Porilainen sarja

Porilainen sarja - runoelmaa on tulostettu myös suppea painos Mainio - Pori päiviä varten vuonna 1996. Seuraava versio on julkistettu Suomen Kirjailijaliiton 100 vuotispäiville tervehdykseksi. (ISBN 951-97690-1-3)

Maailma pelkää vuotta 2000:
atk järjestelmät saattavat kaatua siihen.


Ihmiset laskevat kilometritolppia;
asettavat niitä paremmuusjärjestykseen.
Kilometrit lyhentyvät, 
toisille. 




__________
Kolme ihmistä perustaa yhdistyksen,
johon liittyy muita
puhumaan samaa yhteistä asiaa.
Muita ei kuunnella, 
eikä heitäkään aina.






KOLME POHJUSTUSRUNOA PORILAISEEN  SARJAAN 




1. 

On perhosten yö!
lepakot lentävät pimeän tullen


Mistä taivas tietää
minne sade tiputtaa kaikki pisaransa?
Tietää syntymänsä hetken;
	tai putoamisen?


Pimeän yön lentävä lepakko
	liitää sadetta pakoon. 
Valkeutta pakoon ne liitävät.


On perhosten yö!
	lepakot lentävät pimeän tullen


	lepakkojen viimeinen yö,
taivas! sadepilviä täynnä:


heti kun näkee minne pudottaa pisaransa
jokainen pisara osuu
	lepakkojen reiteille;


ei nyt ole lepakkojen aika, ei perhosten,
on aamu. 







2. 


Koko aamun satoi taas vettä.


Katson ulos verhon raosta:
aurinko tulvii ikkunasta,
se jahtaa pölyjä nurkasta nurkkaan;


tule tuuli 
	ole läsnä. Älä nyt sada.
Ollaan kuivilla, kaikki.








3. 


Polkupyöräni pomppii 
     kuoppaisella kadulla.
Kestä vielä yksi kortteli
	sitten alkaa asvaltti.


Miten taivas kestää 
        syksyn myrskyt,
pilkkopimeässä?






*** 




PORILAINEN SARJA 




I 


Keski-Porin kirkontorni tuulettaa
taivaan tuulet torninsa siivilässä.


Sumut leijuvat sankarihaudoilla.
Veteraanit kaatuivat sodassa,
nyt heidän haudoiltaan leikataan ruohot poikki,
	kuin olisivat jotain pahaa tekemässä.


Heti kun nurmikko vähänkin päätänsä nostaa
		se leikataan katki, maan tasalle. 


Kyselemättä nurmikko kaatuu
		hautojensa edestä,
puolesta maisemanhoidon. 


Porin puistojen korkeissa puissa kurkkaa
Mustien Varisten veljeskunta,
	ei sure polkujen tasaisuutta,
ei välitä mitä nurmen alle on kätketty
			ja miksi unohdettu.


Kraakkuvat, paskovat, ja pesivät joka vuosi.
Ihan kuten ihmiset. 




*** 








II 



Miekkalinnan miekka
	sojottaa alas kohti talon perustusta,
iskeäkseen 
	    ylhäältä alas.


Taivaasta maahan. 
Niin on säädetty:
Suomen laki, osat 1 ja 2,
lisättynä EU.n lakikirjoilla
ja direktiiveillä.


Olisi miekalla töitä.
Puolittaisi edes
		pilkut







		Puistossa penkit
		istuvat ihan yksin.
		Sumut leijuvat.









III  



Hiekkapohjainen maa 
on kuoppakaupungissa kivetty kaduksi.


Katukivet on ohuita
	maa niiden alla paksu.


Porin poliisi ajaa autolla Maantiekatua Pripoliin päin,
porilaiset porhaltaa polkupyörällä 
Porin poikki.
Kuoppien päällä on työtön talo.


Maassa on iskujen jäljet.
Kuopissa ei ollut numeroita.
	Niissä ei saa asua.


Rappukäytävässä ei saisi viheltää:
minä asun puutalossa;
     ovista viheltää leijuvan sumun tuoksu.


Porilaisia asuu kerrostaloissa,
			kuten ihmiset.
Kuten ihmiset.










