KOIRAREELLÄ AJAMISESTA

Eigil Nielsen ”Grönland”
Käännös Hannu Rauhamaa (SH 1/00)

Tämä artikkeli julkaistiin aikakauslehdessä ”Grönland” tammikuussa 1971. Se näytti kokonaan uuden puolen grönlannintutkija fil.tri Eigil Nielsenistä kertojana ja kirjailijana. Tarina löytyi uudelleen käytäessä läpi sitä laajaa aineistoa, minkä Eigil Nielsen jätti jälkeensä kuoltuaan 1968 vain 53 vuotta vanhana. Luultavasti kertomus on kirjoitettu Mörkefjordin asemalla talvehdittaessa 1938-39, jolloin Eigil Nielsen osallistuessaan ”Tanskalaiseen Koillis-Grönlannin Tutkimusretkeen” suoritti joukon vaativia rekimatkoja. Hänellä oli jo silloin takanaan kolme talvehtimista ja hän osasi täysin sen taidon, jota hän tässä kuvaa.

Toivottavasti tulevat napaseutututkijasukupolvet löytävät jotain hyödyllistä näistä kokemuksistani koirareellä ajamisen taidosta.
Kokemukset voi jakaa kolmeen ryhmään, nimittäin:
A.      puhtaasti henkilökohtaisiin,
B.       muiden henkilöiden huomioihin,
C.       kokemuksiin, joita on hankittu syvällisissä keskusteluissa rommitotilasin äärellä lumimyrskyn ulvoessa talon nurkissa.
Ryhmät A ja B ovat monessa suhteessa kiinnostavampia kuin C, vaikka tämä ryhmä pitääkin sisällään monia todella hämmästyttäviä tosiasioita.

Tässä esityksessä en ajattele muitta mutkitta ja kaavamaisesti aloittaa ryhmällä A jatkaakseni sitten B:llä ja C:llä, vaan tulen sitomaan yhteen kaikki kolme ryhmää mosaiikkityöksi, joka tulee vakuuttamaan jopa skeptisimmän siitä, että tietyissä olosuhteissa on täysin mahdollista siirtyä paikasta toiseen nk. koirarekeen kiinnitetyillä 8-10:llä koiralla.

Kun aloitetaan alusta, tulee ensiksi itse reki. Kaikkihan tietävät, miltä sellainen näyttää ja siksi rajoitun vain kiinnittämään huomiota siihen, että jalakset, kaksi syrjälleen laitettua, raudoitettua lautaa ylöstaivutettuine päineen, poikkipuut, millä kuorma makaa sekä pystypuut, joiden avulla reen liikkeitä voi jossain määrin ohjailla jäällä tai kivisessä maastossa, ovat köytetyt yhteen remmeillä. Reen osat ovat siis yhteen sidotut eikä yhtään naulaa tai ruuvia ole yhteen liittämisessä käytetty.

Mistä tahansa kertomuksesta, missä kuvataan matkoja grönlanninreillä, voi löytää suuren määrän superlatiivissa olevia adjektiiveja, jotka ilmaisevat ihastusta siitä taipuisuudesta, minkä tämä rakenneratkaisu tuo reelle. Periaate on hyvä ja vain järjestyksen vuoksi mainitsen, että suuren määrän superlatiivissa olevia adjektiiveja on allekirjoittanut käyttänyt ihastuksen ilmaisuina, kun reen nyöritykset ovat irronneet matkatessa painavan kuorman kanssa, niin että reki äkkiä romahtaa jäälle kääntäen jalaksensa alleen. Olen myös lausunut mielipiteeni, kun koirat ovat viettäneet kiinnostavan yön nauttimalla jokaisesta reen sidoksesta, kun itse olen nukkunut kaikessa rauhassa teltassa. Rekeä, joka on koottu yhteen sidoksin, ei voi käyttää, kun sidokset on syöty ja reen perusainekset makaavat leviteltyinä lumelle. Tätä voi jokainen arktinen tutkija pitää tunnettuna tosiasiana.

