Jim Welch julkaisi 1989 kirjan The Speed Mushing Manual– How to Train Racing Sled Dogs. Tämä kirja on edelleen eräs eniten luettuja ja arvostetuimpia ohjekirjoja koira-ajajille. Kirjaa on edelleen saatavissa ja voin henkilökohtaisesti suositella sitä kaikille koira-ajosta kiinnostuneille eikä ainoastaan ”Speed Mushereille”

Jim Welch antoi henkilökohtaisesti luvan kääntää Valjakkourheilulehteen 2/2006 oheisen luvun, joka on kirjoitettu teoksen norjankielistä käännöstä varten. (Tätä käännöstä saa osoitteesta: Snorre Naess, 2743 Harestua, Norge).

Tämä luku on julkaistu myös englanniksi Sled Dog Sport Magazinessa.

Hannu Rauhamaa

 

 

Jälkisanat - Toinen luku

Jim Welch, Sled Dog Sports Magazine, March 2006

 

Vuonna 1989 kirjoitin kirjan ”The Speed Mushing Manual – How to Train Racing Sled Dogs”.

Sen jälkeen kirja on käännetty saksaksi, ranskaksi, italiaksi, japaniksi ja nyt viimeksi norjaksi. Kun norjalaista käännöstä tehtiin, minua lähestyttiin ja pyydettiin kirjoittamaan siihen uusi luku siitä, kuinka ajaminen on muuttunut kirjan ensikirjoittamisen jälkeen. Perspektiivini on edelleen Alaskassa, joten se on luultavasti yksipuolinen. Tässä kuitenkin luku norjalaisesta versiosta.

 

On yksi ilmaisu koira-ajon sanastossa, jonka haluaisin eliminoida, ja se on ”sprint racing”.

Vihaan sitä, että ihmiset kutsuvat ”sprintti”-kisoiksi koirakilpailuja, missä koirat juoksevat täydellä vauhdilla (vastakohtana raville tai jopa hölkälle) ja reki menee kurveissa yhdellä jalaksella. Sitä ne eivät ole.  Sen kuvan antaminen, että joku treenaisi koiransa koko ajan antamaan kaikkensa ja antaisi niiden kiertää uran niin nopeasti kuin mahdollista itse jalaksilla pysytellen, on niin virheellistä ja loukkaavaa, että sitä rekikoiraurheilun yleisö eivätkä ajajat ole koskaan voineet niellä.

On totta, että monet ei-avoimen luokan valjakot ovat koulutetut juoksemaan tietyn matkan niin nopeasti kuin tälle matkalle on mahdollista. Ehkäpä tästä on pari mailia kolmella koiralla ajanut mediaihminen saanut idean, että vain vauhdin pitäminen on kaikki, mitä tarvitaan. Nopein valjakko voittaa. Väärin. George Attla sanoi: ”Siinä ole mitään hauskaa, jos nopeimmat koirat aina voittavat.

Ehkä muutamat viime metrit ennen kuin gepardi saa gasellin kiinni on sprinttiä. Inhimillisellä puolella sitä on sadan metrin pyrähdys, ehkä myös 200 m. Koirien kohdalla sitä on 300 metrin rata vinttikoirille. Nämä ovat sprinttejä. Pian sen jälkeen tulee anaerobisuus, happipuutos, ponnistus, missä tarvitaan enemmän ilmaa, kuin ruumis voi vetää sisäänsä.

Maili, 10 km, maraton – nämä eivät ole sprinttejä. Sellaista olentoa ei ole maan päällä, joka voisi juosta huippunopeudella mailin, vielä vähemmän 25 mailia (40 km). Maailmanluokan ihmismaratoonarit voivat juosta 42 km noin tunnissa ja kymmenessä minuutissa. Ja tavallisesti vie muutaman kuukauden ennen kuin he voivat tehdä sen jälleen. Voittoisa Rondy-valjakko juoksee 25 mailia vetäen ihmistä reessä kolmena päivänä peräkkäin noin 85 minuutissa. Se on ihmeteltävä vauhti, mutta se ei ole sprintti. Toistan; se ei ole sprintti.

