Aatteen vai aatteettomuuden aika?
"Yksi merkki siitä, että aikamme on raskaana, on se että tällä hetkellä elämme tyhjiössä. Aikaamme leimaa arvotyhjiö, moraalinen välinpitämättömyys, järjestelmien raukeneminen, yleinen legitiimisyyskriisi; suurten tarinoiden loppuminen. Emme kykene antamaan sisältöä tälle epookille." Luonnonsuojelun asianajaja Matti Wuori esittää harvinaisen ytimekkäästi aikamme aatteellisen kuvan Suomen Kuvalehden haastattelussa.
Voitaisiin sanoa, että nykyinen länsimainen aate on taloudellisen itsekkyyden ja poliittisen välinpitämättömyyden aate, mutta eihän se ole mikään aate vaan ihmisen luonnollinen asenne silloin kun hänellä ei ole aatetta.
Ei ole enää kirkkoa, joka opettaisi meitä taistelemaan syntiä vastaan. Ei ole isänmaata ylivertaisena arvona, jonka puolesta elää ja kuolla. Eikä ole sosialistista liikettä, joka innostaisi meitä kohti solidaarisempaa maailmaa. Tai ovathan tietyt instituutiot vielä olemassa, mutta ihmiset roikkuvat niissä lähinnä tavan vuoksi, kun eivät muutakaan osaa. Ja ovathan opitkin vielä olemassa, mutta ainakin tällä hetkellä antimistaan täysin tyhjentyneinä. Ne sisällöt, jotka vanhoista opeista löysivät tiensä tähän maailmaan, reaalikristillisyys, reaalinationalismi ja reaalisosialismi, osoittautuivat pettymyksiksi. Ne syvät ja hyvät sisällöt, joita olisi haluttu, eivät löytäneet tietään reaaliseen maailmaan.
Liiankin karuin kokemuksin olemme oppineet olemaan luottamatta mihinkään ismiin, voimakkaan yhteisen hyvän esittämään selitykseen maailmasta. Vaikka jotkut eivät kestä tyhjyyden painetta ja liittyvät johonkin uususkonnolliseen yhteisöön tai vain yhdenasianliikkeeseen, länsimaisen ihmisen yleisasenne selvä: ei enää uusia ismejä, ei uusia totaaleja selityksiä maailmasta, ei uusia epäonnistumisia.
Kuitenkin minusta tuntuu, että Wuori on oikeassa: olemme raskaana. Jokin uusi kokonaisselitys tule murtautumaan läpi, halusimmepa sitä tai emme, muuten seuraukset ovat vielä pahemmat. Mutta me voimme — tästä olen varma — toivoa siltä jotain. Selitys on valinnainen juuri syntymänsä hetkellä. Siinä on se labiili tilanne, jossa yksikin pieni siivenisku voi muuttaa maailman. Millaisen selityksen maailmasta haluamme — tai oikeastaan — haluat?
Hyvästijättö kommunismille
Vaikka nykyinen aatteiden kriisi on tavallaan maailmanlaajuinen, läntinen maailma ja sosialistinen maailma ovat kriisin eri vaiheissa johtuen siitä, että sen ydin on sosialismin epäonnistumisessa.
Aikasiirtymä antaa meille hyvän tarkkailuaseman.
