllistä tietoa pidettävä korkeampana auktoriteettina kuin luonnontieteellistä (tai uskonnollista) tietoa. Yleensä ollaan toista mieltä, mutta kenelläkään ei ole tänään varmuutta siitä, kumpi näkemys tulee voittamaan.

Palaan nyt kysymykseen, miksi kardinaalit eivät vaivautuneet katsomaan kaukoputkeen.

1630-luvun alussa elettiin epävarmuuden aikaa. Kulkutaudit ja jatkuva sotiminen tekivät tuhojaan. Kustaa II Aadolfin joukot riehuivat Etelä-Saksassa. Eikä taloudellakaan mennyt hyvin. Pohjois-Italiassa oli jouduttu lopettamaan mm. useita tekstiilitehtaita. Kansa köyhtyi ja vaikeudet olivat niin suuria, että keskeisen Euroopan väkiluku oli laskussa. Aineellisen epävarmuuden pohjalla oli henkinen epävarmuus. Katolisten ja protestanttien välinen, ennen selvä rintamalinja alkoi hämärtyä. Ruhtinaat vaihtoivat leirejä ja poliittisten etujen hankkiminen tuli usein määräävämmäksi kuin uskonnollinen uskollisuus. Ihmisten vanha moraali heikkeni.

Tällaisessa tilanteessa kardinaalit tekivät voitavansa. He etsivät ratkaisua parempaan tulevaisuuteen syvemmästä uskonnollisuudesta. He painottivat moraalista vastuutaan ja toivoivat, että kaikki tekisivät samoin. Kirkon velvollisuutena oli ryhdistäytyä ja katsoa, ettei viimeinen tuki ja turva, kansan luottamus Jumalaan ja kirkkojärjestykseen heikennyt.

Kardinaalit eivät suinkaan olleet tiedettä eivätkä Galileita vastaan — yksityishenkilönä paavi oli jopa kannustanut Galileita tutkimuksiinsa — mutta kollektiivisesti ja vastuunaan koko maailman tulevaisuus kardinaalien oli toimittava uskonnollisesti oikein. Galilein tulkintaa maailmasta ei voitu hyväksyä, koska se ei ollut uskonnollisen perinteen mukainen. Uuden ja jokapäiväisestä käytännöstä irrallisen teorian hyväksyminen ei myöskään olisi auttanut sen ajan yhteiskuntaa missään ajankohtaisessa ongelmassa. Uusi ajatus olisi ehkä vain lisänyt ihmisten hämmennystä ja sekasortoa. Tunnettiin käytännöllisemmäksi keskittyä tärkeämpiin, ajankohtaisempiin ongelmiin ja unohtaa koko kaukoputki.

Entä miten on nykyisin? Eletään epävarmuuden aikaa. Joka puolella käydään yhä kiristyvää taloudellista kilpailua. Ihmiset jakautuvat yhä selvemmin yksilöinä tunnettuihin hyväosaisiin ja massana käsiteltäviin huono-osaisiin. Uudet kulkutaudit uhkaavat ja luonnon elinkelpoisuus laskee. Jokainen on huolissaan tulevaisuudesta. Aineellisen epävarmuuden pohjalla on ideologinen epävarmuus. Ennen niin selvä oikeiston ja vasemmiston rintamalinja on hämärtymässä. Taloudellinen etu alkaa käydä yhä useammin tärkeämmäksi kuin poliittinen uskollisuus. Ihmisten vanha moraali heikkenee.

Tällaisessa tilanteessa tiedemiehet ja poliitikot tekevät parhaansa. He korostavat tutkimuksen tärkeyttä, painottavat eettistä vastuutaan ja toivovat, että jokainen ajattelisi enemmistön etua. Heidän eettinen velvollisuutensa on olla lisäämättä hämmennystä. On pidettävä yllä viimeistä tukea ja turvaa, ihmisten luottamusta luonnontieteisiin ja demokratiaan. Eivät nykyiset vallanpitäjät ja tieteilijät tietenkään yksilöllisyyttä vastusta, he jopa kannustavat ihmisiä luovuuteen ja persoonallisuuteen — mutta tietysti vain sen alueen sisällä, joka on tieteellisesti ja poliittisesti katsoen hyväksyttävää. Luonnontieteellinen valtarakenne rakastaa erityisesti kritiikkiä, oppositiota, sillä oppositiohan noudattaa samoja tieteellisiä ja demokraattisia sääntöjä kuin valtarakennekin — ja näin annetaan kuva, että kaikki mahdollisuudet käytetään.

Mutta miten käy, kun tämä raja ylitetään? Miten nykyiset kardinaalit suhtautuvat sellaiseen maailmankuvaan, jossa yhteiskunta voidaan rakentaa myös kolmannella tavalla? Miten he suhtautuvat teoriaan yhteiskuntajärjestelmästä, joka ei perustu autoritaariseen tietoon eikä yleiseen tietoon vaan ihmisten yksilöllisiin tietoihin? Ja miten he suhtautuvat niihin varsin ymmärrettäviin perusteluihin, joiden mukaan uuden maailmankuvan esittämään yhteiskuntarakenteeseen siirtyminen poistaa tuotantokulttuurin kriittiset ongelmat?

Kun mahdollisuus tällaiseen maailmankuvaan katsomiseen tarjotaan tieteen auktoriteeteille, suhtautuvatko he siihen samalla tavalla kuin Galilein aikana tehtiin? Loukkaako se luonnontieteen perinnettä? Koetaanko uusi maailmankuva liian teoreettiseksi ja kaukaiseksi asiaksi? Tulevatko päivän ongelmat tärkeämmiksi?

Voidaanko tapaus Galileista ottaa oppia?

Kenties samasta syystä kuin Galilei toivoi kardinaalien katsovan kaukoputkeensa lähetin edellä mainitun kirjan — jossa yksilöllisen valtarakenteen ratkaisu siis on esitetty — sen jossain vaiheessa noin kymmenelle tohtoritason tiedemiehelle ja filosofille. Innostuksissani valitsin juuri sellaisia henkilöitä, joiden ajattelin olevan kiinnostuneita uudesta näköalasta. Valitsin henkilöitä, jotka esiintyivät julkisuudessa valittaen nykyisten ongelmien vakavuutta, painottaen muutoksen välttämättömyyttä ja korostaen ihmisen vastuuta.

Suurimmalla osalla ei ollut aikaa edes vastauskirjeeseen. Pari vastasi kohteliaasti, mutta sillä tavalla tyhjästi, että niin ei yleensä vastata, jos ollaan luettu puheena oleva teksti. Kun he kieltäytyivät katsomasta tähän kirjaan, menettelivätkö he oikein tai väärin? Olisiko heidän pitänyt edes yrittää? Kuinka he ovat ymmärtäneet Galileinsa?