Esitin toiveikkaana tällä palstalla noin viikko sitten hyvin perustellun esityksen siitä, mitä taloudellinen demokratia oikeastaan tarkoittaa ja miten sen soveltaminen ratkaisee juuri ne ongelmat, joita Attac väittää pyrkivänsä ratkaisemaan. Miten tämä keskustelupiiri, johon varmasti kuuluu myös koko Attacin järjestöväki, on suhtautunut asiaan? On huomattava, että kyseessä on liike, joka sanoo kannattavansa ruohonjuuritason vaikutuksen voimistamista ja sanoo etsivänsä uusia ratkaisumalleja demokratian laajentamiseksi.

Ei yhtään vastausta, ei yhtään kommenttia. Ikään kuin mitään ei olisi esitetty. Mitä tästä voidaan päätellä? Ehkä Attacin tarkoituksena ei olekaan minkään syvällisen muutoksen aikaansaaminen vaan liike sinänsä; on niin valtavan kivaa, kun yhdessä ollaan ja vastustetaan kaikkea pahaa. Tässä joukossa liian uusien asioiden esittäjät ja liian tosissaan olevat ovat ilonpilaajia, joita on syytä välttää. Onko tosiaan näin? Lukekaa nyt ihmeessä kirjoitus sivulta www.nic.fi/~mhyrylai/taloudellinen_demokratia.htm .

esittämääni ajatukseen taloudellisesta demokratiasta. Ilmari Pietikäinen toteaa, että kun suurien määrien myynti on kannattavampaa kuin pienien, sen pitää näkyä myös hinnoissa. Lisäksi hän huomauttaa alennusmyyntien tarpeellisuudesta. Ville-Kalle Arponen kysyy miten taloudellista demokratiaa noudattavan yhteisön kilpailukyky pärjäisi kapitalistisen talouden kilpailukyvylle. Tero Nurmea askarruttaa mahdollinen siirtymäkausi. Hän kysyy myös mitä tarkoittaa, että tietotuote myydään vain kerran, ja epäilee, ettei taloudellinen demokratia tarjoa riittävää motivaatiota yrittämiselle. Tässä onkin hyviä kysymyksiä, joiden käsittely valaisee asiaa monelta kantilta. Vastaan ensin Pietikäiselle.

Suuren määrän valmistaminen on tietenkin edullisempaa kuin pienen, mutta määrän suuruuden päättävät kuluttajat – tai ainakin heidän se pitäisi tehdä. Se on kuitenkin aivan eri asia kuin se, kuinka suurissa erissä eri jakelijat, jatkojalostajat, tukut ja vähittäiskaupat, tämän määrän ostavat ja kuluttajille välittävät. Jos tilannetta katsotaan kuluttajan näkökulmasta, hän haluaisi minimoida myös jakelukustannukset ja siten asettaa koko jakeluporras keskinäiseen markkinakilpailuun. Tämä edellyttää kuitenkin sen, että valmistaja myy kullekin halukkaalle jakelijalle tai jalostajalle osansa tästä suuresta kuluttajien toivomasta määrästä samalla yksikköhinnalla kuin muillekin. Jos valmistaja myy kalliimmalla toisille kuin toisille – kuten nykyisin tapahtuu – se vääristää kilpailua ja nostaa kustannuksia aivan samoin kuin valtiovalta määräisi eri hintoja eri ostajille. Nykyisen käytännön tarkoitus selviää, jos tilannetta katsotaan valmistajan näkökulmasta. Valmistajan intresseissä ei suinkaan ole välitysportaan kustannusten minimointi vaan mahdollisimman suuren määrän valmistaminen ja myyminen ja erityisesti markkinaosuuksien voittaminen muilta valmistajilta. Siitä syystä hänen kannattaa myydä halvemmalla niille, jotka ostavat paljon hänen tuotteitaan, jotka mainostavat juuri niitä ja jotka ovat vahvimpia kilpailemaan muiden tuotteita vastaan. Näin paitsi valmistus myös kauppa keskittyy kuluttajan kannalta arvioituna ylisuuriin yksiköihin, jotka kilpailevat tosiaan vastaan ylimitoitetuin mainos- markkinointi- ja oikeudenkäyntikustannuksin. Mitä tulee alennusmyynteihin, niin ne eivät suinkaan ole taloudellisen demokratian periaatteen vastaisia. Eri tuotteita saa myydä eri hintaan; olennaista on, ettei ostajia luokitella eri arvoisiksi samojen tuotteiden ostajina. Tietenkin on ymmärrettävä, että eilinen sanomalehti, viikon vanha kala ja viime sesongin vaate on eri tuote kuin uusi.

