15.5.2000

Kiitos Jirille ja Kallelle

kannustuksista jatkaa ajatusteni esittelyä. Kannustusta tarvitaankin, sillä keskusteluilmapiiri ei todellakaan ole ollut otollinen uuden asiakokonaisuuden esittelylle. Kun jokaista lausetta käsitellään erillisenä ja mahdollisuuksien mukaan tyrmätään argumentilla "ei aina ole näin", niin yritäpä nyt siinä esittää jotain kokonaista ajatusta.

Totta puhuen, odotin tulevaisuuden tutkijoilta kyllä enemmän. Odotin, että ne jotka ovat ainakin joissain asioissa samaa mieltä kanssani, olisivat sen todenneet ja kehittäneet keskustelua eteenpäin: mitä tämä ja tämä väite talouden kokonaisuuteen nähden merkitsee ja mitä siihen on sanomista. Mutta kävikin aivan päinvastoin. Vain tyrmääjät kommentoivat.

No, yritän vielä. Aloitan toteamalla, että vapaa markkinatalous ei ole selvä käsite. On ainakin kolmella aivan eri tavalla vapaasti kilpailevia talouksia eivätkä käytännön rajat niiden välillä ole selviä.

Ensimmäisellä tavalla kaikkein vapainta markkinataloutta on kilpailu ilman mitään yhteisiä sääntöjä. Mikään ei siis ole kiellettyä eikä rajoitettua. Tällä tavalla vapaata vaihdantaa hallitsevat tietysti vahvimmat ryöstäjät, sillä miksi vaivautua ostamaan, jos saman saa varastamalla ja alistamalla heikompia. Yhteisesti ryöstötalous ei tietenkään ole kannattavaa ja siitä syystä syntyy yhteisöjä: uskontokuntia, heimoja, kuningaskuntia ja valtioita, jotka omassa keskuudessaan laeilla kieltävät varastamiset ja alistamiset vaikkakin pyrkivät ryöstämään muilta yhteisöiltä. Tälle vapaudelle rakentuvien yhteisöjen tärkein taloudellinen tavoite on poliittisen ja sotilaallisen voiman lisääminen, joka edellyttää kuria, järjestystä ja poliittisesti säädeltyä taloutta: sisäistä ryöstämistä ja alistamista. Yhteiskunnallisina niitä ei kuitenkaan kutsuta näillä nimillä

vaan verotukseksi ja organisoitumiseksi. Äärimmilleen kehittyneenä tämä vapaus muodostaa mm. kuninkaiden, diktaattorien ja proletariaatin etujoukkojen laajat vapaudet säädellä ja määrätä muiden asioista – mitä nämä muut eivät suinkaan koe vapautena.

Toisella tavalla vapaa markkinatalous syntyy kehityksen myötä, kun sodilla saavutettavat voitot pienenevät ja kun havaitaan, ettei keskitetysti ohjattu talous kehity niin nopeasti kuin talous, jossa varastaminen ja alistaminen on kielletty, mutta jossa ihmiset voivat muuten vapaasti käydä kauppaa ja muodostaa taloudellisia organisaatioita. Tällä tavalla vapaasta kilpailusta voidaan sopia helpoimmin demokraattisten poliittisten elimien sisällä ja välillä. Silti tällainen talous pysyy melko voimakkaasti säädeltynä. Kunkin valtion on säilytettävä sotilaallinen voimansa muita

valtioita vastaan, joten asevoimia tarvitaan. Laeilla on säädettävä, mikä on varastamista ja mikä alistamista. Lakien synnyttäminen edellyttää poliittista rakennetta ja niiden noudattaminen edellyttää oikeuslaitosta ja poliisivoimia. Poliittisen säätelyn lisäksi tulee taloudellisten

organisaatioiden suorittama säätely. Tälle vapaudelle rakentuvien yhteisöjen tärkein kilpailu käydään markkinoista. Tavoitteena on markkinavoiman lisääminen, joka edellyttää taloudellista kuria ja järjestystä: organisoitumista yhä suuremmiksi yrityksiksi ja markkina-alueiksi. Äärimmilleen kehittyneenä tällä tavalla vapaa kilpailu muodostaa talouden, jossa kaikki on kaupan ja jossa vahvimmilla yrityksillä on ylikansalliset vapaudet määrätä muiden asioista -- mitä nämä muut eivät suinkaan koe vapautena.

