Joulu 1997

Seuraava tekstiaineisto on julkaisusta: "Buddha aukealla; nenän päässä roikkuu jäätippa." (ISBN 951-97690-3-X) Lisäyksiä ja täydennyksiä 28.4.2000

Hyvää ja Valoisaa Joulua, ystävä!

Joulu vuonna 1997; alle 800 päivää seuraavaan vuosituhanteen, vai alkaako uusi tuhatluku vasta vuonna 2001? Silloin niitä oli reilu tuhat päivää. Onko korkea aika muistella päättyvää vuosituhatta? Aika taaksepäin ajatellen on aina aivan liian lyhyt. Ja ajan sanotaan vieläkin olevan lineaarista. Että jokainen uusi aamu on uusi, koskematon.

	Kevään aurinko,  
	verhot vedetään eteen.  
	Patsas hikoilee.  

Perinteiseen tapaan liitän mukaan rustaamiani runoja, jokunen suomennos, muutama vahva vaikute ja loppuun uudempia, marras- joulukuulta 1997:

---

	Pudonneet lehdet
	Lumisade peittelee
	yhtäkään kääntämättä.

(Vaikutteita tunnustan varastaneeni Ryôkan'ilta. Ruôkan tosin runoili puutarhan ruohosta, jotka kaatuvat ja jäävät maahan siihen asentoon mihin sattuivat kaatumaan; kovin inhimillinen kuva, joka sopii sotilaskenttien nostalgisiin kuviin, kuin myös vaikka maaseudun yksinäisyydessä vaikka työnsä ääreen uupuneen työmiehen kuoleman kuvaukseen. Toisaalta me tiedämme biologiasta, että kaatunut / kuollut ruoho nopeasti mätänee ja muuntuu uudeksi mullaksi, mistä kasvaa uusia ruohoja, uusia kasveja. Ihminen pitäisi haudata. Siksi on yksinkertaisempaa kuvata ihmisen kuolemaa pienen kasvin kautta; kuin ruohon elämä on lopultakin ihmisenkin elämä.)

---

Issa on runoillut erään samaa aihetta sivuavan haikun:

	Ihmiset harvassa;
	Lehti tipahtaa tähän.
	Tippuu tuonnekin.

Kun Suomessa alkaa talvi, lumisateet peittävät lähes jokaisen kämmenen alan maatamme. Merien ja järvien jäädyttyä lumi peittää nekin. Tuulet puhaltavat joitakin kallioiden kylkiä paljaaksi, ja jäälle tuuli myös puhaltelee lumesta paljaita kohtia. Kunpa talvinen tuuli puhaltaisi myös ihmisen suojakuoriin aukkoja, ei kuten taivaalle otsonireikiä, vaan jotta ihminen voisi olla toisen ihmisen kaveri.

---

	Talvisessa metsikössä,
		kaiut
	kaukaa, kaikujen takaa.


		Issa

Seuraavassa siitä soviteltu 5-7-5 muottiin:

   Talvinen metsä;
   kaiut kaikuvat, kaukaa
   kaikujen takaa.

Mikäpä että eikö. Minun sisäinen runouden kielioppi kuitenkin pitäisi tässä kaikukuvauksessa kiinni tuosta, että sana 'kaiku' on ehdottoman yksin keskellä omaa riviään. Sellainenhan kaiku on. Kuunnelkaa vaikka: ensin on pätkä riviä tyhjää, hiljaista, edellinen rivi jätti lukijan talviseen metsikköön. (Metsikkö; siis metsän rajat on näkyvissä, ainakin lähitiedossa.) sitten tulee sana 'kaiut', sana helähtää siinä mieleen ja sisäkorvaan. Viidesta kirjaimesta laadittu kaikuva kalahdus korvassa. Sen pitääkin jättää koko loppurivi yksinään kaikailemaan. Loppurivi ohuesti lisämäärittelee kaikua, 'kaukaa'. Siis hiukan hiljainenkin? Ja 'kaikujen takaa', eli yhden ohuen kaiun takaa kuulsi muita, hiljaisempia. Miten hiljainen talvinen metsikkö voi olla ennenkuin hiljaisuus muuttuu meteliksi? Tasan näin hiljainen! Issa se osaa nämä ihmisen päänsisushommat.