No, se siis reestä. Nyt on koirien vuoro. Kaikillehan on selvää, miltä koira näyttää. Turkispeitteinen kroppa, joka päättyy toisesta päästä päähän ja toisesta häntään. Häntä on näistä perusosista tärkein. Sen asennosta voi nimittäin täydellä varmuudella lukea, millä tuulella koira on. Jos häntä kaartuu keimailevaksi kaareksi koiran selän yli, ei koiralla ole mainittavia huolia ja se voi, kuten kuvataan myöhemmin, antaa itsensä tulla ylipuhutuksi liikkumaan yhteen tahi toiseen suuntaan, parhaassa tapauksessa jopa siihen suuntaan, mihin itse tahtoo. Jos taas häntä roikkuu suoraan alaspäin, on se varma merkki siitä, että henkilökohtaiset, ikävät asiat painavat koiran mieltä. On mahdollista, muttei todennäköistä, että koira on ylipuhuttavissa siirtämään tassujaan; joka tapauksessa voi yrittää. Mutta jos häntä on taivutettu takakoipien väliin, tekee viisaasti, jos omistautuu jollekin muulle kuin koira-ajolle, kuten esim. pasianssinpeluulle.

Kropan alla on neljä koipea, kaksi etujalkaa ja kaksi takajalkaa, mikä mahdollistaa koiran liikkumisen eteenpäin, taaksepäin tai sivuille. Sillä, mitä on koiran sisällä, ei ole mitään erityistä merkitystä tässä yhteydessä, niin kauan kuin se ei koske suksisiteitä, turkiskäsineitä tai saappaita. Näitä esineitä täytyy aina ottaa mukaan sellaiset määrät, että kun koirat ovat kylläisiä, niitä riittää myös omaan käyttöön. HUOM! Grönlanninkoira ei koskaan ole kylläinen!

Koira kiinnitetään rekeen liinalla, joka kulkee koiran vetovaljaista rekeen. Ajettaessa kahdeksalla koiralla on siis kahdeksan yhtä pitkää liinaa kiinnitettynä rekeen, josta ne säteilevät ulos viuhkana ja päättyvät koiraan. Kuulostaa niin yksinkertaiselta kiinnittää kahdeksan koiraa reen eteen teoreettisen korrektissa viuhkamuodossa, että jok’ikinen hämmästyy tarkastellessaan ensimmäisten yritystensä tuloksia. Yksinkertaisuuden vuoksi olen numeroinut koirat 1:stä 8:aan, ja jos edellytämme, että koira 1 seisoo kauimpana vasemmalla koira 2 oikealla puolellaan ja sen jälkeen koirat 3, 4, 5, 6, 7 ja lopulta 8 kauimpana oikealla, voimme nyt siirtyä tarkastelemaan, kuinka tämä järjestely toimii käytännössä.

Itse rekeen kiinnittäminen ei tuota suurempia ongelmia, mutta neuvoisin kuitenkin aloittamaan prosessin kiinnittämällä reen johonkin, jota ei voi siirtää muu kuin kaksi hevosta (vaihtoehtoisesti yksi erittäin suuri hevonen), tämä varmuuden vuoksi. Heti kun koirat ovat kiinnitetyt tapahtuu seuraavaa: Koira 3 juoksee yli liinojen 4 ja 5 sekä ryömii liinan 6 alitse tervehtiäkseen koiraa 7. Koirat 4 ja 5 kulkevat rauhallisesti ja arvokkaasti toistensa ympäri yksitoista kertaa. Koira 2 seisoo hetken kulmat kurtussa ja muistaa sitten, että pahuksen koira 8 varasti siltä hylkeennahkakintaan eilen. Päättäväisesti se tunkee itsensä välissä makaavien liinojen läpi kurittaakseen koiraa 8 ja joidenkin sekuntien kuluttua on sen onnistunut iskeä hampaansa syyllisen oikeaan korvaan. Koira 3 tarkkailee huolellisesti niin kauan, että selviää koira 8:n joutuvan häviölle, jolloin se innokkaasti kiljuen iskee leukansa koira 8:n vasempaan koipeen. Kaikkea tätä tarkkailee koira 1, johtajakoira, välinpitämättömästi puoliavoimin silmin, samalla kun se hitaasti nostaa yhtä takajalkaa kastaakseen reen vasemman jalaksen. Koira 7 juoksee kolme kertaa yli koira 4:n, joka jonkin manööverin johdosta on jäänyt kiinni kolmeen vetoliinaan.