Minulla on epäilykseni siitä, kuka ensimmäiseksi keksi fraasin ”sprinttikilpailu” erottaakseen sen pitkän matkan rekikoirakilpailuista 70-luvulla. En sano nimeä, koska en ole siitä ihan varma, mutta  epäilykseni kohdistuu tiettyyn pitkän matkan ajajaan, eikä ilmaisua missään nimessä vain vahingossa käytetty väheksyvästi ”noista sprinttiajajista, jotka tekevät vain pikkupyrähdyksen, kun taas pitkä Iditarod on kunnon matka”.

Niille, jotka tarvitsivat nopean tavan erottaa koira-ajon lajeja, se oli helppo lisänimi, erilainen, vaikkakin epätarkka tapa vertailla noita kahta. Huolimatta siitä, että pitkän matkan ajo luonnostaan tapahtuu hitaammalla vauhdilla, useimmin ravilla kuin laukalla. Huolimatta siitä, että alkuaan koirat, jotka eivät suoriutuneet hyvin Fur Rendezvousilla, joutuivat pitkän matkan kisoihin. Earl Norris osoitti, että ensiksi oli kyse ajajista, jotka eivät menestyneet Rondylla ja menivät sitten ensimmäisille Iditarodeille.

Sellaiset ajajat kuin Joe Redington Sr., Jerry Riley, Dick Mackey ja Emmit Peters osallistuivat Fur Rendezvousille ilman suurempaa menestystä ennen menestymistään Iditarodilla.

Urheilutoimittajat ovat hylänneet sprintin todellisen merkityksen ja käyttäneet sitä yleisterminä tarkoittamaan (itselleen) lyhyempää kisaa, kuin mitä he katsovat normaaliksi. Nyt he kutsuvat 10 km hiihtoa ”sprintiksi”.

Jos Fur Rendezvousin 25 mailin matka on ”sprintti”, miksi Bostonin maraton ei ole sitä? Minäpä kerron. Maratonjuoksija ja hyvä Rondy-valjakko eivät juokse samalla nopeudella koko kisaa eivätkä taatusti täydellä vauhdilla.

Kun Iditarod kehittyi, huipputiimit laukkasivat enemmän ja enemmän. Kaksikymmentä vuotta sitten tämä oli täysin kuulumatonta Iditarodille. Monet huippuajajat eivät edes halunneet laukkaavia koiria valjakkoonsa, vaan mieluummin ravaavia ja eliminoivat laukkaavat kennelistään. Juttelin äskettäin DeeDee Jonrowen kanssa. Kysyin häneltä, kuinka moni kilpailevista huippuvaljakoista on laukkaavia. Hän vastasi, että totta kai valjakot eivät voi laukata kiivetessään ylös Alaska Rangea, mutta muutoin parhaat valjakot pyrkivät laukkaamaan niin paljon kuin mahdollista mm. jokien jäällä. Urat nykyään ovat niin paljon paremmin hoidettuja, että laukkaaminen on hyvin usein mahdollista.

Tietenkin vaatii tiettyä kehittynyttä treenausta ja laadukkaan valjakon, jotta saa kohotettua vauhtia komennolla ja suoriutumaan sillä tasolla. Kysyttyäni DeeDee'ltä, kuinka monella Iditarod-ajajalla sinä vuonna oli kykyä saada valjakkonsa todella laukkaamaan niin paljon ja hän vastasi: ”Ehkä viidellätoista”

Kuten pitemmissä nopeuskilpailuissa (ei sprinttikisoissa) kuten Fur Rendezvousilla ja North Americanilla, parhaat valjakot eivät kulje samaa vahtia koko kisan ajan. Parhaat ajajat pelaavat kisaa kuten shakkia. Siinä on avaus, keskipeli ja päätös – loppupeli.