Arposen esiin nostama kysymys taloudellisen demokratian kilpailukyvystä taloudellista kapitalismia vastaan on mielenkiintoinen ja tärkeä. Kysymys on periaatteessa samasta asiasta kuin poliittisen demokratian kilpailukyky poliittista diktatuuria vastaan, mikä ei ole ollenkaan itsestään selvä asia. Jos käydään sotaa, diktatorinen, armeijamainen järjestäytyminen on tehokkaampi kuin demokraattinen. Sellainen kansakunta ja armeija, joka keskitetyllä, kurinalaisella organisaatiolla käy vihollista päin, voittaa varmasti sodan sellaista kansaa vastaan, jossa jokainen voi vapaasti itse päättää missä määrin osallistuu sotaponnisteluihin. Kuitenkin myös demokratialla on mahdollisuutensa. Miksi? Siksi, että sodassa menestyminen, vaikka onkin tärkeää sotiville osapuolille, ei ole kokonaisuuden kannalta järkevä tavoite. Demokratia näkee kokonaisuuden edun ja säätää valtakilpailulle säännöt, jotka kieltävät väkivallan ja korvaavat sen vapailla vaaleilla. Se vapauttaa ihmiset kehittämään muun muassa tieteitä ja taloutta ja näiden avulla sitä noudattavat yhteisöt voivat ”voittaa” diktatorisemmat kilpailijansa.

Tämän ajatuksen mukaan nykyisessä kapitalistisessa taloudessa käytetään keinoja, jotka ovat itse asiassa taloudellista sodankäyntiä, markkinoiden valtaamista muilta organisatorisen, eriarvoistavan vallan avulla. Selvää on, että juuri tästä syystä ei ole mahdollista, että jokin yksittäinen yritys tai maa siirtyisi taloudelliseen demokratiaan ennen muita. Se voitaisiin saada polvilleen juuri sitä taloudellista valtaa käyttämällä, joka taloudellisessa demokratiassa kielletään: sille ei myytäisi mitään, ei ainakaan yhtä edullisesti kuin muille. Siitä huolimatta näen, että myös taloudellisella demokratialla on mahdollisuutensa. Miksi? Siksi, että taloudellisessa sodankäynnissä menestyminen eli taloudellisen vallan kasvattaminen eli markkinoiden valtaaminen muilta, vaikka onkin tärkeää sotiville osapuolille, ei ole kokonaisuuden kannalta järkevä tavoite. Jossain vaiheessa – toivottavasti vähemmin tuhoin kuin poliittisen demokratian yhteydessä – jokin riittävän omavarainen yhteisö, esim. EU, saattaa huomata, että sellainen yhteinen talous, jossa taloudellisen vallan käyttö kielletään, vapauttaa ihmiset taloudellisen sodankäynnin paineesta kehittämään sellaisia tietoja ja taitoja, joita tarvitaan muun muassa ihmisen ja luonnon välisen vuorovaikutuksen parantamiseen, ja niiden avulla tällainen yhteisö voi ”voittaa” taloudellista valtaa tehokkaammin käyttävät kilpailijat.