Voidaan kuvitella, että Matti Wuori olisi sanonut sanansa kymmenisen vuotta sitten, pysähtyneisyyden ajan Neuvostoliitossa. Jälkeenpäin on voitu nähdä, että nämä sanat olisivat hyvin kuvanneet silloista tilannetta: kommunistinen aate oli jo menettänyt otteensa neuvostoihmisestä. Vaikka sosialismi oli vielä virallisesti voimissaan, ihmiset elivät itse asiassa arvotyhjiössä. He eivät enää jaksaneet työskennellä sosialistisesti ja heitä alkoi vaivata moraalinen välinpitämättömyys. Rehellisen työn arvostus väheni, koska sillä saavutettavat asiat kävivät yhä niukemmiksi. Menestys seurasi yhä selvemmin niitä, jotka ohjailivat toisten työn tuloksia. Virkojen hoidossa se merkitsi byrokratian ja korruption laajenemista ja virkojen ulkopuolella rahanvaihdon ja muun pimeän talouden voittojen kasvua. Aatteen, yhteiskunnallisen tunteen heiketessä yksityiset ratkaisut lisääntyivät. Niihin kuuluivat sekä itsetuhoiset ratkaisut, jotka ilmenivät mm. alkoholismin kasvuna, että itsevaltaiset ratkaisut, jotka ilmenivät mm. rikollisuuden lisääntymisenä. Näissä oloissa ei ollut kannattavaa eikä oikein mahdollistakaan kuunnella nälkää näkevien ja luonnon valituksia. Tilanne kehittyi kestämättömäksi. Brezhnev ei pystynyt antamaan sisältöä epookilleen.
Gorbatshov puhkaisi tyhjiön, mutta mitä tapahtuikaan? Tiedonkulun vapauttaminen ei vapauttanut sosialistista aatetta uuteen nousuun kuten toivottiin, vaan se vapauttikin ne aatteet, jotka se oli selittänyt olemattomiksi. Uskonnot elpyivät, kansallismielisyydet alkoivat murtaa keskusvaltajärjestelmää, demokratian aate levisi, vihreä liike syntyi ja yhä kasvava joukko alkoi puhua markkinatalouden puolesta.
Tänään itäblokin sisällä ei ole aatteellista tyhjiötä, siellä on aatteiden ylipaine. Eikä kukaan uskaltaudu arvaamaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Demokratia-kapitalismin tyhjeneminen
Jos tulkitsemme kommunistisen aatteen tyhjentymistä edellä kuvatusti, niin eikö aivan samanlainen tulkinta sovi nykyiseen läntiseen yhteiskuntaamme?
Vaikka demokraattis-kapitalistinen aatemaailmamme on vielä virallisesti voimissaan — ja sen kyseenalaistaminen on välinpitämättömyyden uhalla kielletty — eikö niiden ihmisten joukko ole jatkuvasti harvenemassa, jotka uskovat, että tällä aateyhdistelmällä voidaan ratkaista polttavimmat ongelmamme? Kuinka moni uskoo, että kapitalistisen maailman ehdoin kauppoja tekevät ihmiset luopuvat itsensä ja yritystensä kilpailukyvyn kasvattamisesta ja alkavat ajatella luontoa? Kuinka moni uskoo, että demokraattisen järjestelmän ylärakenne näkee taloudelliseen eriarvoistumiseen liittyvän uhan ja alkaa vaatia itselleen pienempiä palkkoja, jotta ero alhaallaolijoihin ei kasvaisi?
Veikkaukseni on, että yhä useampi irtoaa tällaisista uskomuksista. Mutta samalla he irtoavat yhteisyyttä luovasta aatteesta. He väsyvät työskentelemään sosiaalisesti ja heitä alkaa vaivata moraalinen välinpitämättömyys. Tuottavan työn arvostus vähenee, koska sillä saavutettavat asiat käyvät yhä niukemmiksi. Sillä vaikka bruttokansantuote kasvaisikin, yhä pienempi osa siitä kulkeutuu tavalliselle työntekijälle. Hyöty ohjautuu niille, jotka ohjaavat toisten työn tuloksia. Poliitikkojen ja johtajien asema paranee ja rahan ja osakkeiden ohjailijoiden voitot kasvavat. Yhteiskunnallisen tunteen heiketessä itsekkyys lisääntyy. Nälkää näkevien ja luonnon valituksia kuunnellaan vain, jos se voidaan muuttaa taloudelliseksi voitoksi ja kasvuksi.
Tilanne lännessäkin saattaa kehittyä kestämättömäksi nopeammin kuin osaamme tänään kuvitella.
