Kunnon kapitalistin mielestä rikkaiden ja köyhien välinen kuilu ei sinänsä ole ongelma. Kuilun syvyys saattaa olla jopa hyvä asia, jos se on merkki siitä, että taloudelliset resurssit kohdistuvat paremmin niille, jotka parhaiten edistävät tieteellistä ja teknistä kehitystä ja sitä kautta talouden kasvua. Kapitalistin näkökulmasta talouden tarkoituksena ei ole huolehtia jokaisen hyvinvoinnista vaan lisätä tuotannon tehokkuutta ja määrää. Se poikii sitten myöhemmin toimeentuloa ja onnellisuutta kaikille tai ainakin niille, jotka sen ansaitsevat. Siksi kenenkään ei pitäisi kyseistä kuilua väkipakoin kaventaa tai sitä eettisesti arvostella.

Tämän ajattelutavan heikkoutena on se, ettei siitä käy ilmi, missä vaiheessa ja miten tieteellistekninen kehitys sitten alkaa tuottaa toimeentuloa kaikille tai onnellisuutta edes tehostajien etujoukolle, joka sitä varmasti ansaitsisi. Eikö näin olisi pitänyt jo tapahtua? Jos asia riippuu talouden kasvusta, eikö jokaisen maailman kansalaisen pitäisi tänään olla kymmenen kertaa paremmin toimeentuleva ja onnellisempi kuin esivanhempansa sata vuotta sitten? Tähän kapitalistit tarjoavat kahdenlaista vastausta.

Toisen mukaan köyhyyttä on edelleenkin niin paljon, koska kaikki eivät ansaitse parempaa. Jotkut ovat laiskoja, tyhmiä tai muuten vaan kyvyttömiä kehittämään taloutta ja siitä syystä he myöskin pysyvät köyhinä. Tämä selitys olisi harkinnan arvoinen, jos luontaista laiskuutta ja tyhmyyttä voitaisiin mitata ja osoittaa, että ahkerista ja viisaista tulee rikkaita ja laiskat ja tyhmät pysyvät köyhinä. Tällaisia tuloksia ei kuitenkaan ole odotettavissa; ihmetystä herättäisi esimerkiksi se, kuinka vähän luontaisesti ahkeria ja viisaita on Pohjois-Koreassa verrattuna siihen, kuinka paljon heitä on Etelä-Koreassa.

Kun laiskuusselityksessä on selviä puutteita, kapitalistit tukeutuvat toiseen selitykseen. Sen mukaan varsinaisena ongelmana on politiikkojen puuttuminen talouden kulkuun. Köyhyyden syynä ovat itsekkäät ja korruptoituneet vallanpitäjät, jotka ohjaavat kansojen varallisuutta omiin taskuihinsa. Tämä on kiistämätön ja paha epäkohta. Sen osoittaminen ei kuitenkaan ole hedelmällinen tapa lähestyä ongelmaa ellei samalla esitetä edes teoreettista keinoa, jolla itsekkäät vallanpitäjät voitaisiin vaihtaa vähemmän itsekkäisiin. Vallankaappauksia ja sotia on kyllä ehdotettu ja käytetty, mutta tulosten perusteella kyseisiä keinoja ei voida suositella. Vielä ongelmallisempaa on se, ettei köyhimpien asema näytä aina parantuneen niissäkään maissa, joissa itsekkäiden poliitikkojen valtaa on siirtynyt ylikansallisille yhtiöille, kuten talouden globalisoitumisen myötä on monin paikoin käynyt.

Köyhyyden ongelman suhteen kapitalistinen teoria on pahoissa vaikeuksissa. Kun teorian selitykset eivät vastaa käytännön kokemuksia, siihen perustuva toiminta on todellisuudessa ideologisen uskon varassa: kun vain jaksatte uskoa kapitalismiin, niin joskus taivas aukeaa ja rikkaat ja köyhät vaurastuvat sovussa keskenään. Monilta usko alkaa kuitenkin loppua.

