Lassi Nummi,
kuuden mittainen runoilija

Runoelman Perillä, valmiina lähtöön (2002) johdosta.

Lassi Nummi julkaisi runokokoelman Kuusimittaa vuonna 1963. Siinä hän kehitteli oman runomittansa, kuusimitan. Tämmöistä vaikka:

Hopeapajut, ja
lasten äänten hopea.
Ilman virtaan, ja virtaa
vasten lehtien parvet ja
äänten nopeat parvet, ohi, kohti ja lomitse taipuvan
oksan

Suomen Virallista Runoutta ohjastanut V. A. Koskenniemi oli kuollut vuotta aiemmin (1962), ja vuonna 1961 kuoli Kesälahden runoilija Unto Kupiainen.

Kupiainen ei edes mainitse muuten ansiokkaassa ja mielenkiintoisessa teoksessaan Baudelaire, Pahan kukkien runoilija (WSOY 1953) uusien aikojen runoilijaa, ja surrealisminkin ensiaikojen uranuurtajaa Apollinairea! Ikään kuin kostoksi(?) Tuija Vertainen ei käsittele Kupiaisen lyhyttä mainintaa lukuunottamatta Baudelaire-teosta teoksessaan Ranskan Kirjallisuuden Historia, Esiromantiikasta postmoderniin (Finn Lectura 1998) Baudelaire - osiossaan. Mitäpä vanhoja setvimään; runouden kuuluu mennä eteenpäin, ja kehittyä. Tyhjänkö päälle runous, tai kaikki taide, muka kehittyy? Baudelaire oli modernismin esimiekkailijoita, siinä kuin Kupiainen ja eritoten Koskenniemi pysyttelivät vanhoissa tutuissa kuvioissa?

Suomen kirjallisuutta jähmetti uomiinsa parit raskaat sodat. Suomen valtasivat saksalaiset vuonna 1918, josta alkoi säälimätön väärin äänestäneitten suomalaisten massiivinen joukkomurha. Jatkosodassa saksalaiset miehittivät taas Suomen, kunnes Lapin sodassa suomalaiset joukot saivat ajettua miehittäjän Norjan kautta pois. Suomessa oltiin ystävällisiä miehittäjiemme kohtaan: saksalainen tiukka sääntörunous oli siis meillä(kin) itsestäänselvyys, ja ainoata oikeata mittaa. Kupiainen kuitenkin tuntui vaistoavan modernismin tulon muualle Eurooppaan. Muuallahan modermismi alkoi jo yli puoli vuosisataa ennen kuin Suomessa. Kupiaisen viimeiseksi jäänyt runoelma Polaris antoi jännällä tavalla odottaa jotakin tältä Kesälahden suurelta runoilijalta, mutta ennenaikainen fyysinen kuolema oli taas toista mieltä. Emme tiedä mihin suuntaan Kupiainen olisi runouttaan ja Koskenniemen poistuttua pystynyt johtamaan. Tyhjiöt täyttyvät aina; Suomeen nousivat Anhavan johdolla uuden suunnat Haavikko etunenässä, Lassi Nummi, Lasse Heikkilä, joka hänkin kuoli vuonna 1961, 36 - vuotiaana, ennen kuin pääsi oikeastaan alkuun. Myöhemmin mm. Saarikoski, joka iskosti suomalaisiin runoilijoihin sellaisen luulon että vain rapajuopot ja änkyräiset kännikalat voivat olla runoilijoita.

Siinä kuin Apollinaire loi uutta henkeä Ranskassa ennen ensimmäistä maailmansotaa niin Suomessa samaan puuhaan päästiin todenteolla vasta toisen maailmansodan jälkeen; vai odotimmeko ikään kuin varmuuden vuoksi vielä Korean sodankin päättymistä meidän puolen joukoillemme voitollisesti, siltä erin; taisteluhan ei ole siellä(kään) vielä loppu.

Lassi Nummi julkaisi esikoisensa Intohimo olemassaoloon vuonna 1949. "Huoneessa on aivan hämärää." alkaa eräs kokoelman runoista, ja samalla runolla alkaa Suomen Runottaren vuoden 1990 laitoksen kakkososakin. Siitä alkoi Nummi runoilijana, oli välillä mukana kääntämässä Raamattua tavalliselle suomenkielelle, sekä on kirjoittanut parikymmentä runokokoelmaa. Nyt käsillä oleva Perillä, valmiina lähtöön on juhlarunoelma, jonka Lassi Nummi esitti Helsingin yliopistossa ylioppilastutkinnon 150-vuotisen historian kunniaksi 4.10. 2002.