Millä kommunismin tyhjiö täytetään?
Palataan takaisin kommunististen valtioiden kehitykseen.
Vaikka on mahdotonta nähdä, kuika asiat tulevat kehittymään, meillä lännessä on selvä käsitys siitä, mihin suuntaan toivoisimme niiden etenevän.
Kaikista itäblokin kaaoksessa kilpailevista aatteista pari näyttää olennaisesti erilaisilta kuin kaikki muut. Ne ovat demokratian aate ja markkinatalouden aate. Se johtuu siitä, että muiden aatteiden keskellä nämä ovat oikeastaan antiaatteita.
Tavallisessa uskonnollisessa tai poliittisessa ismissa, islamilaisuudessa, marxilaisuudessa jne. oppi kohdistuu johonkin yhteiskunnalliseen asiaan, jonka sisältö on ylivertaisen tärkeä. Se on niin tärkeä, ettei ole syytä kysyä olisiko jokin toinen asia yhtä tärkeä. Minkään ismin oikeassaolosta ei ole tarkoitettu tehtävän äänestyspäätöstä. Mihinkään ismiin ei kuulu oppia siitä, millä tavalla sen ja muiden ismien väliset ristiriidat ratkaistaan. Kuvaavaa on, ettei sen enempää Raamatussa, Koraanissa kuin Pääomassakaan ole kiinnitetty huomiota — vaikka tilaa olisi helposti riittänyt — siihen yhteiskunnalliseen päätöksentekojärjestelmään, joka hyvässä maailmassa vallitsisi. Näistä syistä ismit pyrkivät realisoitumaan keskusjohtoisesti, ja menettävät voimaansa demokratiassa.
Demokratia on tavallisille ismeille vastakkainen aate siinä mielessä, ettei se ota kantaa yhteiskunnan ideologisiin päämääriin vaan se kohdistuu juuri ja vain siihen tapaan, jolla yhteisistä asioista päätetään. Demokratian mukaanhan mikään aate ei ole toista parempi vaan kunkin on alistuttava demokraattiseen kontrolliin; tehdään enemmistön mielipiteen mukaan. Demokraattiseen ajattelutapaan kuuluu yhteiskunnallisen päätöksentekotavan ensisijaisuus ja päätöksien oikeaoppisuuden toissijaisuus. Demokratian hyväksyminen merkitsee oman oikeassaolon ehdottomuudesta luopumista: ismeihin verrattuna se on nöyryyden aate.
Samanlainen vastaavuus pätee talouden alueella. Jokaisella taloudellisella ismillä on pyrkimys ohjata taloutta, kaupankäyntiä ja hintoja, omien päämääriensä saavuttamiseksi. Kristillisten talous pyrkii ohjaamaan kaupankäyntiä niin, etteivät voitot menisi islamilaisille, työväenliike pyrkii hallitsemaan hintoja niin, että työläisten asema paranisi ja suomalaiset pyrkivät kehittämään talousyhteistyötään niin, että he pärjäisivät ruotsalaisille.
Markkinatalous on ismien ja eturyhmien ohjaamille talouksille vastakkainen siinä mielessä, ettei se aseta mitään aatteellista tarkoitusta muiden edelle vaan antaa talouden kehittyä ilman ohjausta. Markkinatalouden hyväksyminen merkitsee oman taloudellisen päämäärän paremmuudesta luopumista. Sekin on nöyryyden aate.
Kun nyt lännestä seuraamme Neuvostoliitossa ja muussa kommunistisessa maailmassa käytävää aatteiden kilpailua, toivomme että demokratia ja markkinatalous voittaisivat, koska surulliselta näyttää mahdollisuus, jossa valta uudelleen keskittyy kansallisille, uskonnollisille tai muulla tavalla ideologisille ääriryhmille. Toivomme ihmisten idässä ymmärtävän, että juuri antiaatteen aate on hedelmällinen.