Kaikki nämä episodit vievät yhteensä lyhyemmän ajan kuin sataan laskeminen. Ja tähän se ei lopu, ennenkuin vetoliinat ovat niin yhteen nivoutuneet, etteivät koirat voi liikuttaa yhtään koipea, ts, jos tämän  kaiken antaa tapahtua siihen puuttumatta.

Keinona, ystäväni, on siis puuttuminen asiaan, ja tämä keino toteutetaan sen hyödyllisen välineen avulla, jota kutsutaan koirapiiskaksi. No hyvä, te tiesitte, miltä reki näyttää ja te tiesitte, miltä koira näyttää, mutta voin taata, ettette tiedä, kuinka koirapiiska on konstruoitu. Jos te kuvittelette jotain niistä pienistä nahkavekottimista, joilla eurooppalaista koiraa voi rangaista jopa pehmein naiskäsi, niin teillä ei ole pienintäkään aavistusta, mistä puhun. Grönlantilaista koirapiiskaa voi tuskin kuvailla, se täytyy nähdä. Eikä riitä, että sen näkee, sitä pitää myös käyttää, ja kaikille grönlantilaisille on hyvin tunnettu tosiasia, ettei eurooppalainen koskaan opi käyttämään sitä kunnolla. Jotta ymmärtäisi alla mainitun, voidaan todeta, että piiskassa on 40 cm pitkä puukahva, mihin 6-8 m pitkä hylkeennahkaremmi on kiinnitetty. Piiskaa pidetään kiinni puukahvasta, heilautetaan kättä ja teoriassa osuu piiskan äärimmäinen kärki tehokkaasti juuri siihen koiraan, jota on aikonut rangaista.

Käytännössä pidetään myös kiinni puukahvasta, heilautetaan kättä ja piiskan kärki osuu jännittävän ilmaseikkailun jälkeen – ei koiraan – vaan omiin kasvoihin. Ja se tekee tietenkin kipeää. Onneksi voin lisätä, ettei niin tapahdu joka kerta. Miltei yhtä usein piiska kietoutuu kuusi kertaa oman kehon ympärille, niin ettei enää voi käyttää käsivarsia, tahi jalkojen ympärille, niin että kaatuu eteenpäin ja lyö otsansa siihen ainoaan kiveen, joka pistää esiin lumesta kilometrin säteellä. Jos on sunnuntailapsi tai muulla tavoin onni mukanaan, voi välttyä siltä, että piiska osuu takana seisovaan pahaa-aavistamattomaan matkakumppaniin, millä konstin pääsee tilapäisestä ylikuormasta, tahi se kietoutuu reen ohjauskaaren tai jalasten ympärille. Sellaisen piiskan käyttö ei ole koskaan yksitoikkoista. Jokainen isku on erilainen ja joka iskussa on erityinen viehätyksensä.

Mutta tämä riittäköön. Se, mistä varsinaisesti tulimme tähän, oli ongelma, kuinka em. instrumentilla saadaan aikaan järjestys valjakkoon, joka on kiinnitetty kunnolla kiinnisidottuun rekeen ja kuinka inspiroidaan jokainen koira tuntemaan arvovaltaista kunnioitusta suureen herraansa ja mestariinsa, siis itseensä ajajaan.

