Rakennus

(10.4.1994)


Tuuli  


Mikä on syntynyt lihasta, on lihaa mikä on syntynyt Hengestä, on henkeä. Älä kummeksu sitä, että sanoin sinulle: ‘Teidän täytyy syntyä uudesti.’ Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. (Joh 3:6-8)



Mistä tuulen humina syntyy puiden oksille? Minne tuuli menee?


Minne mahtuu koko maailman valo, kun tulee ilta ja taivas tummenee? Entä auringonnousun ilo, kun maailma täyttyy hetkessä ilkamoivista valonsäteistä jotka yltävät maan ääriin, eikä enää ole pimeätä?



Kallio I  


Kallioon isketty naula on korkeintaan viesti. Rantakallioon voisi iskeä ison naulan ja sitoa siihen paksun touvin, yrittää touvista kiskoa kalliota irti pohjasta.


Touhuun voisi odottaa ihmisen ryhtyvän, siirtämään kallioita siihen isketyllä naulalla. Eikä ihminen edes itse touhulle nauraisi, tulisi päinvastoin auttamaan touvin kiskomisessa, että jospa sittenkin.



Naula  


Naulan tehtävä on synnyttää rakennus: Naula lyödään vasaralla puun syiden lävitse toiseen puuhun, puiden syyt yhtyvät; ja naulan symbioosi rakennuspuun kanssa synnyttää rakennuksen.


Mistä ihminen on saanut tämän taidon? Osaako ihminen käyttää sitä. Mistä puut on sahattu, metsä silvottu?



Yhteisö


Kun nainen kohtaa miehen, syntyy perhe, ja kun toinen perhe kohtaa sovussa toisen, syntyy yhteisö, miehistä ja naisista yhteen kasattu, rakennukset, kaupungit, kuin metsä.



Talven pelko



Kun tulee ilta ja taivas tummenee ja kaikki maailman valo karkaa pois syttyvät rakennukseen valot, ja ihminen on valossa.

Syksyllä, kun porkkanat on vedetty varsineen pois maasta jää kasvimaa odottamaan lunta ja pakkasta. Muutama mato tonkii josko löytäisi minne päänsä työntäisi.



Kallio II


Kalliot ovat yksinäisiä ja kovia, rakennukset viihtyvät toistensa seurassa, kuten monta porkkanaa viihtyy toistensa kanssa suorissa riveissä kasvimaalla.


Suomalainen viihtyy toistensa seurassa, jolleivat he näe eivätkä kuule toisiaan.


Kuten iltatuuli illalla vetäytyy puiden oksille hyräilemään, on kaupunki sovussa ihmisen kanssa, ihminen sovussa itsensä kanssa.



Elämä


On eroa ihmisen ja ihmisen välillä: toinen iskee nauloja ja rakentaa rakennuksia, toinen iskee niitä kallioon ja keksii siihen järkeä.


Eivät eläimet, linnut ainakaan touhuile tuommoisia. Linnut laulavat lauluja ja lentelevät ympäriinsä.


Ihminen tarvitsee seiniä suojaksi talven viimoja vastaan, metsät tarvitsevat sateensa, kadut autonsa, polut ihmisen etsimään perille.



Valmista


Nainen ja mies vaeltavat metsästä, metsä vielä hämärtää, päivä pilkehtii poutapilvien reunoilta, naula naulalta rakennus on kasvanut, rakennettu ihmisen käsillä, ihminen, vedestä tehty, elävä, hengittää, kuuntelee rakennuksen ääntä, siinä on hiekkaa, sementtiä ja maalia, ja lasia ikkunoissa, taloon voi nyt muuttaa, sulkea ovi viimalta katto taivasta vasten, ei sada.



Rakennus



1.


Tämä rakennus on kallio metsässä, ovi pihalle, ja nurkat tuulen kierrellä. Metsän puissa syntyy tuulen humina; ropisee katolle kevätsade: on valkean taivaan aika.



2.


Pälvi pälveltä maa muhisee, kasvaa ruoho, kasvaa heinä, ja ihmiseen levottomuus vesien alkaessa virrata.


Viileä kevättuuli puhaltaa kuumissaan, ihmisellä on jano.



3.


Kaupunki kohisee, päivät, yöt, asfaltti jyrisee, ihminen kiiruhtaa rakennuksen ovesta sisään.


Mikä on tullessa koska rakennus on jo valmis. Ja mistä kaupunki kasvaa jollei rakennuksista. Mistä rakennukset, jolleivat ihmiset rakentaisi.



4.


Mustikanvarvut huojuvat tuulessa, metsämyyrälle on polku kivenmurikan ja vanhan kannon välissä. Ihminen ajaa polkupyörällä, kurvaa liikennevaloissa päin vihreätä valoa, kotona odottaa lämmin teepannu. Mikä metsän puilla on ollessa, seistä tuulessa ja humista.


***


5.


Itselleen ihminen rakensi tämän talon, suojaksi sateelta, jotta niskaan ei sataisi. Talvella tuuli kiertää talon nurkkia, ulvoisi, jos olisi vihassa, vonkuakseen kiukkua. Metsässä puut ja pensaat nyökkäilevät ja tuuli saa puhkua naapurin tontille, naapurikaupunkiin, kauas pohjoiseen: Poriin. Siellä se eksyy ympyröissään, vihakka tuuli, ilman karttaa, ilman syytä.



6.


Puiden oksat harovat metsästä tuulia, humisevat, hyrisevät, puut, tuulesta syntyneet, tervehtivät uutta rakennusta.


Tämä rakennus ei vihoittele tuulelle. Tuuli ei kanna kaunaa, ei tuuli tarvitse suojaa, majaa itselleen. Tuuli vaan puhaltaa ja puhkuu, välillä se häipyy muualle, joksikin aikaa, palatakseen takaisin, jos on tarvis, puhallella.



Final


Tämä on hyvä rakennus, ihmisen rakentama, kalliolle, ihmistä varten.

copyright Juhani Tikkanen


Tuoteseloste

Runoelma Rakennus ilmestyi Turun kristillisen opiston lehdessä n:o 2/1994. Sitä ennen esitin suurinpiirtein samaisen version Harri Raitiksen 50-vuotiskahvitilaisuudessa samassa rakennuksessa. Turun kristillisen opiston laajennusosa oli juuri valmistunut. Kirjoittelin laajempaa Ihminen-Luonto-Rakennus symbioosia ja siitä aineistosta supistelin ja karsin mainitussa lehdessä olleen suppeamman version.

Edellä on Rakennus-runoelmasta täydellisin versio. Tein siihen muutamia rivimuokkauksia ja korjauksia ja laadin otsikot uudelleen.

________________________________________

Tekstien valintasivulle

sivu laadittu 2.4.1999, korjattu 4.4.99 & 11.6.1999