Kolmannella tavalla vapaa markkinatalous syntyy (toivottavasti) kehityksen edelleen kehittyessä. Jo nyt on merkkejä siitä, että markkinakilpailun kovenemisella ja yritysfuusioilla ei paranneta kaikkien yhteistä taloutta. Seuraavan suuren laman jälkeen ehkä jo ymmärretään, etteivät markkinat, joilla myyjät kilpailevat vapaasti ostajista, kehity niin hyvin kuin markkinat, joilla ostajat kilpailevat vapaasti tuotteista. Tällaiset ostajien puolelta vapaat markkinat vaativat kuitenkin lakisääteisiä rajoituksia yrityksille ja kaupalle: niiden organisoitumismuotoja rajoitetaan eivätkä ne saa organisoida myyntiään vaan kaikille on myytävä ja samalla hinnalla. Kun nykyiset markkinat ovat yksityiset siinä mielessä, että hinta-, omistus- ja myyntitiedot ovat yksityistä omaisuutta, niin

ostajien puolelta vapaat markkinat ovat yleiset ja edellyttävät ko. tietojen julkisuutta. Kun nykyiset markkinat ovat tehokkaat siten, että yritykset hyödyntävät suuruuden ekonomiaa ostamalla muita yrityksiä ja muodostamalla kauppaketjuja, niin ostajien puolelta vapaat markkinat ovat tehokkaat siten, että kakki hyödyntävät tarkoituksenmukaisuuden ekonomiaa ostamalla vapaasti edullisimmilta tuottajilta. Näin muodostuvat markkinat eivät ole vapaat valtiovalloille eivätkä yrityksille vaan yksityisille ihmisille.

Olennaista on huomata, ettei absoluuttista vapautta ole olemassa: toisen rajoittamaton vapaus on toiselle vapaudenriisto. Jos pyritään vain poistamaan säännöt ja rajoitukset ja kuvitellaan näin päästävän vapaiksi, päädytään vahvimpien diktaattorien määrittelemään vapauteen. Jos pyritään tavallisten ihmisten vapauteen diktaattoreista, on laadittava tietyt säännöt sille, miten poliittinen valtarakenne muodostuu: vapaat vaalit ym. Sama koskee taloutta. Jos pyritään vain poistamaan markkinoita rajoittavat säännöt, päädytään yritysten diktatuuriin. Jos pyritään tavallisten ihmisten vapauteen yritysten diktatuurista, on yhdessä hyväksyttävä tietyt säännöt sille, miten taloudellisia rakenteita muodostetaan: vapaa osto-oikeus ym. Lisäksi on huomattava, että vapaat vaalit ja vapaa osto-oikeus ovat vain ideaaleja, joilla ei ole tarkkaan määriteltyjä sisältöjä. Niille voidaan antaa erilaisia tulkintoja, mutta kun asia on ymmärretty, päädytään yleensä toimivaan tulkintaan.

Entä mitä tällä on tekemistä tulevaisuudentutkimuksen kanssa? Kolmannella tavalla vapaa kilpailu on yksi teoreettisesti mahdollinen kehityssuunta, joka näyttäisi hyvin sopivan jo tapahtuneen historian kulkuun. Lisäksi se olisi osaratkaisu moniin nykytalouden ongelmiin: liialliseen valtiovallan säätelyyn, syrjäytymiseen ja luonnon ylikuormittumiseen. Itse asiassa voitaisiin kysyä, onko tassä kuvatulle talousjärjestelmien kehitykselle pitkällä tähtäimellä vaihtoehtoa, ja mikä se olisi?

Matti H.

 

 

 

18.5.2000

On tällä listalla ainakin se hyvä puoli, että aina silloin tällöin joku ehdottaa hyvää lukemista. Laurin ehdottamat Michael Shermerin ajatukset http://www.california.com/~rpcman/WPBWT.HTM ovat epäilemättä tällaista, samoin kuin Steven Weinbergin "Five and a Half Utopias" http://www.theatlantic.com/issues/00jan/.