Tero Nurmen kysymys siirtymäkaudesta liittyy osaltaan edelliseen. Ensiksi on huomattava, että taloudellisen demokratian periaate määrittelee vain tietyn ideaalin, jota kohti voidaan pyrkiä, mutta jonka täydellinen toteuttaminen on yhtä mahdotonta kuin täydellisen poliittisenkin demokratian toteuttaminen. Toiseksi näyttää siltä, että suurten yhteiskunnallisten muutosten, paradigmamuutosten tavoitteita ja keinoja ei voida kumpaakin kuvata tarkasti. Jos tavoite pystytään kuvaamaan, keinot jäävät hämärän peittoon; jos keinot pystytään kuvaamaan, tuloksen ennustaminen vaikeutuu. Jälkimmäisestä käy hyvänä esimerkkinä siirtyminen tsaarinvallasta kommunismiin. Lenin ja kumppanit pystyivät hyvin suunnittelemaan ja kuvaamaan siirtymävaiheen vallankaappauksineen ja proletariaatin diktatuureineen, mutta he eivät pystyneet kuvaamaan kommunismin käytäntöä. Tuloksena oli kohtalokas vääristymä idean ja todellisuuden välillä. Edellisestä on esimerkkinä siirtyminen eurooppalaisesta säätyvallasta poliittiseen demokratiaan. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus oli selvästi selitettävissä oleva tavoite jo 1700-luvun lopulla, mutta tie siihen oli – ja on jälkikäteenkin – erittäin vaikeasti kuvattavissa. Jos joku sen pystyy tekemään, hän voi ehkä vastata, miten siirtymä kapitalismista demokraattiseen talouteen voidaan käytännössä toteuttaa.

Se nimenomainen tuotannon ja kaupan alue, josta taisteleminen ja jonka hallinnan keskittyminen tulee kapitalismissa johtamaan ylikäymättömiin sosiaalisiin ristiriitoihin, on tietotuotanto. Siksi se, että taloudellisen demokratian periaatetta sovelletaan erityisesti siihen, on ensiarvoista. Tässä mielessä Nurmen kysymys, että kuka viitsii ostaa keksinnön, jos sen myöhemmin saa ilmaiseksi, osuu aivan keskeiseen asiaan. Eräs olennainen taloudellisen demokratian ominaisuus on yksinoikeuksien puuttuminen. Ja eräs tapa myydä tietoa ilman yksinoikeutta on todella myydä se vain kerran eniten maksavalle, minkä jälkeen se on vapaa kaikille. Jujuna tässä on se, ettei ostajien organisoitumista ole rajoitettu vaan ostajana voi toimia kuinka suuri tarvitsijoiden ryhmä tahansa, vaikkapa kansakunta. Lisäksi on ajatuksena se, että kyseiset ostajat todella itse tarvitsevat kyseistä tietoa eivätkä vain käytä sitä taloudellisen kilpailun välineenä. Silloin järkevän kaupankäynnin ehdot täyttyvät. Esimerkiksi, jos on suuri määrä ihmisiä, jotka saavat avun uudesta sydänlääkkeestä, he varmaankin ovat valmiit yhdessä maksamaan siitä markkinahinnan lääkkeen kehittäjälle riippumatta siitä, että joku ”vapaamatkustaja” voi saada sydänlääkkeensä halvemmalla – tiedän ihmisiä, jotka olisivat jopa tyytyväisiä voidessaan näin auttaa muita ihmisiä. Kyse on eri asioita tarvitsevien kuluttajien eli tavallisten ihmisten monialaisesta organisoitumisesta tuottajien organisaatioita vastaan; siinä on tietoyhteiskunnan kansanliikkeille demokraattinen tehtävä, joka tosin on mahdollinen vasta taloudellisessa demokratiassa. Sen sijaan sellaisten tietojen tuottaminen ja kauppaaminen, joiden ainoa arvo on kilpailullinen, kuten aseteknologian, kävisi tietysti kannattamattomaksi demokraattisessa taloudessa.