Heitetään silmäys taistelutantereelle ja huomataan, että koirat 2 ja 3 ovat matkalla syömään koiran 8. (Edellytämme tästä lähtien, että ensimmäiset 100 tuntia piiskan käytössä ovat sopiva harjoitustaso). Siksi lyödään ohjauskaaren takana seisten kohti koiraa 2 ja napakka isku osuu koiraan 8. Elukka ilmoittaa ulvonnalla, että se tuntee itsensä jumalien ja ihmisten hylkäämäksi. Johtajakoira kääntyy ympäri nähtyään iskun vaikutuksen ja virnistelee herralleen ja mestarilleen. Etäisyydestä kuuluu grönlantilaisten suosionosoitusten myrsky.

Uusi yritys, josta tällä kertaa joutuu kärsimään koira 4. Johtajakoira irvistelee. Läimäys ilmaan ja isku koko käsivarren voimalla; se osuu? Ei, piiskan kärki putoaa alas kuin hyväily koira 2:n takkuiseen selkään. Johtajakoiran silmät ovat naurusta kyynelissä. 18 lisäiskua piiskalla saa aikaan totaalisen sekasotkun energisten koirien keskuudessa. Yhdeksännellätoista kerralla osuu isku suoraan omiin kasvoihin. Koira 8 näyttää tulevan pienemmäksi ja pienemmäksi koirien 2 ja 3 ponnistellessa nielläkseen sen. Raivo nousee ja alleviivattu huomautus (joka ei ole oikein sisäsiisti) huulilla antaa ajaja piiskan viuhua läpi ilman toivoen ainoastaan osuvansa koira 2:n häntää heiluttavaan takamukseen.

Esirippu. Johtajakoira ei enää irvistele. Kuin luojan kohtalon määräämänä osuu piiskan kärki johtajakoiran suureen päähän kuin räjähtävä granaatti. Lopultakin isku, joka osuu, ei toki sinne mihin oli tarkoitettu. Nyt huomaa selvästi, että taktiikkamuutos on tarpeen. Silloin tehdään seuraavasti: juostaan koirien sekaan, otetaan kiinni piiskanvarren kapeasta päästä ja puretaan oikeutettu harmi ryöppyllä iskuja varren paksulla päällä päin kaikkein kirotuimpia koiria. Käsittelyn aikana tietää, ja koirat tietävät yhtä hyvin, että tällä toimenpiteellä myöntää tappionsa. Mutta koirat tietävät myös, että piiskanvartta vastaan, joka aina osuu mihin pitää, on paras antautua. Ne rauhoittuvat ja vetävät henkeään, ja niin saa todella aikaa selvittää kaikki sekoittuneet liinat suhteellisen rauhassa. Kaikki vetoliinat on irrotettava reestä ja pirulliset solmut avattava. Tämä tapahtuu ilman kintaita ja haluan huomauttaa, että ellei loppumatkaa aio ajaa paljain käsin, on kintaat parasta jättää ahnaiden koirien ulottumattomiin.

Sitten olemme vähitellen tulleet itse lähdön ajankohtaan. (Tahtoo sanoa, ettemme varsinaisesti ole tulleet niin pitkälle, mutta tässä kertomuksessa ei meillä ole aikaa viivytellä koirien uusintaponnistuksen kanssa). Nyt irrotetaan reki kiinnityskohteestaan kertomatta siitä koirille. Reestä on nimittäin saatava kunnon ote, ennen kuin koirat huomaavat, että se on irrotettu. Jos koirat huomaavat, minkä ne usein tekevät, ettei ajajalla ote otetta rekeen, syöksyvät ne välittömästi eteenpäin – pois, pois yli suurten, valkoisten lakeuksien. Ja niin sitä seisoo siinä ja ajattelee sitä hauskaa päivää, mikä odottaa edessä. Saadakseen elukat kiinni, on nimittäin hiihdettävä reen perässä, kunnes koirien into laantuu. Ehkä ne pysähtyvät 10 km:n päässä, tai ehkä 20 tai 40 km:n.