En ole lukenut kyseistä Shermerin kirjaa, mutta jo sen esittelyssä on kiintoisa kohta. Ensimmäiselle sijalle niistä metodeista, joita kummallisten ideoiden kannattajat käyttävät, Shermer asettaa sen, että he keskittyvät vastustajiensa heikkoihin kohtiin, mutta vain harvoin sanovat mitään selvää omasta asemastaan.

Tämähän on aivan keskeinen huomio myös tässä ryhmässä käydylle keskustelulle. Ehkä se johtuu siitä, ettei kummallisten ideoiden realisoitumiselle löydy selvästi määriteltyä rakennetta. Esimerkiksi sopii Weinbergin kritiikki vapaiden markkinoiden utopiasta -- juuri tästähän keskusteluryhmässämme on peistä taitettu.

Mikä tekee vapaiden markkinoiden ideasta utopian? Weinberg korostaa sitä, että elämä on paljon muutakin kuin mahdollisimman tehokasta taloutta ja että "For many Americans the danger of tyranny lies not in government but in employers or insurance companies or health-maintenance organizations, from which we need government to protect us. To say that any worker is free to escape an oppressive employer by getting a different job is about as realistic as to say that any citizen is free to escape an oppressive government by emigrating." Tämä on tärkeää ja oikeaa kritiikkiä, mutta jos asiaan lisäksi sovelletaan Shermerin ajatusta, päästään asian ytimeen. Shermerin mukaanhan vaaralliset ideat tunnetaan niiden epäselvyydestä.

Muutama viesti sitten esitin, miksi vapaiden markkinoiden käsite on sinänsä epäselvä, eikä sitä siten voida pitää yhteiskunnallisena toimintaohjeena. Selvitin asiaa ajatusrakenteella, jossa määrittelin kolmella eri tavalla vapaat markkinat ja perustelin, miksi niistä kukin johtaa aivan erilaiseen talouteen ja yhteiskuntaan. Lisäksi puolustin ostajien puolelta vapaita markkinoita nykyisiin, myyjien puolelta vapaisiin markkinoihin nähden. Vastaus oli: kaikki väärin; oikein on "vapaa markkinatalous" – jonka tarkempaa sisältöä ja logiikkaa tosin kukaan ei vaivaudu selittämään.

Olen ollut vastaavassa tilanteessa jo 60-luvulla selittämässä kommunisteille, että on olemassa erilaisia malleja, joilla valtiovalta voi ohjata taloutta. Vastaus oli: kaikki väärin; oikein on "tieteellinen sosialismi" -- jonka sisäistä logiikkaa tosin kukaan ei osannut selittää.

Ovatko kaikki yhteiskunnalliset muutosvaatimukset sitten utopistisia ja haihatteluna hylättäviä? Oliko kolme sataa vuotta sitten utopistista ajatella, että säätyjen ja kuninkaiden valta joskus korvautuisi demokraattisella hallinolla ja yleisellä äänioikeudella? Nyt tiedetään että ei ollut, mutta mistä silloin olisi voitu tietää, että kehitys kulkee tähän suuntaan? Ehdottaisin kahta tekijää: Ensiksikin, yleisen tietoisuuden kasvaessa ajatus ihmisten periaatteellisesta tasa-arvosta voimistuu. Toiseksi, demokraattinen hallintomalli voidaan selvästi kuvata, jolloin sellainen voidaan ja voitiin myös tehdä.

En siis tänäänkään heittäisi utopioiden romukoppaan mitään sellaista yhteiskunnallista teoriaa, joka edistää ihmisten alhaalta päin kokemaa tasa-arvoa ja jonka puolustama rakenne voidaan selvästi kuvata. Sen sijaan pitäisin haihatteluna ajatuksia, jotka rakentuvat ihmisten eriarvoisuudelle tai joiden rakenteellinen kuvaus on epäselvä tai ristiriitainen periaatteelliseen tasa-arvoon pyrkimisen kanssa.

Matti H.

 

 

26.7.2000

Bill Joy on tuonut keskusteluun vanhan ongelman: miten välttää tieteen ja tekniikan kehityksen mahdollistamat uhkat. Pitäisikö asialle tehdä jotain?