---

Viisi lyhyttä, mutta ei nopeaa Bashôlta:

	Ei kukkia, eikä kuutamoa;
	hän vain juo sakea,
	ja ihan yksin!

Tarkistuksen vuoksi, kyseessä on Bashôn runo Japanista, ei Suomesta.

---

	Ei kukaan toinen
	matkusta näin, paitsi minä,
	Tänä syysiltana.



		Bashô





   



	Pilvet nousevat,
	ja miehet pääsevät lepoon
	täysikuun katsomisesta.


			Bashô

(Ja minä kun olen kateellisena ajatellut sikäläistä geenistöä, että täysikuun Henkisen Suuruuden tuntikausien tuijottelu olisi ihan kevyt juttu!)

Tuo löytyy Kai Niemisen kääntämästä Bashon Harhojen majasta (Tammi 1984) sivulta 26 tämmöisenä:

	Pilvet päästävät
	edes silloin tällöin
	kuunkatsojan rauhaan.



			Bashô

En löytänyt sitä lähdettä mistä minä oman versioni lainasin. Se voi hyvinkin olla joku monista Internet-sivuista, ja jos ja kun versio on siellä englanniksi, niin on hyvin luultavaa että englanniksi tehty käännös on noinkin paljon erilainen tulkinta. Jonka minä siis vielä lisätulkitsin suomeksi. Aikojen kuluessa vanhoista runoista liikkuu muutenkin erilaisia tulkintoja, ja japaninkieli ei tulkinnoitta 1:1 käänny suomeksi, ei englanniksi, ja tuskin kiinaksikaan. Kaikki käännökset ovat siis kiikutettuja kääntäjänsä kieleen, ja pääasia että se sillä kielellä on kuunneltava, luettava ja ymmärrettävä. Alkukielellä kun vaikkapa Bashoo veivaa ajatuksiaan, saadakseen haluamansa ilmaistuksi sanoin käyttää tiedossaan olevia sanallisia merkityksiä: hän käyttää omasta kielisisällöstään oppimiaan merkityksiä. Niistä muodostuu hänelle merkityskokonaisuus, ja ollessaan onnistunut ja riittävän väljä niistä muodostuu myös kokonaisuus, runo, myös sen tekstin toiselle lukijalle samassa kielikulttuurissa. Tämmöisen tapahtuman kiikuttelu muutama satavuotta länteen tahi itään on aina riskipeliä. (Taitaa olla lähes sama matka Japanista idänkin kautta Suomeen, on se nyt vähän pitempi, mutta helpompi tie ainakin?) Kenties merkityksen varmistamiseksiko Japanissa usein piirrettiin haikujen kylkeen myös kuva.

---

	Ensilumi;
	Yksin tänään,
	Voiko joku toinenkin olla vanha!


			Bashô






   



	Pehmeä ensilumi!
	Tarpeeksi painamaan
	Narsissin lehdet alas.


		Bashô

Miten tämäntapainen selkeä luontoruno väkisin tuo mieleen inhimillisiä liittymiä, sillä eihän tässä(kään) ole mitään ihmisyyteen viittaavaa?

---

	Talvinen joki;
	Eikä tarpeeksi vettä
	neljälle tai viidelle ankalle.


		Shiki.





   



	Buddha nummella,
	nenän päässä
	roikkuu jäätippa.


		Issa.









	Matkalla sairastuneena 
	uneksin miten kirmailen 
	kuivuneiden nummien ylitse.