Miksi meilläkin on aatteellinen tyhjiö?
Mutta mistä syystä meillä on havaittavissa samansuuntaista kehitystä kuin sosialistisissa maissa on tapahtunut, vaikka meillä on jo demokratia ja markkinatalous?
Vastaus on ilmiselvä — mutta johtaa yllättäviin ratkaisuihin. Ei meillä oikeastaan ole puutetta aatteista vaan meilläkin podetaan antiaatteen puutetta. Medän demokratiamme ja markkinataloutemme ovat liian aatteellisia järjestelmiä!
Demokraattinen järjestelmämme ei ole neutraali — vaikka näin yleisesti luullaan — vaan siinä on sellainen ominaisuus, joka ylikeskittää valtaa niille, joilla sitä on ennestään.
Nykyinen markkinatalouskaan ei ole neutraali — vaikka näinkin yleisesti luullaan — vaan myös sillä on sellainen ominaisuus, että se ylikeskittää valtaa niille, joilla sitä on ennestään, minkä lisäksi se ylikasvattaa tuotantoa suuremmaksi kuin luonto kestää.
Nämä ominaisuudet tekevät sen, että tavallinen, päinvastaisen suuntaista kehitystä toivova kansalainen luisuu pois yhteisöllisyyden piiristä ja kokee itsensä yhteiskunnallisesti tarkoituksettomaksi.
Valtaideologiasta riisuttu demokratia
Nykyisen poliittisen ajattelun rasitteena on siis valtaideologiaan uskominen. Ei niin, että jonkin erityisen aatteen valta katsottaisiin hyväksi vaan niin, että valta sinänsä katsotaan hyväksi eli että ihmisten ajatellaan tarvitsevan sitä, että joku määrää heitä johonkin. Vaikka ideologiset selitykset siitä mitä hyvää vallankäytöllä aikaansaadaan eivät enää vastaa ihmisten nykyisiä toiveita, niin vähemmälle ohjaukselle ihmiset eivät halua itseään päästää.
Todella demokraattiseen ajatteluun, joka keskittyy päätöksentekojärjestelmän neutraloimiseen ja sen kautta ideologisen vallankäytön vähentämiseen, tällainen asenne ei kuulu.
Jotta pysyisimme antiaatteellisuuden ytimessä, nyt on kysyttävä, mikä nykyisen päätöksentekotapamme ominaisuus tukee valtaideologiaa? Mikä on se demokratiamme ominaisuus, jota pidämme neutraalina, mutta josta luopumisen ajatuskin aiheuttaa kylmiä väreitä kurin ja järjestyksen siunauksellisuuteen uskoville?
Vastauksella ei ole paljon liikkumavaraa. Demokraattisen päätöksenteon sisältöhän on siinä, että enemmistön mielipide voittaa. Se on juuri tämä enemmistön ehdottoman voiton periaate, joka aiheuttaa ylimääräistä vallan keskittymistä. Asia selviää, kun enemmistöperiaatetta verrataan neutraaliin demokratiaan. Neutraali on demokratia, jossa päätökset tehdään aina ja täysin niiden suhteellisen kannatuksen mukaan, mikä merkitsee kyllä/ei -äänestyksissä kannatuksen mukaan painotettua arpomista.
Kun asioista päätetään enemmistöperiaatteella, ihmisten on välttämätöntä ryhmittyä valtaryhmiksi, jotka pyrkivät ryhmittymään edelleen enemmistöksi, koska muuten heillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa päätökseen. Tämä välttämättömyys on valtaa keskittävää. Samaan suuntaan vaikuttaa se, että äänestyksissä on rajalla olevia ratkaisevia ääniä, joiden painoarvo tulee suhteettoman suureksi. Tästä syystä niillä voidaan käydä kauppaa, jossa jo ennestään valtaa omaavilla on paremmat mahdollisuudet menestyä kuin muilla.