Joy itse ottaa selvästi kantaa: "If we want to have all this incredibly powerful technology, we may have to give up some other things. Fundamentally, individuals can't be free to use anything that's that powerful. Therefore, something has to be restricted: their actions, the information itself, the tools to do it."

Tähän Oskari Juurikkala, säätelyn vastustajana, reagoi ja viittaa Anders Sandbergiin, joka sanoo mm.: "Teknik utvecklas av människor i samhällen. Vilka värderingar vi och våra samhällen har och vad man medvetet satsar på har stor betydelse för vad som blir utvecklat. Vi kan nog inte realistiskt skapa moratorier för nya tekniker, men vi kan satsa på deras säkra sidor och på tekniker som hjälper oss att bemästra dem."

Minua ihmetyttää, minkä periaatteellisen eron Oskari näkee Joyn ja Sandbergin näkemyksissä. Jos Sandbergin "me" tarkoittaa yhteiskuntaa ja yhteiskunta panostaa uusien tekniikoiden turvallisiin puoliin, niin se ei voi tapahtua kuin säädöksin, jotka samalla rajoittavat panostusta turvattomiin tekniikoihin. Jos "me" tarkoittaa yksityisiä ihmisiä, koko ongelma poistuu, koska oletettavasti ihmiset itse tietävät, mitä tekniikoita he haluavat kehittää.

Oletetaan, että ongelma silti on olemassa. Silloin sekä Joyn että Sandbergin ajatuksen mukaan täytyy ensin jollain tavalla päättää, mikä on haitallista tiedettä ja tekniikkaa ja sitten jollain tavalla rajoittaa sen kehitystä ja leviämistä. Kysymys on vain siitä, millä tavalla hyvä tekniikka erotetaan huonosta ja millä tavalla hyvään ohjaaminen tapahtuu.

Miten tiedettä ja tekniikkaa ohjataan? Parhaiten ehkä palkintojen avulla: niitä tuotetaan, mistä saadaan parhaat palkinnot, palkintojen muodostuessa vallasta ja rahasta. Jos poliittista valtaa on paljon saatavilla, kannattaa kehittää tieteitä, joilla poliittista valtaa voidaan ottaa ja pitää. Silloin panostetaan propagandaan, sotatieteisiin ja aseteknologiaan. Vallan määrä ei kuitenkaan ole vakio vaan se riippuu yhteiskuntajärjestelmästä. Demokratia on nimenomaan diktatuuria pienempää, vähemmän keskittynyttä valtaa tarjoava järjestelmä ja siten ratkaisu siihen uhkakuvaan, minkä asetekniikan kehittyminen aikaansaa. Ajatus tässä on siis se, että emme voi kielloilla rajoittaa asetekniikan kehitystä – koska kieltojen asettaminen edellyttää aseellista ylivoimaa – mutta me voimme poliittisesti kannattaa siirtymistä demokraattisempaan maailmaan, jolloin aseiden kannattavuus heikkenee. Demokratiahan on yhteinen sopimus siitä, että vallanpitäjät valitaan vaaleilla eikä aseilla.

Vastaavasti, jos taloudellista valtaa on paljon saatavilla, kannattaa kehittää tieteitä ja tekniikoita, joilla taloudellista valtaa voidaan anastaa ja ylläpitää. Tällaisia tieteitä ja tekniikoita ovat tietysti ne, jotka lisäävät elintasoeroja, joihin vain rikkaimmilla on varaa ja jotka sopivat markkinoiden valloittamiseen.

Tämä on selvää päättelyä, mutta mitä taloudellinen valta oikeastaan on? Lyhyesti sanottuna se on taloudellisen hyödykkeen haltijan valtaa luokitella hyödykkeen tarvitsijoita ja kohdella eri luokkia eri tavoin – samalla tavalla kuin poliittinen valta on poliittisten hyödykkeiden, poliittisten sopimusten, tekijöiden valtaa kohdella ihmisiä eri tavoin. Selvää on, että vallan haltijat käyttävät valtaansa lisäämään valtaansa. Politiikassa ihmiset liittoutuvat joidenkin kanssa joitakin vastaan – siis muodostaen tavallaan luokkia, joita kohdellaan eri tavoin – jotta heidän oma asemansa paranisi. Kun poliittisten sopimusten tekeminen on "vapaata", valta ja sopimukset vähitellen keskittyvät harvojen käsiin, koska vahvoilla on valtaa painostaa heikkoja heille huonoihin sopimuksiin ja siten vahvistaa valtaansa. Yläluokka sopii keskenään hallitsemisesta ja siitä, kuinka he hyödyntävät alamaisiaan. Alamaisten on tyydyttävä saneltuihin sopimuksiin, joilla he saavat paljon velvollisuuksia mutta vähän oikeuksia.