Kuten kaikissa kilpailuissa, kisa alkaa syöksyllä aseman saavuttamiseksi sekä valmistamaan tietä loppumatkalle. Tämän lähtötempon koirat tekevät itsestään tuloksena alkujännityksestä ja innosta samoin kuin kokemastaan treenauksesta. Mutta tämä on vain startti ja radiot korvissaan ajajat voivat sitten arvioida suhteellisen asemansa kanssakilpailijoiden vauhtiin. Parhaat ajajat ja valjakot voivat vastata ja muunnella vauhtia, mutta vain tietyissä treenauksen ja fyysisen kyvyn rajoissa.

Väitän, että todella parhaat ajajat Rondylla ja ONAC'illa ovat vieneet nopeuskilpailun uudelle ja korkeammalle tasolle. Egil Ellis, Buddy Streeper ja ehkä jotkut muut ovat osoittaneet valjakkojensa nopeuskontrollia, jota on harvoin aikaisemmin nähty.

Ellis ja Streeper kilpailevat nykyään GPS ohjauskaareen tai ranteeseen kiinnitettynä. Ei sen vuoksi, että he haluaisivat nähdä sijaintinsa, vaan voidakseen tarkalleen mitata käyttämänsä vauhdin kaikissa kilpailun vaiheissa. Mutta he eivät vain tiedä kulkunopeuttaan, vaan ovat toistuvasti voineet osoittaa kykynsä muunnella ja kontrolloida valjakon vauhtia. Yksin tämä kyky antaa heille valtavan edun muihin kilpailijoihin nähden. Mutta tämä nostaa esiin hankalia kysymyksiä.

Heidän täytyy valita valjakolle optimaalinen vauhti edetä, milloin mennä lujempaa, milloin hitaampaa. Väärinarviointi johtaa kilpailun menettämiseen. Liikaa nopeutta ja valjakko väsyy sekä heikoin koira romahtaa. Liian hitaasti ja loppuaika ei ole riittävä.

Useimmat kilpailijoista olettavat, että voittoisa vauhti Fur Rendezvousille pitäisi olla keskimäärin 18 mailia tunnissa (29 km/t). Tämä tarkoittaa 3 min. 20 sek per maili. ONAC'illa vauhti on 20 mailia tunnissa eli 3 min./maili.

Kun operoidaan aerobisen kapasiteetin sisällä, valjakko voi ylläpitää vauhtia suhteellisen pitkän ajan. Mutta lyhyet maksimivauhdin jaksot (sprintit) ovat anaerobisia ja rajoittuvat aikaan, missä ruumis voi toimia enemmän varastoidulla kuin hengitetyllä ilmalla. Polkupyöräkilpailijoilla on sellainen sisäinen tunne ruumiinsa aineenvaihdunnasta, että he voivat kilpailun aikana  havaita, milloin aerobinen alkaa muuttua anaerobiseksi ja he voivat hiukan hellittää pitääkseen vauhdin, missä ruumiiseen varastoitu happi ei kulu loppuun. Ajettaessa happivajeessa vauhtia on rajoitettava ennen kuin kaikki pysähtyy. Koira-ajajan on tehtävä tämä arvio jokaisen valjakkonsa koiran kohdalla, kuinka paljon kullakin happea riittää ja mikä kunkin kapasiteetti on. Tämä tekee mahdolliseksi uskaliaat ja jännittävät taktiikat, mistä satunnaiset havainnoitsijat saattavat olla täysin tietämättömiä.

 

Muutokset

Joten, kuinka paljon luulen koirilla-ajon muuttuneen viimeisten 10-15 vuoden aikana sen jälkeen kun kirjoitin kirjan The Speed Mushing Manual? Henkilöt ja kilpailijat ovat vaihtuneet. Uusi sukupolvi huippuajajia on tullut esiin ja useammat aloittelevat ajajat suuntautuvat pitkän matkan ajoon. Doc Lombard on kuollut, George Attla on yli 70-vuotias ja muuttanut takaisin synnyinkyläänsä Husliaan Alaskan syrjäosiin. Huippu-urheilusta on tullut aidosti kansainvälisempää. Ei ole harvinaista nähdä ajajia kuudesta tai useammasta maasta sekä kolmelta mantereelta Fur Rendezvousilla ja North American Championshipillä. Sanoisin, että suurimpia eroja on kolme. Ensiksi koirat.

