Kuten lunta sataa
	sulaan maahan
kaivosmies kaivautuu
	maan sisään.
Siellä ei tuisku lumet niskaan,
	siellä tippuu kivet hartioille,
maan alla ei narsku
	pakkaslumi kengän alla,
siellä huuruu Radon
	ja rikkipöly.

Keretti

(5.4.1997)

Keretti - runoelma on kirjoitettu Outokummussa Sinisen Tien festivaaleihin 5.4.1997 Keretin vanhan 96 metriä korkean kaivostornin pystyssä pysymisen puolesta. Se on ilmestynyt Kustannusosuuskunta Muusan listoilla 1997. (ISBN 951-97547-1-7) (Runoelman toisen kirjoittajan, Jukka Hannulan osuus puuttuu seuraavasta.)

Ei ihminen ole susi;
susi ei tapa toista sutta.


(S. 5.)			 






Ohikulkiessaan matkamies pysähtyi Kummun juurella,
sylkäisi mällin, sanoi että ei noin matalaa
ja vaivaista kukkulaa kannata kiertää,
ja kiipesi suoraan sen yli.


(s.6.)					 





Kyllä
    ihminen on viisas:
rakentanut 
	betonista 
Kerettiin tornin. 


(S. 7.)





Ja ei kivi 
	sulana virtaa miettimässä
minne valuisi,
mihin kupariset suonensa piilottaisi 
	ihmisen ahneudelta suojaan.


(s.9)






Miksi ihminen ei ole kivi?
Yhtä lämmin sisältä,
	pehmeä kuin lapsen uninöyhtä, 
ystävä, kuten yöttömän yön järvenselkä,
joka koko valoisan ajan peilaa itseään 
	kirkkaita pilviä vasten,


synnyttäen syksyllä ukkosmyrskyt,
	joka riistää koivuista 
kuolevat, keltaiset lehdet,


pitkin syystaivasta puhallettu;
kuten usein on ihmisen elämä, 


(s.12)





Kaivos 
   on jo maho;
itsestään ihminen 
	on tehnyt toimettoman,
virattoman.


Kuin olisi nostanut lautan kuivalle maalle,
telakalle, punaiseksi maalattu pohja:
lautta joka rakennettiin 	
    sinisiä virtoja varten,
kuljettamaan tältä rannalta tuolle rannalle,


yhden matkan verran, 
vastarannalle unohtuen
aikanaan karikkoiset kivikot ohittanut,
niitä kuollakseen pelännyt.


(S. 14.)





Kun kaikki joskus loppuu,
eivät metsien puut 
	enää tuulia huojuta, 
humise, vaan kaatuvat 
	ja mätänevät. 
 

Ahneuksissaan ihminen hengitti puhtaan ilman,
viimeisellä henkäyksellään vielä 
	pani tupakan suuhunsa,
raapaisi tulen 
ja veti häkää keuhkoonsa,
	siitä suunnattomasti nauttien. 


(s.16)





Tupakan tumpista kohoaa
poislähteneen metsurin jälkeen 
	kitkuvaa häkää,
kuin dur-alumiinisen suihkukoneen taivas
	johon täydellä kaasulla voi 
häipyä 
	taivaan tuuliin 
nopeimman oikeudella,


määräten naapuria, 
	komentaen köyhempiä, 
lyhyempiä ihmisiä 
	polkien jalkoihinsa,


kuin kukko, 
	täyteen paskatussa kanatarhassa
kuopaisee moneen kertaan nuoltua maata,
	siten itseään nuollen, 
ylistäen kielensä liukkautta,
omaa sylkeään niellen.


(s.18)





Aina ihmisen viha 
	on tappanut toiset ihmiset, 
ahneus kaivertanut kalliot ontoiksi, 
jättänyt jälkeensä 
	tyhjyyttä humisevan rupisen taivaan,
verille revityt lapsensa,
	vuotamaan ruhjeista visvaa,
hengittämään tuhkaa ja lipeää.