Yhteisön näin laajetessa sen sisäiset valtaerot ja niistä johtuvat jännitteet ja kilpailukustannukset kuitenkin kasvavat, mikä jossain vaiheessa estää myös vallanpitäjien aikeet laajentaa valtaansa. Ratkaisu tähän ongelmaan on demokraattinen hallinto, sillä se muodostaa koko yhteisöä koskevan perussopimuksen, joka antaa kaikille saman periaatteellisen oikeuden valtaan, samalla kieltäen erityiset vallanjakosopimukset, mm. säätyjen tai puolueen jäsenien erioikeudet.

Taloudellinen valta on periaatteessa samanlaista kuin poliittinenkin. Taloudellisesti arvokkaiden asioiden, maan, veden, aaltopituuksien, tavaroiden, keksintöjen, tietojen ym. hallinnasta ja käytöstä tehdään sopimuksia ja tietenkin niiden ehdoilla, jotka jollain tavalla ovat hankkiutuneet niiden haltijoiksi. Alunperin taloudelliset sopimukset ovat poliittisia. Maiden ja vesien hallinnasta käydään sotia ja voittajat sopivat niiden jakamisesta ja käytöstä. Poliittisesti heikkojen taloudellinen asema muodostuu yhtä huonoksi kuin heidän poliittinenkin asemansa. Tämän kehityksen aiheuttama taloudellinen eriarvoisuus haittaa ennen pitkää kuitenkin yhteistä taloutta, koska köyhtyvien ihmisten voimavaroja ei saada kunnolla hyödynnettyä. Tätä epäkohtaa voidaan korjata kahdella tavalla. Ensiksikin voidaan poliittinen järjestelmä demokratisoida, jolloin myös tavallisille kansalaisille tulee mahdolliseksi ohjata esim. verotuksen kautta vaurautta itselleen, kuten on tehty ns. hyvinvointivaltioissa. Toiseksi voidaan siirtyä markkinatalouteen, kuten tänään kaikkialla tapahtuu, jolloin yhteisillä sopimuksilla rajoitetaan poliitikkojen mahdollisuutta ohjata taloutta omaksi edukseen.

Markkinoilla, joilla vaihdanta perustuu "vapaaseen" sopimuksenteko-oikeuteen, taloudellinen valta ja sopimukset kuitenkin vähitellen keskittyvät harvojen käsiin, koska vahvoilla on valtaa painostaa

heikkoja heille huonoihin sopimuksiin – aivan niin kuin käy "vapaassa" politiikassa. Suuret omistajat sopivat keskenään valtajärjestelyistä ja siitä, kuinka he hyödyntävät pienomistajia ja työläisiä. Heikoimpien on tyydyttävä saneltuihin sopimuksiin, joilla he saavat paljon velvollisuuksia

mutta vähän oikeuksia. Talouden näin laajetessa ja globalisoituessa taloudellisen vallan erot kasvavat ja tästä johtuvat jännitteet ja kilpailukustannukset estävät jossain vaiheessa ja jollain tavalla myös rikkaimpien aikeet kasvattaa taloudellista valtaansa. Yksi tapa kiristää yhteiskunnallisia jännitteitä on juuri GNR-tekniikoiden kaupallinen kehittäminen, joka mahdollisesti tuhatkertaistaa niiden haltijoiden tulot vanhaa tekniikkaa käyttäviin nähden.