Näin päästään Nurmen esittämään epäilyyn siitä, että ”kenenkään ei enää kannata yrittää kun voitot tasataan niin, että huonosti hommansa hoitaneet saavat erittäin uutterasti ahkeroineilta tulonsiirrot ja toteavat, että aina kannattaa epäonnistua”. Nyt on huomattava, että taloudellinen demokratia on itse asiassa sama asia kuin täydellisesti kilpailevat markkinat. Voittoja ei siis tasata vaan ne muodostuvat vapaassa, mutta nyt ostajien puolelta vapaassa kilpailussa. Tuottajien siis kannattaa aina yrittää parantaa tuotteitaan. Mutta se on totta, että taloudellisessa demokratiassa palkintoskaala on matalampi kuin kapitalismissa. Se tarkoittaa sitä, että tuotannon yläpäässä palkinnot eivät ole niin suuria, että niiden saavuttamiseksi kannattaa uhrata koko elämä, ja että skaalan alapäässä palkinnot eivät ole niin pieniä, että ne tekevät koko yrittämisen turhaksi. Eikö tällaiseen juuri pyritäkin?

kaikille samalla hinnalla myynnin ongelmana sen, että ”suurten määrien tukku jakelu ja kerralla myynti on mahdollista suhteellisesti pienemmillä reaalisilla käsittely, varastointi, mainos ym. kustannuksilla myytävää hyödykettä kohti kuin pienten erien tai yksittäisten hyödykkeiden erikseen myynti”.

Tätä ongelmaa ei ole vaikea ratkaista. Myyntihinnan muodostuksesta voidaan helposti erottaa kaikki yleiset osat niistä, jotka kohdistuvat sen erityisiin ostajiin ja joita ovat yleensä vain laskutus, lastaus ja kuljetus, mikäli sen tekee valmistaja. Kun tällöin itse tuotteen myyntihinta on kaikille sama, mutta kutakin asiakasta laskutetaan lisäksi häneen kohdistuvista erityiskustannuksista, yhtäläinen osto-oikeus toteutuu. Esimerkiksi, kun limsanvalmistajan varastossa on tuhansia pulloja tiettyä limsaa, niin niistä jokainen on yhtä arvokas. Ne pitäisi myös myydä samaan hintaan ostajasta riippumatta. Sen sijaan ostajan ei kannata tulla hakemaan limsaa pullo tai edes kori kerrallaan, koska hänen laskutus-, lastaus- ja kuljetuskustannukset tekevät sen kannattamattomaksi. Vain tällainen järjestely alistaa jakelun markkinoiden kontrolliin. Näin ei kuitenkaan kapitalismissa toimita, kysykää vaikka limsatehtailijalta.

Vielä Pietikäinen ihmettelee sitä, että ”miksi ei myytäisi yhtä edullisesti jos vain kustannukset ovat yhtä edulliset. Pohjois-Koreakin voi ostaa aivan mitä haluaa maailmanmarkkinoilta jos vain maksaa samat hinnat kuin muutkin”. Näin ei tosiaankaan kapitalistisessa markkinataloudessa tapahdu ja syynkin olen jo selittänyt. Pohjois-Koreaakin parempi esimerkki on Kuuba, jonka ”vapaan” markkinatalouden esitaistelija Yhdysvallat on julistanut kauppasaartoon kieltäen kansalaisiltaan kaiken kaupankäynnin Kuuban kanssa.