		Kuopissa asui
		onnelliset perheet
		kesät, ja talvet.










IV 



Puistossa penkit istuvat sateessa 
yksinään. Katukiven kulunut pinta
	kestää kuluneet sävelet.
Minä vihellän.
Tulee pouta,
	vielä yksi
taivaan ja maan välistä leijuva
	sadepisara
tipahtaa penkille,
	minä istun sen viereen.


Nousen ja kävelen 
  	     vielä vähän matkaa.
Jää hyvästi,
	kesä.

 





V 


Niin monta sanaa on jo sanottu,
kirjaston kirjat ojennuksessa.


Katu, julkea ja kova,
	hylätyn hotellin edessä;
rakennuksessa on ohuita halkeamia.
Ihan vaarattomia, 
	sanoo museon rakennusasiantuntija.


Minun sielussani on myös monta naarmua.
Kuin City-karhu olisi vähäsen raapaissut.


Puoliksi juodun olutpullon etiketistä 
	Karhu katselee 
		huurteisin silmin
suoraan minua silmiin.








VI 


Olenko kutsunut kalliot kylään,
kysyi sadepilvi ukkoselta.


Katto ei vuoda.
Sinä käänsit kylkeäsi. Nukuit.
Alkavan syksyn pimeä
kurkkii verhojen raosta 
	suoraan sänkyymme.


Nukutaan kaikki, minä kuiskaan.
Nukutaan kaikki.


(kts 'nukutaan')






VII 


Kun ihmiseltä
ensin kuolee isoisä
		ja isoäiti
hän siirtyy Suuressa Jonossa
	eteenpäin.


Ja kun ihminen hautaa oman isänsä
	ja äitinsä
on jono jo vapaampi kulkea,
edessä ei enää ole 
	häiritsevää
		ruuhkaa.
Ei muuta kuin
odottaa. 
	Odottaa.






VIII 


Karhut eivät lue runoja,
eivät Nuoren, ei Vanhan.
Karhu syö metsässä marjoja,
	ja raatoja.






IX 

 
Join Irish Pubissa
Karhun, oluen.
Geeli pitäisi tukkani
järjestyksessä. 
Miksi?


Runoilijan vahingot on 
konsonantteja,
jokunen vokaali,
ja muutama rivinväli.
Eikä muuta tarvita.


Pureksin purkkaa:
hampaat saa xylitolia.


Paras olisi pitää suu kiinni,
ei tulisi hölistyä joutavia.







X 

 
Ruoho
on nurmikon sydän:
se sykkii 
	kun sitä leikkaa poikki.


Talvella
istun korituolissa, juon teetä
	ja katselen uutisista
miten paratiiseissa taistellaan


ja tapetaan toisia ihmisiä,
kuin sikoja. Kuin sikoja.






XI 

 
Vaikka en vetäisi kelloani
(tai vaihtaisi siihen paristoa)
minulta viedään minun kaikki aikani.
Vaikka en yhtään yötä enää nukkuisi
ne minulta peritään
lopulta jokainen.


Perhonen, perhonen,
etkö vaihtaisi elämääni?
Saisit pakkasyössäkin
lepattaa kylmässä,
hengitys huuruten.
Kynttilä lämmittää
ja savuttaa vain vähän.


Silmälasini,
perhosen sijastako
kalkkarokäärme,
minäkin,
kuten moni ihminen?






XII 

 
	Ja niin lyhyt on ihmisen elämä,
kuin ydinpommin räjähdys,
	tyhjää ilmaa,
ja pimeys,  joka seuraa syysiltaa.
	Pimeys, mikä seuraa ydinpommia.
Pimeys minkä ihminen saa osakseen
	haudassaan, parimetrisessä kuopassa. 
Puisessa arkussa. Yksin. Pimeässä.


Siinä, tässä on ihmiselle
	visio.







______________
Takakannen lieve:



Viini parantuu vanhetessaan;
selviääkö tyhjä pullo elämästä ehjänä?


Vaikka viiniä on maailmassa yllinkyllin,
eikä se juomalla lopu, 
niin miksi moni viinileili on usein tyhjä?

________________________________________