Jos asioista päätetään suhteellisella päätöksentekotavalla, vallan keskittämisellä ei saavuteta sen parempaa mahdollisuutta voittaa äänestys kuin hajallaan olollakaan. Tällä tavalla ei synny myöskään rajalla olevia ääniä eikä päättäjien ostaminen ole kannattavaa. Kaikkiaan vallan keskittymistä ei tapahdu.
Mielestäni tämä on aika kiinnostava tulos. Selittäähän se selvästi mikä ratkaisu vastaa meillä samaa kuin kommunistisissa maissa siirtyminen enemmistödemokratiaan.
Kasvuideologiasta riisuttu markkinatalous
Miten sitten on nykyisen markkinatalouden laita? Varsin yleisesti ajatellaan, että kapitalistiset markkinavoimat ovat sokeita ja tätä sokeutta rikkaat tehtailijat ja muut kapitalistit käyttävät itsekkäästi hyväkseen ja keskittävät taloudellista valtaa itselleen, ja näin aiheutuu köyhien köyhtymistä ja luonnon tuhoutumista. Tästä syystä katsotaan, ettei markkinavoimia saa päästää irralleen vaan niitä on ohjailtava.
Tässä ajattelutavassa on pari perustavaa virhettä, joiden ymmärtämistä auttaa kun huomaa kasvuideologian vaivaavan koko yhteiskuntaa eikä vain tehtailijoita.
Ensimmäinen virhe on ajatuksessa, että yhteiskunta ohjailisi taloutta ensisijassa sen vuoksi, että köyhät ja luonto voisivat paremmin. Ei yhteiskunta näin tee. Valtiovaltana yhteiskunta ohjaa taloutta jotta tuotanto kasvaisi ja kilpailukyky paranisi. Taloudellisen kasvun aiheuttamia inhimillisiä ja luontoon liittyviä kustannuksia otetaan huomioon vain siinä määrin kuin ne uhkaavat kehittyä vaaraksi kansainväliselle kilpailukyvylle. Näin ollaan nähty kaikkien valtioiden tekevän yksittäisissä kohteissa, mutta neutraalin talouden etsimisen kannalta on vielä tähdellisempää huomata, että koko ohjatun talouden kenttä on kasvupainotteinen. Erityisen selvästi tämä ilmenee verotuksessa, joka on hallinnollisen ohjailun yksi pääkanava. Yrityksiä kohdellaan edullisemmin säännöin kuin yksityisiä ihmisiä, tuotannon välineitä verotetaan keveämmin kuin muita välineitä jne. Koko se käytäntö että ammatinharjoittajalle ja taloudelliselle yhtiölle annetaan erityisiä etuja yksityiseen ihmiseen ja perheeseen nähden perustuu kasvuideologiaan ja suuntaa varoja tuotannon lisäämiseen. Niin kauan kuin me noudatamme tällaisia sääntöjä, olemme kasvuideologian vankeja, halusimmepa sitä tai emme.
Ensimmäinen keino taloutemme neutraloimiseksi on siis se, että yhteiskunta alkaa noudattaa samoja sääntöjä koko talouden alueella. Jo tämä parantaa tavallisen ihmisen ja luonnon asemaa.
Edellä esitetyn ajatuksen toinen virhe on siinä, että siinä oletetaan kapitalistisen markkinatalouden olevan sokea. Sitä se ei ole. Vaikka nykyisestä sekataloudesta olisi poistettu koko valtion ohjaileva osuus — ja vaikka tehtailijat eivät olisi sen itsekkäämpiä kuin muu väestö — se ei silti olisi neutraali.