Se, että markkinamekanismin toimintaa ymmärretään niin heikosti, johtuu siitä, että muutkin kuin Pietikäinen pitävät vapaille markkinoille olennaisena sitä, että ”markkinoilla kaikki perustuu periaatteessa vapaaehtoisiin sopimuksiin jollet sitten sinä ja muut talouden säätelijät mene säätämään kilpailurajoituksia – valtion väkivaltakoneiston luomalla uhalla kiristämällä”. Kyseinen ajatus sisältää päättelyn, että kaikki vapaaehtoiset kaupan sopimukset kuuluvat markkinatalouteen ja koituvat lopulta kuluttajien eduksi. Tämä on kuitenkin täydellinen väärinkäsitys. Se johtuu siitä, että ”vapaaehtoisuuden” skaala on niin laaja. Tasapuolisiin, markkinataloudellisiin sopimuksiin päästään vain, jos sopimusosapuolet ovat yhtä vahvoja, mutta näin ei taloudessa juuri koskaan ole. Ja kun näin ei ole, vahvemmat, yleensä myyjäosapuolet, painostavat heikompia sopimuksiin, joilla heikennetään heikkojen pääsyä markkinoille ja jotka siten edelleen vahvistavat vahvoja ja näin taloudellinen epätasapaino vain kasvaa – juuri kuten nykyisin tapahtuu. On myös huomattava, että jos kannattaa vapaata sopimusoikeutta, on johdonmukaista kannattaa myös sisäpiirikauppoja, kartelleja, kiristystä ja lahjontaa; kaikki nämä kaupankäyntimuodot perustuvat vapaisiin sopimuksiin.

Sitten Pietikäinen tarttuu taloudellisen demokratian käsitteeseen, ja siihen on syytä paneutua tarkemminkin. Kun sanoin – sen mukaan miten olin taloudellisen demokratian määritellyt – että ”eräs olennainen taloudellisen demokratian ominaisuus on yksinoikeuksien puuttuminen”, niin tähän Pietikäinen: ”Tuolla ei kyllä ole mitään tekemistä taloudellisen demokratian kanssa. Taloudellinen demokratia tarkoittaa kai enemmistön sopimuksetonta valtaa päättää demokraattisesti asioista joista sovittaisiin muutoin markkinoilla vapaaehtoisesti”.

Tässä sana ”kai” on enemmän kuin paikallaan, sillä taloudellisen demokratian käsitteelle ei ole esitetty mitään yleistä määrittelyä. Valtiovallan säätelemää taloutta kutsutaan jo sosialistiseksi taloudeksi, eikä siihen ole syytä puuttua. Taloutta säätelevä valtiovalta voi puolestaan olla enemmän tai vähemmän demokraattinen. Tällöin demokratialla tarkoitetaan sitä, että valtiovalta on tavallaan alhaalta ohjattu eli päätökset ja päättäjät valitaan yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden perusteella. Tätä mallia voitaisiin kutsua myös vapaiksi poliittisiksi markkinoiksi, sillä se perustuu alhaalta päin vapaaseen poliittiseen kilpailuun. Mielestäni edellistä analogiaa on johdonmukaista käyttää myös talouden käsitteistössä, kun on selvinnyt, että markkinatalouksia on kahdenlaisia. On vahvempien eli organisoituneiden tuottajien ylhäältä ohjaama markkinatalous, jota voidaan edelleenkin kutsua kapitalismiksi, ja on heikoimpien eli organisoitumattomien kuluttajien alhaalta ohjaama markkinatalous, jota nyt ehdotan kutsuttavan taloudelliseksi demokratiaksi, koska sen olennainen ominaisuus, yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus on vastaava kuin poliittisen demokratian olennainen ominaisuus, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Eikö tämä ole loogista?

Jussi Kuosmasen Attacia vastaan osoittaman kritiikin turhan yliolkaisesti. Kuosmasen pääajatuksenahan on, että ”Taloudellinen valta on siis humaanimpi vaihtoehto kuin poliittinen valta”, mikä tässä yhteydessä tarkoittaa kysymystä siitä, miten Attacin piirissä (oman) poliittisen vallan kasvattamiseen suhtaudutaan. Toisin sanoen, pyrkiikö Attac vain sivustavaikuttajaksi kiinnittämään ihmisten huomion talouden epäkohtiin ja näin delegoimaan varsinaisen muutostyön eli kansainvälisten sopimusten aikaansaamisen nykyisille poliittisille puolueille. Vai pyrkiikö Attac itse poliittiseen määräysvaltaan siitä, miten taloutta säädellään.