Sosialistinen tapa selittää yhteiskuntaa ja taloutta on ainakin yhtä epätoivoisessa tilanteessa. Sosialistit pitävät rikkaiden ja köyhien eriarvoisuutta selvänä ongelmana ja uhkana maailmanrauhalle, mutta ratkaisua eivät hekään ole siihen löytäneet. Joidenkin mielestä varsinainen ongelma piilee paikallisissa tuotantosuhteissa, työnantajan ja työntekijän periaatteellisessa epätasa-arvossa. Jos työntekijät omistaisivat tuotantovälineet ja niiden hallinto olisi demokraattisesti järjestetty, tuotannosta saadut tulot jakautuisivat tasaisemmin. Tämä on harkinnan arvoinen ajatus ja tällaisia yrityksiä ja yhteisöjä onkin sinne tänne perustettu, mahtavimpana niistä Neuvostoliitto. Sosialismissa kaikki ei kuitenkaan suju suunnitellusti. Ensimmäinen ongelma on, että tällaisen yritystoiminnan pystyttäminen edellyttää pääomia, jotka on tavalla tai toisella, painostaen tai väkipakolla otettava niiden kapitalistisilta omistajilta, jotka tämän ajatuksen mukaan ovat kurjuuden aiheuttajia. Tällaiset toimet eivät kuitenkaan ole omiaan edistämään rauhaa, pikemminkin päinvastoin. Toinen ongelma on, että kilpailussa muita yrityksiä vastaan sosialistiset yritykset eivät yleensä kauaa menesty. Niiden työntekijät jäävät huonosti palkatuiksi tai joutuvat työttömiksi eivätkä omalta osaltaan kavenna maailmanlaajuista kuilua köyhien ja rikkaiden välillä.

Tästä ja muista syistä useimpien sosialistien mielestä tuotantovälineitä ei yleensä kannata ottaa työläisten haltuun, mutta tuotantoa voidaan verottaa ja köyhiä voidaan verovaroin tukea. Verotuslinja onkin ollut kehittyneimmissä maissa laajasti käytössä ja aina näihin päiviin asti kohtalaisin tuloksin. Viimeaikainen talouden globalisoituminen on kuitenkin kasannut ongelmia verotuksen ylle. Kun verotus on kansallista mutta yritysten välinen kilpailu kansainvälistä, kilpailun koveneminen kasvattaa painetta verojen laskuun, jolloin on yhä vaikeampaa löytää varoja heikompien auttamiseen.

Ratkaisuna voisi olla kansainvälinen verotus, mutta sellaisen aikaansaamiselle on pahoja esteitä. Verotus on pakkoon perustuvaa varojen siirtoa, joka onnistuu vain suvereenin sopimusyhteisön toimittamana. Kyseeseen tulisi jonkinlainen maailmanhallitus, mutta sellaisen tarkoituksen ja toiminnan loogista yhteyttä ei toistaiseksi ole edes teoriassa ratkaistu. Ei myöskään ole ilmennyt mitään sellaista uutta tietoa, jonka perusteella voitaisiin odottaa, että jokin uusi yritys maailman taloudellisten resurssien keskitetyksi ohjaamiseksi olisi sen onnistuneempi kuin aikaisemmatkaan. Ja siitä syystä ne, jotka sellaisen muodostamiseen pystyisivät eli maailman vahvat poliittiset voimat, kannattavat nykyisin kapitalistista taloutta eivätkä sosialistista.

Tässä kirjoituksessa pidetään rikkaiden ja köyhien välisen kuilun syvenemistä vaikeana ongelmana, joka vain pahenee niin kauan kuin taloutta hoidetaan kapitalismi-sosialismi vastakkainasetteluun perustuvilla ajatuksilla. Kun rikkaat pitävät kiinni kapitalismista, koska sosialismi on vielä huonompi vaihtoehto, ja köyhät pitävät kiinni sosialismista, koska eivät tiedä kapitalismille muutakaan vaihtoehtoa, näiden oppien teoreettiset virheet muuttuvat yhä pahemmiksi käytännön ongelmiksi. Kun tulevaisuus näyttää parhaidenkin tunnettujen vaikutussuhteiden valossa vaihtoehdottomalta ja toivottomalta, tehdään mitä vaan, jotta jotain tapahtuisi. Kun ei tiedetä, miten rakennetaan, rikotaan. Kun ei tiedetä, miten edistettäisiin rauhaa, kiihdytetään sotaa.