Mikä ratkaisuksi? "Vapaan" politiikan vastaavaan ongelmaan ratkaisu oli demokratia, yhteiskuntasopimus, jolla kiellettiin kansalaisia eriarvoistavat poliittiset sopimukset eli annettiin kaikille sama äänioikeus ja mahdollisuus valtaan. Analogisesti "vapaan" talouden ongelman ratkaisu on yhteiskuntasopimus, jolla kielletään taloudellisten hyödykkeiden haltijoilta markkinoita luokittelevat sopimukset eli annetaan kaikille sama markkinatietous ja sama osto-oikeus. Tällaista talousjärjestelmää olen kutsunut ostajien puolelta vapaiksi markkinoiksi, mutta periaatteessa kyse on taloudesta, joka mahdollisimman tarkasti noudattaa sitä markkinoiden ideaa, että talous ohjautuu parhaiten kuluttajien ohjaamana, kun kaikilla on vapaus markkinoille, joilla kaikilla ostajilla on sama vapaus valita tuotteita mutta myyjillä ei ole vapautta valita ostajia – niin kuin demokratiassa kaikilla äänestäjillä on yhtäläinen oikeus valita vallanpitäjiä, mutta vallanpitäjillä ei ole vapautta valita äänestäjiä.

Bill Joyn esittämään tieteen ja tekniikan "ylikehittymisen" ongelmaan edellä esitetty liittyy seuraavasti. Ostajien puolelta vapailla markkinoilla ei ole yksinoikeussopimuksia eikä myöskään patenttioikeuksia. Jos tieto myydään, se on myytävä kaikille ja samalla hinnalla, jotka ostajat voivat myydä sen eteenpäin haluamaansa hintaan tai vaikkapa antaa ilmaiseksi kaikille. On selvää, että tällaiset markkinat toimisivat nimenomaan tiedon suhteen aivan eri tavalla kuin nykyiset. Yksityistaloudellisen tiedon tuottamisesta tulisi selvästi nykyistä kannattamattomampaa, koska joku saattaisi myydä ostamansa tiedon edelleen – mitä nykyisin kutsutaan piratismiksi. Toisaalta yhteisesti arvokkaasta tiedosta yhteiskunnan kannattaisi maksaa hyvä korvaus ja sitten jakaa se ilmaiseksi kaikille.

Alussa asetin Joyn ja Sandbergin johdattamana kysymyksen siitä, miten hyvä tiede ja tekniikka erotetaan huonosta ja miten kehitystä voidaan ohjata parempaan. Eräs tapa erottaa hyvä tieto huonosta on juuri arvioida sen yhteisen käytön arvo. Toisin sanoen, hyvää on tieto, jonka arvo ei vähene siitä, että se on kaikkien hyödynnettävissä. Tällaista tietoa ovat esimerkiksi perustieteet, matematiikat, fysiikat jne. Näiden käyttökelpoisuus ja arvo vain kasvaa sitä mukaa kuin niiden hallinta laajenee. On kuitenkin myös sellaista tietoa, jonka arvo on nimenomaan siinä, että sitä ei ole kaikilla. Tällaista tietoa on esimerkiksi tieto siitä, miten valmistetaan halpa vetypommi. Kun vetypommi on vain muutamilla, siitä on yksityistä hyötyä sen haltijoille, koska he voivat painostaa sillä muita. Mutta jos pommi on kaikilla, kukaan ei hyödy siitä ja yhteisesti pommit merkitsevät suurta tuhlausta. Tietoa, jolla vain pyritään suhteellisiin voittoihin, voidaan mielestäni sanoa haitalliseksi tiedoksi. Ja tällaisia hyvinkin vaarallisia tietoja ja tekniikoita saattaa löytyä niin geenitekniikasta kuin robotiikastakin – aivan kuten niistä varmasti löytyy myös kaikkia hyödyntäviä tekniikoita.

Entä mikä on vastaus Joyn ongelmaan eli miten rajoitetaan haitallisten tietojen tuottamista? Se tapahtuu vähentämällä taloudellisen vallan määrää eli siirtymällä ostajien puolelta vapaaseen markkinatalouteen ja sen edellyttämään tietojen vapaaseen osto-oikeuteen, jolloin yksityistä, suhteellista etua edistävien tietojen tuottaminen käy nykyistä kannattamattomammaksi. Kenenkään ei kannata maksaa sellaisen tekniikan kehittämisestä, jolla voidaan vahingoittaa tai alistaa muita, jos tämän tiedon saavat myös kilpailijat vapaasti ostaa.

Tällaista tällä kertaa,

Matti H.