(s.20)





Kaivosmies jäykkenee eläkkeellä 
	yhtä tyhjäksi kaluttuna,  
kuin Vuonoksen kaivos;
		halu on, 
vastauksena ohut unohdus.
Muistaa käyneensä vaaliuurnilla.


Illalla mies kaivautuu väsyneenä, 
	kuin kuollut kivi, 
lämpimän peitteen alle,
	vaimonsa viereen,
turvaan kovalta ulkomaailmalta,


painavat päänsä pehmeään tyynyyn 
ja mies kuuntelee 
omaa sisintään, vaimon hengitystä,
kuten kallioiden kivet 
	ovat sovussa 
toistensa kanssa.


(s.22)





Nukkua yön yli 
	ja herätä 
kun harmaa graniitti 
	vielä vetää henkeä
syntymänsä säikähdyksestä,
	sitä kun maailma hyytyi.


Kivinen kallio kätkee maan lämpimän sylin, 
syleiltävän, 
sylen syvyisen, 
sävyisän, 
Radonille haisevan,


kun taivas lakkaa olemasta edes siniharmaa,
kun virran ylittäjiä 
	ei enää tule uusia.


(s.24)





Torni 
	on yhä pystyssä;
Keretti seisoo: 
96 metriä, Pariisin metrejä,
keskellä Savo-Karjalaan unohtunutta lääniä.


Yhtä lyhyt, ihmisen aika
kuin oli Keretin malmio.


(s.26)






Betoni 
	voi koitua kohtaloksi,
kuoltuaan, 
	pölyävinä murusina 
henkeen mennen.


Betoni 
	haurastuu happosateissa
eikä ihminenkään ikuisesti elä,
kuten suolainen meri:
	suolalla ikuiseksi säilöttynä.


(s.28)


*




Keretin tornin kaatajien ylle 
	kaatuisi ikuinen häpeä,
96 metriä korkean tornin tuomio,
Turun Tuomiokirkon tornin kanssa tasavertaisen. 
	Kivestä ja tiilestä kirkko, 
96 metriä korkea.


Betonista Keretin torni, 
96 metriä korkea sekin, 
	koholla maasta, 
kuten jokainen ihminen haluaa kohota, 
	toista ihmistä korkeammalle.


(s.30)





Sillä kuten kivi 
	on ihmisen sydän.


(s.31)




Yhdeksän-
kym-
men-
tä 
ja 
kuusi
metriä kohti taivaita. 


(s.32)





Eihän yksittäisiä puita 
	kukaan suostu kaatamaan,
huonoa savottaa 
rypemään tuhmakaan metsuri.


(s.33)





kaivosmies ei enää hengitä,
hänet haudataan hautaan 
multaa päälle, ei edes kiviä, 
mukaan otettavaksi


(s.34)





___________
Poistettuja tekstin osia loppuhiontavaiheissa:




Hänelle kävisi muistokiveksi
	maasta kohoava torni,
96 metriä korkea, 
kuin Tuomiokirkon torni,
	jonka huipulta näkee 
tulevatkin asiat.




___________




Torni elää. 
Keretti on pystyssä! 




___________




Varokaa varikset Torniin törmäämästä,
varokaa siniharmaat lentokoneet.




___________




Rakentajia muistetaan 
vain pystyssä pysyvien rakennusten kautta.




___________




kun kaivoksesta rouhitut 
	lohkareet kuolevat;
		haavasta pulppuaa veri.
Ihmisen hiukset 
	järvenrannan heinää 




___________




Sitä helpompi on metsä hakata
mitä tiukemmaksi ja suoremmaksi metsä kasvatetaan,
sillä yhdessä, toisen suuren metsän kanssa 
	suuret metsätkin kaatuvat.

________________________________________

Jukka Hannulan runoja olisi Keretti-julkaisun seuraavilla sivuilla: 5,6,7,8,9,10,11,13,15,17,19,21,23,25,27,29,31,32,33,34, ja 35. Niitä ei siis ole tällä sivulla.

sivu laadittu 17.8.1999. Kävin ohimennen 3.11.2001. CHK 8.11.03