 

Koirat

Kilpailevien koirien ulkonäkö on muuttunut dramaattisesti. Kun Ellis alkoi, ei vain voittaa, vaan myös dominoida ”Euro hound”:eillaan, kilpailuvaljakot muuttuivat nopeasti. (Käytän jatkossa sanaa hound kuvaamaan tätä koiratyyppiä amerikkalaiseen tapaan. Yksiselitteistä käännöstä sanalle hound ei tunnu suomen kielessä olevan. HRa)

Olen kuullut, että pointtereilla sekä lyhytkarvaisilla saksalaisilla että englantilaisilla, on pitkä historia Skandinavian kilpailupiireissä. Niillä on valtava voima ja lujuus, mutta ne eivät ole koskaan menestyneet pitemmissä kilpailuissa, niinpä halukkuus niihin Alaskassa ja muissa huippukilpailuissa oli marginaalista ja itse asiassa miltei olematonta.

Eri rotujen risteyttäminen alaskanhukyihin on yhtä vanhaa kuin alaskanhusky, aina Scotty Allenista Gareth Wrightiin jne. Kaikkea malamuuteista vinttikoiriin, spanieleista salukeihin yms on kokeiltu. Myös pointterriristeytyksiä on kokeiltu monta kertaa, mutta menestyksellistä voittajayhdistelmää ei oltu onnistuttu saamaan ennen kuin Egil Ellis risteytti Terry Streeperin Hop-nimisen alaskanhuskyn lyhytkarvaisten saksanseisojien kanssa ja sai koiria, joilla ei ollut vain nopeutta vaan myös kestävyyttä.

Pian jokaisen oli saatava niitä. Hound-mainen ulkomuoto on hyvin dominoivaa geneettisesti, niinpä  ihmiset näkevät vain houndin katsoessaan näitä koiria. Mutta huskygeenit säilyivät tärkeinä tekijöinä näissä atleeteissa. Ihmiset ovat yrittäneet toistaa sen, minkä Egil Elliskin oli tehnyt, vaihtelevin tuloksin. Erittäin harvat ovat onnistuneet. Näyttää siltä, että kaikista kokeiluista Terry ja Buddy Streeper ovat onnistuneet parhaiten ja he ovat olleet vakavimmat haastajat Ellisille viime vuosina.

Kiireessään lyödä Ellis useimmat ajattelivat, että kun he vain käyttävä pointteria risteytykseen, saavat he voittajavaljakon. Väärin. Umpimähkäinen risteytys tuottaa harvoin jotain merkittävää. Roskaa sisään, roskaa ulos. Monet päätyivät huonompiin valjakoihin, kuin mistä he olivat alkaneet. Ainoastaan erittäin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta valjakoilla oli sama ongelma kuin ennenkin, kestävyys puuttui. Terry Streeper kertoi minulle äskettäin uskovansa, että huippua lukuun ottamatta kilpailevien valjakoiden laatu on nyt heikompaa kuin 10 vuotta sitten.

Tämän päivän ”hound”-risteytykset (ja tällä tarkoitan koiria, missä on niinkin vähän kuin 1/8 houndia) ovat erilaisia kuin alaskanhuskyt. Ne kehittyvät hitaammin ja pienen kennelin, huonon kärsivällisyyden tai vähäisten resurssien omaaville tämä voi olla vaikeaa.

Houndit eivät siedä kylmää läheskään niin hyvin kuin huskyt. Kun George Attla vei mennessään joitakin houndeja Husliaan (kylmyydestä tunnettuun Alaskan sisämaahan, missä voi olla -50° C), hän sanoi myös tuoneensa ”paljon ruokaa ja paljon olkia”.

Houndit eivät ole fyysisesti niin hyvin sopeutuvia elämään ja juoksemaan kylmässä ja lumessa kuin huskyt. Ne ovat fyysisesti ja henkisesti herkempiä. Nykyään eivät huippuajajat piiskaa juuri käytä näiden koirien kanssa ja jotkut sanovat niiden olevan herkempiä keskeyttämään kuin kovempiluonteiset huskyt.