Tämähän on aivan keskeinen kysymys – johon tosin kumpikin vaihtoehto on huono. Jos Attac tyytyy sivustavaikuttajan rooliin, se joutuu toteamaan, että sen tavoitteita ajetaan vain niissä tapauksissa kuin se taloudellisen ja poliittisen vallan pitäjille sopii – eikä mitään oleellista muutosta saada aikaan. Jos Attac taas pyrkii keskeiseksi poliittiseksi vaikuttajaksi, joka säätelee taloutta oman mielensä mukaan, se joutuu kohtaamaan kaikki ne vaikeudet, joita poliittisesti säädeltyyn talouteen kuuluu – eikä mikään muutu.

Ollaanko sitten umpikujassa? Teoriassa ei olla. Mutta ainoa teoriassa ja käytännössä toimiva ratkaisu on se, että Attacin on pyrittävä poliittiseen valtaan, mutta että tätä poliittista valtaa ei käytetä talouden säätelyyn vaan talouden sisäiseen demokratisoimiseen. Taloudellinen demokratia ei siis tarkoita sitä, että demokraattisella poliittisella elimellä säädetään hintoja, tuotantokiintiöitä, palkkoja, veroja, työehtoja jne. Tämä on sosialismia. Taloudellinen demokratia tarkoittaa sitä, että sellaiset kaupankäynnit ja omaisuudenvaihtotavat kielletään, joilla suuremmat ja vahvemmat voivat käyttää taloudellista valtaa heikompien alistamiseen. Tällaisia jo kiellettyjä tapoja ovat mm. varastaminen, kiristäminen, sisäpiirikaupat, lahjonta jne. mutta näiden kieltäminen ei tänään riitä. Tarvitaan lisäksi lakeja, jotka antavat yksilöille samat oikeudet kuin yrityksille eli käytännössä heikentävät yritysten asemaa, ja tarvitaan lakeja, jotka rikkovat taloudellisen vallan liittoutumia eli yritysten keskinäisiä omistusjärjestelyjä ja yksinmyyntiverkostoja.

Toisin sanoen tarvitaan lakeja, jotka seuraavat yleisen ja yhtäläisen osto-oikeuden ideasta aivan samalla tavalla kuin poliittisen demokratian toteuttaminen vaatii lakeja, jotka seuraavat yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ideasta. Tämän ajatuksen olen tässäkin keskustelussa esittänyt mm. viestissäni 11.5. mutta, mutta … Carveria mukaillen ja korvaten ”Attacin” ”taloudellisella demokratialla ”:

On mielenkiintoista seurata ihmisten reaktioita taloudellisen demokratian kannattamiseen. Monet ovat kovastikin välinpitämättömiä siitä, että joku pyrkii rakentamaan toisenlaista maailmaa. "Parempaan maailmaan" pyrkivä on ilmeisesti uhka useiden identiteetille. "Kuka tuo nyt luulee olevansa?" "taloudellinen demokratia -touhu on haihattelua jne." Näiltä ihmisiltä – terveisiä vaan myös Merja Leskiselle, Malin Sundgrenille ja Mika Rönkölle – haluan kysyä, vastustavatko he ylevää tavoitetta vai sitä, että jotain yritetään tehdä sen saavuttamiseksi. Siltala lienee tässä suhteessa osunut luennossaan oikeaan – ihmiskunta on menossa takaisin keskiajalle. Tasavaltalainen ajatus siitä, että ihmiset säätäisivät itselleen lakeja, rakentaisivat maailmaansa itse, lienee kuolemassa. Valta taloudellisille (ja poliittisille) päättäjille ja pulinat pois.

Koti