Runoelma alkaa kehotussanoilla:

Mukaan ystävät,
mukaan kaikki!
Muuten emme selviä
tästä runosta

Runohan alkaa kuin Jazz-konsertti Porin Jazz-kaduilla! Runoelma on jaettu 11 numeroituun osaan, mutta numerot ainakin minä tajusin pikemminkin rytmitykseksi; pitkän runon lukemiselle pitää antaa vinkit, missä kohtaa voi pitää pienen tauon. Kuin kokoöisen täysikuunkin kyttäämisen lomassakin olisi hyvä pitää pienien sakekuppien mittaisia taukoja.

Nummen runoelma voisi olla ylioppilaskirjoitusten Jisei, kuolinruno vanhentuneelle ja kieroutuneelle järjestelmälle. Vastatuuli nostaa ajatuksen leijan. (Runossa 3.)

Runossa 5. Nummi: Astutaan nykyaikaan. / Astutaan nykyhetkeen / joka toistuu, jatkuu. / Ja astutaan hetkeen, joka ei toistu eikä palaa, / johon kukin tulee tämän ainoan kerran.

Vivant omnes virgines! Amen. 150-vuotias neitsyt? Ylioppilaslautakunta?!

Päätösruno nr 11 kyselee mm:

Sataviisikymmentä vuotta sitten / luotiin kaava. / Vieläkö nuori katse lähtee lentoon / taivaanrannan taa.

Vieläkö? Onko meitä suomalaisia koskaan päästetty taivaanrannan taa, henkisesti? Apollinairen äidillä oli nuorena huhuttu yhteys Suomeen, sitten Monacossa uhkapelurina ja niinä aikoina Guillaume-poika aloitteli kirja-alalla kustantajana. (Pornoa! Wau!) Suomella oli hedelmälliset ja vilkkaat yhteydet Eurooppalaisuuteen Pietarin kautta, mutta se onni päättyi Venäjän vallankumoukseen. Raja ei ollut railo Aasiaan, se raja oli vielä enemmän, se oli totaalinen raja, yhtä hankala raja lienee nykyisin vain Yhdysvaltoihin, rahan valtiaaseen. Venäjän jälkeen Neuvostoliiton kauppa piti Suomen taloutta pystyssä, mutta henkinen ilmapiiri oli rivienvälistä epäluuloa. Hedelmällistä se ei ollut. Vodkaa ja delegaatioita se oli, ja pysähtyneisyyden aikaa. Taloudellisesta pakosta, tietenkin. Venäläisyyden ajasta ja kahdesta saksalais-miehityksen kaudesta Suomelle on jäänyt tähteiksi vain pakkoruotsi! Suomalaisia on aina nöyryytetty, ja lähin läntinen naapurimme spottar fortgående på våra ögonen! Sinappimmekin ne rosvosivat! Voi pahuuden syvyyttä! Nyt olemme huijatut uuteen keskus-imperialismin ikeen alle. Brysseliä voimakkaammin meitä tuntuu nyt määräävän Italian Parman kinkku. Voi aikoja! Tapoja ei kannata haikailla.

Lassi Nummi on vuodesta 1949 ollut Suomen eturivin runoilijoita. Itsenäinen runoilija, pitkän linjan kirjoittanut, oiva, moderni, uusi ihminen.

Tämä runoelma ylioppilaskirjoituksen 150-vuotisjuhlaan on taas jännittävä osoitus Lassi Nummen runoilijan olemuksesta; hän kirjoittaa hengittävää runoa, rytmikästä mutta modernia. Postmodernistiksi häntä ei kannata tituleerata, eikä poliittiseksi, onneksi. Tässä maassa saattaa elää pitempään kun ei sekaannu poliittisiin kavaluuksiin. Toki Nummikin niihin osallistuu; olemalla omaa vakaata mieltään maailman menosta. Meillä täällä Euroopassa / (jos sanonta sallitaan) / tarvitaan kaavoja ja malleja / (jos ei kaavoja, niin ainakin malleja) / ja samalla, valmiutta irrota niistä. Lassi Nummi hyväksyy kaavat, mutta hylkää ne. Aina johonkin on pohjauduttava, ikään kuin ennen kuin osasi uida ja piti kuitenkin uida, niin käsipohjaa uimalla tyydytti uimisen tarpeen. Ja tukeutui kantavaan meren pohjaan, ei hukkunut, mutta ikään kuin kellui. Ja sitä vapauden huumaa kun vahingossa meni liian syvälle eikä kädet enää yltäneet pohjaan mutta pysyi silti pinnalla: uimaan oppimisen riemu!

Tässä 150-vuotisrunoelmassa Lassi Nummi ei suuremmin revittele lauseita, rivejä, hän rakentaa siihen rytmin lauseen sisältä käsin, kuin soittaisi Jazzia. Jazz-runoelma?

Juhani Tikkanen

_________________________

Tikkasen tekstien valinta



sivu laadittu 7/2003, korjaus 27.10.03