Tämä johtuu siitä, että markkinoilla on kaksi osapuolta, ostajat ja myyjät, ja että markkinat eivät voi olla samanaikaisesti vapaat kummankin näkökulmasta. Täysin vapaita markkinoita ei ole edes teoriassa olemassa. Nyt on kiinnostavaa se, kumman puolelta markkinat ovat vapaat. Oikein arvattu, nykyinen markkinatalous, kapitalistinen kaupantekojärjestelmä niin kuin se toimii läntisten valtioiden sisällä ja maailmankaupassa, on perustaltaan myyjien puolelta vapaa järjestelmä. Se tarkoittaa sitä, että myyjillä on vapaus asettaa ostajat eri arvoisiksi; joillekin myydään halvemmalla, joillekin kalliimmalla ja joillekin ei ollenkaan. Tämä on se kapitalistisen kaupankäynnin ominaisuus, joka ilmentää valta- ja kasvuideologiaa. Jaotellessaan ostajat myyjä käyttää eriarvoistavaa valtaa, jolla hän ohjaa taloutta omien päämääriensä ajamiseksi, oman markkina-asemansa parantamiseksi ja tuotantonsa lisäämiseksi. Tämän ohjauksen käytöllä yritykset ryhmittyvät ja ketjuuntuvat ylisuuriksi yksiköiksi.
Kapitalistinen markkinatalous neutraloidaan yksinkertaisesti niin, että siirrytään ostajien puolelta vapaaseen järjestelmään. Ostajille, kaikille valtioille, kaikille yrityksille ja kaikille ihmisille annetaan yhteisellä sopimuksella vapaus ostaa kaikilta myyjiltä kaikkia tuotteita samaan hintaan kuin muutkin saavat ostaa. Myyjät saavat hinnoitella tuotteensa vapaasti rahassa mitaten, mutta kaikille on oltava sama hinta. Tämä merkitsee kapitalismin hajauttamista, sillä tällöin kaupanteon ohjaus siirtyy kokonaan ostajille, joka joukko hajautuu kaikki maailman yksilöt käsittäväksi joukoksi. Ostajien puolelta vapaa markkinatalous on neutraali talous juuri siitä syystä, että jokainen on potentiaali ostaja ja jokaisen ihmisen joukko on neutraali.
Jos siirrytään neutraaliin markkinatalouteen, suuryritykset lopettavat kasvunsa, tavaroiden ylituotanto loppuu, raha jakautuu tasaisemmin maailmaan jne. Kirjassani Uusi yhteiskuntajärjestelmä olen esittänyt tarkemmin niitä mekanismeja, jotka eri talouden aloilla vaikuttavat tähän suuntaan.
Nyt herää kysymys: jos asia kerran on näin yksinkertainen, miksei se ole voimakkaammin esillä? Miksei kukaan puhu kapitalismin neutraloimisesta? Se johtuu siitä, että valta- ja kasvuideologialla on niin syvät juuret yhteiskunnassamme. Pidetään neutraalina sitä, että halutaan voimakasta taloudellista kasvua. Silloin on luonnollista nähdä oikeudet ja vapaudet kasvua tekevien puolelta katsottuna eli pankkiirien, tehtailijoiden ja kauppiaiden näkökulmasta. Näin pysyy yllä myytti siitä, että kapitalistinen talous on neutraalisti vapaa markkinatalous. On huomattava, että tätä myyttiä ei kannata myöskään sosialistien rikkoa. Heidän olemassaolonsahan perustuu valtaideologian ylläpitämiseen. Sosialistit ymmärtävät kapitalistisen vallan työnantajien vallaksi, jonka vastapainoksi on keskitettävä työläisten valtaa. Kapitalistisen vallan neutraloiminen on aivan toisensuuntainen pyrkimys.
Näin voidaan nähdä, että sekä poliittista että taloudellista järjestelmäämme vaivaa sellainen ideologisuus, joka ei ehkä enää kuuluisi tähän maailmaan. Entäpä jos Matti Wuoren kuvaama yhteisöllinen tyhjyys johtuisikin tästä asiasta? Silloin ratkaisu olisi vastaava kuin idässä, antiaatteellisessa aatteessa. Jos näin on — kuten itse uskon — kohtalomme ei ole kiinni kuin hyvin pienestä liikkeestä aivoissamme: haluamisesta.