Muistan tapauksen, kun erään norjalaisen koirat karkasivat reen kanssa, kun hän oli 15 km talvileiristään. Leiri oli kaakon suunnassa, koirat juoksivat pohjoiseen. Hänen oli pakko seurata niitä paksussa lumessa (sukset olivat reessä) yli 30 km leveän vuonon ja se vei 16 tuntia. Kun hän oli tullut niin pitkälle, näki hän, että jäljet olivat muuttaneet suuntaansa pohjoisesta kaakkoon, siis suoraan kohti talvileiriä. Hän kulki 16 tuntia lisää, 30 km takaisin vuonon yli ja  löysi koirat syvästä lumesta kotiovensa vierestä. Saa kunnon liikuntaa kävelemällä 60 km syvässä lumessa ilman ruokaa ja lepoa. Norjalainen sai liikuntaa pitkäksi aikaa eteenpäin.

Kun nyt matka toisen kerran saadaan käyntiin, saa aikaa ajatella, ja jopa järkkymättömin henkilö ajattelee, että se kirottu saari, minne on matka, saa olla missä haluaa ja että itse asiassa voi olla yhtä hauskaa ajaa sinne, minne koirat haluavat. Ja niin tapahtuu, kuten tässä maailmassa tuleekin, kun asiat etenevät, unohtaa edellä mainitut tapahtumat ja alkaa tuntea itsensä maailman herraksi.

Valjakon eri jäseniä alkaa tarkastella kriittisesti ja niin tapahtuu jälleen, että piiska on taas kädessä. Yksi koirista juoksee vetoliina velttona. Tähtäys ja osuma siipikoiraan. Uusi tähtäys ja piiska sotkeutuu vetoliinaan. Ennemmin tai myöhemmin osuu koiraan, jota on tarkoittanut, mutta esityö tähän tulokseen pitää sisällään monien minuuttien mielenkiintoista uurastusta. Työ jatkuu seuraavan koiran kanssa, joka eroaa uralta. Tällöin putoaa piiska ja uusi tilanne on edessä. Pysäytysmerkillä – komennolla – pysäytetään koirat ja nähdään piiskan makaavan muutama metri takanapäin uralla. Niin juostaan takaisinpäin sitä noutamaan ja sitten takaisin reelle. Ehkä reen ehtii saada kiinni, mutta monta kertaa koirat lähtevät juoksuun juuri ennen kun sen saavuttaa. Mitä enemmän huutaa ja kiljuu, sitä nopeammin juoksevat koirat ja pahinta on, että saa sen selkeän vaikutelman, että koirille on täysin selvää, ettet ole mukana. Ei ole mitään muuta tehtävissä, kuin juosta reen perässä, kunnes koirat haluavat pysähtyä tai reki juuttuu joidenkin jäälohkareiden väliin. Jos on onnea mukana , juosta ei tarvitse pitempään kuin pari kilometriä.

Yksi vaikeimmista ja hankalimmista hetkistä, minkä aloittelija voi kohdata, on ongelma, kuinka pysäyttää reki. Tarkastelemme hiukan lähemmin, kuinka tällöin menetellään.

Pysähtymistä varten annetaan siis tiukka komento, esim. grönlantilainen: ”Aj, Aj”, tai tanskalainen: ”Lung”. Komentoa ei saa huutaa kuten lähtösignaalia, se tulee lausua pehmeästi ja rauhallisesti. Grönlantilainen pysäyttää koiransa huudolla. Sen tekee myös eurooppalainen – jos koirilla on halu pysähtyä. Yleinen sääntö on, ettei koirilla ole halua pysähtyä, jos a) ne kulkevat toisen reen jäljessä, b) ne näkevät jonkun talon, c) jää on tasainen ja lumeton sekä reki luistaa hyvin, d) ne tietävät, että ne seuraavat jääkarhun tai myskihärän jälkeä. Em. tapauksissa tuhlaa vain tarpeettomasti sanoja, jos yrittää pysäyttää elukoita. Muissa tapauksessa on olemassa ainakin mahdollisuus.