Tämä on Bashôn viimeinen haiku, sairasvuoteen vankina kirjoitettu runsaasti matkustelleen runoilijan huokaus. Bashô Matsuo, (1644-1694) muutti vuoden 1681 tienoilla majaan, jonka vierellä kasvoi banaani. Sai siitä nimensä. Isä samurai. Bashô palveli Todo Yoshitadaa, joka kirjoitteli haikaita, josta syystä Bashôkin alkoi kirjoitella runoja Sobo-nimellä. Bashô kuoli Osakassa.

Kirmailen -sanan mietin kääntää jotenkin karauttelen - tyyliin, mutta arvelen tuon karauttelun tuovan hevosen mukaan, joka kenties olisi ollut virhe. Alkutekstiä en ole nähnyt, siis tällä varauksella. Kirmailu on raastavampi kontrasti sairaana makavaan Reissu-Bashôn unihaaveissa, sillä hevosen selässä pääsee hiukan kevyemmin 'yli kuihtuneiden nummien'. (Kuivunut/kuihtunut nummi on myös itseasiassa kevyempi kulkea kuin tuoreemman runsaasti kasvaneen kasviston läpi meneminen.)

Kai Nieminen kääntää tuon Bashoon runon näin: (Bashoo, Kapea tie pohjoiseen (Tammi 1981 sivulla 177)

	Sairaana matkalla;
	     uneni laukkaavat
             ympäri kuihtuneita nummia.

Sormeni eivät voineet olla sorkkimatta siitä tämmöistä lähemmäs 5-7-5 kaavoittuneisuuteen lähestyvää ehdotusta:

	Sairaana matkalla;
	kuihtuneilla nummilla	
	uneni laukkaa. 

Edelleenkin siis Basho

---

Seuraava osuus on Tikkasen turinoita:

   On pimeää keskellä valaistua kaupunkia,
   ihminen yksikseen
   koluaa porttien pieliä,
   ei kolkuta,
   ei pääse sisään.
   Nytkö? Valo syttyy ikkunaan.
   Ei, pulleavatsainen mies
   käy iltasella jääkaapilla.







   Keskellä valaistua kaupunkia
   pimeä viima viiltää ihmisen sisään.
   Itäpuiston alastomat puut
	  hytisevät
       yksinäisen ihmisen
   luuhatessa puiden juurien yli,
   matkallaan tuonne, täältä.







   Kaupunki on vaatetettu 
	turkiksilla,
   maalattu spraymaalilla,
   poskissa työttömän ihmisen ilot:
   kerran viikossa
   luukusta tipahtaa Porin Sanomat,
   josta näkee viikon TV-ohjelmat,
   että Kauniit ja Rohkeat
   esitetään kuten aina,
   pysyvästi.


   Hyvä
   on tämä maa.




   




   Aamulla tiet on aurattu,
   ja kakkostie Porista Helsinkiin
   suolattu, 
   että suolainen rapa roiskuu tuulilasiin


   aamulla tiet 
   luistelevat mustalla jäällä,
   silmät verestävät
   pakokaasuista, ja sade


   yhtyvät kaupungin rajalla,
   laskeutuva usva matelee 
   kohti kehäkolmosta







   Kävelen Siwaan ostamaan 
			rouhesämpylöitä.
   Marraskuun hämärään syttyvät 
		ensi katulyhdyt
   Haaveilen elämästä maalla,
   missä kikkarasaparoinen 
	viljapossu
   innolla odottaa Joulua!




   




   Syön HK.n sinistä.
   Massutan voileipää
   ja ryystän kehitysmaakaupan teetä päälle.
   Olen hyvä ihminen;
   en osta riistomaateetä!


   Illalla ennen nukkumista
   harjaan tarkasti hampaani
   kuin en olisi koko päivänä
   mitään syönyt,
   minäkään.




   



	Uuden Vuoden päivänä
	kaipaan vanhempiani
	sellaisina kun he olivat ennen syntymääni.



		Soseki Natsume (1867-1916)

 
copyright: Juhani Tikkanen

---