Samanaikaisesti vaihdettaessa näihin koiriin kymmenen viime vuoden aikana tuli mukaan dramaattisesti parantunut huolenpito koirista. Koirien ruokinta on huomioitava tarkoin. Koiria ruokitaan paremmin ja ajajat käyttävät eläinlääkäripalveluja huomattavasti pitempien etäisyyksien päästä.

 

Välineet ja tekniikka

70-luvun lopulla Iditarod-musherit käyttivät useimmiten jalasten välissä roikkuvaa moottorikelkan mattokappaletta hidastaakseen vauhtiaan. Silloin ajajat eivät halunneet koiriensa laukkaavan, vaan painostivat ja treenasivat ne vain ravaamaan. He huomasivat, että kelkkamatto oli hyödyllinen, ei ainoastaan pitämään koirat ravilla, vaan myös selviämään epätasaisilla urakohdilla, jolloin he voivat hidastaan valjakon vauhdin turvalliseksi vaikeassa maastossa.

Valitettavasti kelkkamatosta tuli kainalosauva liian monelle ajajalle, varsinkin aloittelijoille. Ajaessaan joka kerta kelkkamatto alhaalla he tulivat siitä riippuvaisiksi. Mieluummin hidastaen mukavalle matkavauhdille kuin ajaen nopeasti, ensin pahoissa paikoissa, sitten mäkisillä ja mutkikkailla urilla ja lopulta jopa tasaisella, kun koirat ajajan mielestä menivät lujempaa kuin mihin ajaja oli tottunut. Luulen tämän olevan eräs syy siihen, miksi monet pitkän matkan ajajat eivät koskaan kykene siirtymään nopeusajoon.

Mutta joillekin nopeusajajille jarrumatto (joka korvasi moottorikelkan ajomaton) tuli kuitenkin hyödylliseksi välineeksi, vaikka sitä käytettiinkin vähemmän. Muutamat ajajat, mukaan lukien Egil Ellis, käyttivät jarrumattoa treenatessaan kuoppaisilla urilla ja huomatessaan, että nuorta innokasta valjakkoa, joka halusi startata nopeammin kuin kokeneet johtajakoirat, voitiin väliaikaisesti hillitä. Kun liinat tiukkenivat, voitiin jarrumatto nostaa ylös.

Jarrumatoista, jotka voidaan helposti laskea ja nostaa edes kumartumatta, tuli standardilaite suosituimpiin rekiin. Ja reet ovat muuttuneet. Synteettisistä materiaaleista valmistetut, Euroopassa suunnitellut ja valmistetut reet ovat miltei tyystin korvanneet traditionaaliset puureet.

Ehkä enemmän kuin jarrumatot ja reet on eräs kehittyneen tekniikan väline vaikuttanut toiseen muutokseen ja se on GPS-paikannin. Ensin sitä pidettiin ohjauskaaressa, nyt löytyy malleja, joita voidaan pitää kuin rannekelloa. Sitä ei käytetä paikantamaan valjakon sijaintia, vaan tarkalleen mittaamaan valjakon vauhti. Laskemalla hyvin lyhyiden reittipisteiden välinen matka-aika, GPS antaa nopeuslukeman. Tarkkuus on parempi kuin koskaan aiemmin on ollut mahdollista.

 

Vauhdin kontrollointi

Parhaiden ajajien keskuudessa GPS on johtanut vauhdin kontrollointiasteeseen, mitä useimmat koira-ajajat eivät voi edes kuvitella. Todella parhaat ajajat nykyään eivät ainoastaan hidasta tarvittaessa valjakkoa jarrumatolla, vaan myös kiihdyttävät vauhtia näennäisellä täsmällisyydellä. En muista nähneeni vastaavaa vauhdin kontrollointia sitten George Attlan voittojen. Suuri osa tästä johtuu mahdollisuudesta tietää tarkalleen, mitä vauhtia valjakko ylläpitää ja milloin nopeus vaihtuu.