Komento tulee, kuten sanottua, lausua pehmeästi ja rauhallisesti, sillä sävyllä on suurempi merkitys kuin itse sanoilla tuloksen saavuttamisessa. Jos reessä on kaksi henkilöä, jotka keskustelevat, pysähtelevät koirat kerta toisensa jälkeen, jos puhutaan rauhallisesti. Jos sitä vastoi hiihtää reen jäljessä piiska yhdessä kädessä ja pitäen kiinni ohjauskaaresta toisella kädellä ja sitten äkkiä sukset menevät ristiin, syntyy hyvin mielenkiintoinen tilanne, kun hetken hehkussa yrittäessään pitää yllä tasapainoaan, ei annakaan pysähtymiskomentoa riittävän hillitysti. Koirat jatkavat hellittämättä ja itse raahautuu reen perässä molemmat suksenkärjet taaksepäin sojottaen, naama lumessa ja tiukasti takertuen eteenpäin ponnistelevaan alukseen. Haluaisin nähdä sen miehen, joka tässä tilanteessa pystyy puhuttelemaan koiriaan pehmeällä ja rauhallisella sävyllä. Koirat saavat yleensä kuulla erinomaisia kirouksia sekä monenmoista sekavaa mölinää, jonka ne sydäntensä yksinkertaisuudessa ymmärtävät kehotukseksi lisätä vauhtia. Tämä on hauskaa, jos itse on katselija ja se tapahtuu jollekin toiselle.

Erään käytännöllisimmistä tavoista pysäyttää koiravaljakko esitteli eräs norjalainen pyyntimies 1932. Kun hän useamman kerran tuli huomaamaan pysähtymisen hankaluuden, otti hän mukaansa ankkurin ja ankkuriköyden veneestä reen lisävarusteeksi. Kaikki, mitä hänen tarvitsi tehdä halutessaan pysähtyä, oli heittää ankkuri. Kummallista, ettei hän saanut mitään kannatusta tälle epäilemättä etuja sisältävälle menetelmälleen.

Kaikki tämä pysähtymistä koskeva on vain suluissa rekiretkemme kuvauksessa. Olemme nyt ajaneet useita tunteja yli merijään ja koirat alkavat kulkea huomattavan hitaasti. Saa helposti vaikutelman, että ne ovat kuolemanväsyneitä, mitä ne eivät ehdottomasti ole, sillä grönlantilainen koiravaljakko voi kiitää eteenpäin paljon vaikeimmissa olosuhteissa yli 20 tuntia lepäämättä. Mikä vain on esteenä ja mitä aloittelija ei tiedä, on aivan yksinkertaisesti se, että rakkaat eläimet tietävät, ettei ajaja osaa lyödä kovaa, jos ne poikkeavat uralta. Niin muodoin siirtyvät ne uralta ja tekevät sen sellaisella tempolla, että ajaja tulee epätoivoiseksi. Lopulta koirat pysähtyvät kokonaan, heittäytyvät makuulleen ja tirkistelevät kuumennutta ajajaa. Tämä käyttää silloin viimeistä keinoa, heittäytyy kohti koiria ja käyttää piiskanvartta lopullisena osoituksena tappiostaan. Koirat nousevat säikähtäneenä ylös, kääntyvät kotiin johtavalle uralle ja ajaja saa heittäytyä rekeen viime sekunneilla.

Reessä istuen saa hän selville kaksi asiaa. Ensinnäkin, että hän itse asiassa on ajanut riittävän pitkälle tänään. Ja toiseksi, etteivät koirat ole väsyneitä. On täydet mahdollisuudet, että matka, joka vei kolme tuntia, suoritetaan nyt yhdessä tunnissa, kun mennään kotiinpäin. Filosofinen ajaja tunkee piiskan rekipussiin, sytyttää kaikessa rauhassa piippunsa ja antautuu unelmoimaan tähdistä.

On kirottua ja ärsyttävää totutella koirilla-ajoon, mutta yhtälailla, kun on joitakin vuosia takana koira-ajajana ja saa hiukan paremman otteen asiaan, on se uskomaton tapa siirtyä paikasta toiseen.