Tässä kirjoituksessa ongelma ymmärretään ensisijassa eettiseksi. Ei sillä tavalla, että kapitalistit tai sosialistit toimisivat sinänsä epäeettisesti; keskimäärin he toimivat tämän päivän yhteiskunnallisessa järjestelmässä niin hyvin kuin ihmiset yleensäkin. Ongelmana on, että kapitalismi ja sosialismi ovat sinänsä epäeettisiä järjestelmiä, jotka perustuvat ajatukseen, että elämä on pääasiassa kilpailua; että vahvemman voitto on ihmiskunnan voitto; että heikkoja alistamalla ja "pahuutta" tuhoamalla viedään kehitystä eteenpäin. Tänään eettisyyden on kohdistuttava eettisemmän yhteiskuntajärjestelmän rakentamiseen, jossa globaali yhteistyö on palkitsevampaa kuin kilpailu talouden globaalista hallinnasta.

.

Kapitalistisen ehdotuksen mukaan luonto on saatettava yksityisomistuksen ja kaupankäynnin piiriin, jolloin markkinamekanismi hoitaa sen, ettei sitä ylikuormiteta. Luonto on tuotantoväline ja koska kenenkään ei kannata kohdella huonosti omaa tuotantovälinettään, yksityisomistuksessa luonnon pitäisi pysyä terveenä. Siltä osin kuin sitä käytetään ja kulutetaan, vapaat markkinat kohdistavat kuormituksen optimaalisesti. Tämä on looginen ajatus, mutta pari vakavaa ongelmaa siihen liittyy. Ensinnäkin, ei ole mitään taloudellista sääntöä, jolla luontoa eli maata, vettä ja ilmaa eläimineen ja kasveineen omistetaan yksityisesti. Ne on ensin asein vallattava ja poliittisesti hallittava, mikä erityisesti veden ja ilman kohdalla on vaikea tehtävä. Ei myöskään ole tiedossa keinoa, jolla poliittisesti hallitut omistukset optimaalisesti, tai aina edes siedettävästi, muutetaan yksityisiksi. Toiseksi, niillä luonnon antimilla, jotka jo ovat yksityisesti omistettuja, ei suinkaan käydä vapaata markkinakauppaa vaan kapitalistista kauppaa, joka on varsin kaukana siitä. Kuten myöhemmin tulen osoittamaan, kapitalististen markkinoiden säännöt eivät ole talouden kasvun suhteen neutraalit vaan suosivat kasvua ja siitä syystä ne myös johtavat siihen, että luontoa kuormitetaan ja tuhlataan enemmän kuin yhteisen hyvän kannalta on perusteltua.

Sosialistinen ratkaisu on saattaa maat, meret ja ilmat poliittisen kontrollin kohteeksi. Tällekin kannalle on omat perustelunsa. Kun kapitalistiset markkinat eivät toimi toivotulla tavalla, niitä on jollain tavalla ohjattava. Suoja-alueet, saasteverot ja luonnonvarojen kierrättämiset ovat usein tarpeen, mutta usein ne vain kierrättävät ongelmatkin toisaalle. Ohjausta on mahdotonta tehdä neutraalisti ja kaikkea kuormitusta koskevaksi. Siten kukin ohjaus vain aikaansaa jonkin taloudellisen toiminnan toista kannattamattomammaksi. Silloin kannattavammaksi tullut toiminta lisääntyy ja se saattaa osoittautua yhtä kuluttavaksi. Poliittisesti aikaansaatava ohjaaminen byrokratioineen vaatii sekin oman kulutuksensa. Vielä on todettava se vaikeus, mikä liittyy kansainvälisiin luonnonsuojelusopimuksiin. Koska taloudellinen kilpailu on niin kovaa ja eri mailla on erilaiset tuotantorakenteet ja luonnonvarat, on kovin työlästä päästä sellaisiin sopimuksiin, jotka olisivat tasapuolisia kaikille. Jos siihen pyritään, sopimusten teho vesittyy helposti niiden monimutkaisuuteen ja kierrettävyyteen. Jos taas tyydytään vähempään tasapuolisuuteen, sopimukset joudutaan tekemään vahvempien talouksien ehdoilla, jotka eniten hyötyvät luonnon käytöstä, mikä myös helposti vesittää sopimusten tehon.