Jopa ennen kuin GPS oli helposti saatavissa, Streeperit mittasivat uran moottorikelkalla ja asettivat mailimerkit. Treenatessaan ja kilpaillessaan he aina seurasivat aikaa ja olivat aina selvillä matkanopeudestaan. GPS tekee matkanopeuden tarkkailusta paljon tarkempaa ja välittömästi sallii uuden tason vauhtikontrollille. Ei voi kontrolloida vauhtia, jos ei tiedä, mikä se on.

GPS parantaa treeniohjelmia ja sallii yhtä moninaiset kilpastrategiat kuin shakkipeli. 25 mailin kisassa strategia, missä koirien annetaan juosta niin lujaa kuin ne voivat, ei tuota tulokseksi voittoa. Ja vaikka valjakon salliminen juosta luonnollisen mieltymyksensä mukaan saattaa tuottaa voiton lyhyemmissä kilpailuissa, väitän yhä, että nopeuskontrolli tuo voiton yli 12 mailin (20 km) kilpailuissa, jos koirilla on kykyä, niitä on treenattu ja ajaja tietää, kuinka niitä ajetaan. Tätä on aina vaadittu voittoon yli 20 mailin kilpailuissa.

Ei yksikään valjakko kulje kilpailun koko matkaa maksiminopeudellaan, mutta huolellisesti treenattu valjakko voi juosta lyhyitä osia kilpailusta maksimivauhdilla. Lyhyemmissä kilpailuissa valjakot on treenattu juoksemaan erittäin lujaa, mutta valjakko, joka voi juosta yhden oleellisen osan kisasta maksimivauhtia, voi olla voittaja ja se on ”nopeimmin maaliin tuleva” valjakko.

Muistan erään huippumusherin puhuneen ”yhden nopeuden” ajajista. Nopea valjakko saattaa saada ajajan näyttämään asiantuntevalta, mutta niin kauan kun ajajalla ei ole valjakkonsa vauhtikontrollia, häntä ei voi pitää huippumusherina, ei ainakaan minun mielestäni.

Jopa 40-50 vuotta sitten, kun koirien lainailu oli yleistä varsinkin Alaskan alkuasukasajajien keskuudessa, oli yleisesti hyväksyttyä jakaa kilpailuvoitot. Ajatuksena oli, että valjakko voitti puolet ja ajaja puolet. Voitot jaettiin kahtia, yhden puolikkaan sai ajaja ja loput jaettiin koirien omistajille. Johtajakoirat saivat ekstraa.

Sama periaate pätee nykyäänkin. Hyvä valjakko, jota ajaa hyvä ajaja, voittaa. Hyvät koirat antavat mahdollisuuden vauhtiin, mutta tieto siitä, kuinka saada nopeus valjakosta ja kuinka jakaa valjakon resurssit, on tärkeää tiukassa kilpailussa. Vanha sananparsi ”kilpailu voitetaan koirilla, jotka jätetään kotiin” pätee yhä. Valjakko voi kulkea niin kauas ja niin nopeasti kuin sen heikoin jäsen ja ajajan tulee aina olla tästä tietoinen. Ei ole kyse siitä, kuinka nopeasti valjakko voi kulkea, vaan kuinka nopeasti heikoin koira voi. Pysähtyminen poimimaan koira pois valjakosta ja sen kuljettaminen perille vie paljon aikaa. Mutta nämä ovat vanhoja uutisia. Koiria ei usein kuljetella pusseissa lyhyissä kisoissa, mutta kyse parhaasta vauhdista jää jäljelle, parhaiten treenatut ja kilpaillut koirat tekevät parhaansa.

Olen nykyään vain tarkkailija. En kilpaile enää ja ainoa koira, mistä huolehdin, on naapurin corgi, naapurin ollessa poissa. Niinpä teidän on laitettava huomioni omaan perspektiiviin. Tärkeät asiat ovat yhä yhtä tärkeitä. Toivotan teille onnellisia uria ja kuten Marvin Kokrine kerran toivotti minulle ”nopeita maaliintuloja”.

 

Jim Welch

15536 Husky Street

Eagle River, AK 99577