Niinpä, jos katsotaan missä ja millä intensiteetillä luontoa käytännössä tuhotaan, asialla ei näytä olevan juurikaan tekemistä sen kanssa, noudatetaanko siellä hyvin poliittisesti ohjattua taloutta vai saavatko yritykset toimia alueella kuinkakin vapaasti. Pikemminkin näyttää siltä, että siellä missä on köyhyyttä, siellä luontoakaan ei ole varaa suojella ja sieltä luonnon antimet halvalla ja ilman poliittisia esteitä päätyvät rikkaiden hyödynnettäviksi. Siten tämä ongelma palautuu suurelta osaltaan rikkaiden ja köyhien välisen kuilun ongelmaan. Mitä syvempi tämä kuilu on, sitä kovempaa on kilpailu vallasta ja rikkauksista ja sitä pienempi paino luonnon hyvinvoinnille voidaan antaa. Silloin kun kilpailu kehittyy terroriksi ja sodaksi asti, kukaan ei enää ajattele luontoa vaan vain oman puolen voittoa, vaikka koko luonto tuhoutuisi.

.

Miksi demokratian ja markkinatalouden periaatteiden syvempää analysointia ei ole pidetty suotavana, ei tieteellisesti kiinnostavana, eikä ehkä edes mahdollisena?

Siksi, että suhtautumisessa näihin perustaviin kysymyksiin on tieteenfilosofisesti ajauduttu tavallaan vielä Jeffersonia ja Smithiäkin varhaisempaan aikaan aina 1600-luvun alkuun, jolloin paavi ja Galileo Galilei kiistelivät siitä, kiertääkö aurinko Maata vai päinvastoin. Silloisen tiedeyhteisön korkea auktoriteetti, katolinen kirkko, katsoi, ettei siinäkään tapauksessa, että uusi teoria selittää paremmin todellisuutta, ole soveliasta kiistää asiaa, joka on jo todistettu oikeaksi, joka noudattaa pyhien Isien antamaa pyhän tekstin tulkintaa ja joka on jo vuosisatojen ajan riittänyt ihmisille. Tänään uskonnon institutionaaliset "realiteetit" eivät enää ohjaa luonnontieteiden kehitystä, mutta yhteiskuntatieteet ovat edelleen ideologisessa ohjauksessa: politiikan ja talouden institutionaaliset "realiteetit" ohjaavat yhteiskuntatieteitä yhtä tehokkaasti kuin kirkko aikanaan. Tosin ohjaus ei tapahdu tieten tahtoen, ei kielloilla eikä käskyillä vaan olemassa olevan käytännön ja sen tutkimuksen välisen sidoksen kautta. On pidetty tarpeellisena tutkia vain sitä todellisuutta, joka on muodostunut niille uskomuksille, että oikea demokratia ja oikea markkinatalous ovat jo kirjoituksista tunnetut. Vastaavasti kuin paavin oppineet pitivät tarpeellisena tutkia vain sitä todellisuutta ja niitä kirjoituksia, jotka oikea usko jumalaan oli aikojen kuluessa kehittänyt. Muita, teoreettisia realiteetteja ei ole pidetty soveliaana tutkia, ei silloin eikä nyt. Saatettaisiinhan joutua kiistämään asioita, jotka on jo todistettu oikeiksi, jotka noudattavat suurten tiedemiesten suuria ajatuksia, ja jotka ovat jo vuosisatoja riittäneet ihmisille.

Sen nyt tässä kuitenkin aion tehdä.