JOUKON HÄNNILLÄ
Don Bowers: Back of the Pack

Käännökset Hannu Rauhamaa

Useita vuosia lennätti Don Bowers Cessnallaan ihmisiä, koiria ja tarvikkeita Iditarod-kilpailureitin varrella tutustuen näin eräältä puolelta tähän mahtavaan kilpailuun. Kun hänen hyvä ystävänsä ja lähinaapurinsa Ron Aldrich (oli kymmenes ensimmäisellä koskaan järjestetyllä Iditarodilla 1973) ajoi 1994 Iditarodin seitsemännen kerran 68-vuotiaana, oli Don maalissa häntä vastaanottamassa ja tällöin hän päätti ajaa kilpailun myös itse seuraavana vuonna, vaikka hänen kokemuksensa koirilla ajosta oli rajoittunut yhteen aloittelijoille järjestettyyn kilpailuun 3-k luokassa 70-luvun lopulla eikä hänellä sillä hetkellä ollut yhtään koiraa. Päätös johti koukkuunjäämiseen eli kuten hän itse sanoo: ”Kerran mushing-virustartunnan saatuaan, ei ole parannusta  – on vain ajoura.”

Ensimmäinen Iditarod-yritys 1995 päätyi keskeyttämiseen jo kilpailun alkuvaiheissa ja tämä aiheutti todellisen trauman, jota ei voinut parantaa muu kuin Nomeen ajo seuraavana vuonna.

Hänen kokemuksistaan kirjoittamansa kirja ”Back of the Pack” (Joukon hännillä) on erinomaista luettavaa kaikille koiraihmisille, mutta varsinkin meikäläisen kaltaisille häntäpään ajajille. On hyödyllistä lukea, mitä vaatii jo se, että pystyy ajamaan maratonmatkan lisäksi nauttien siitä, että valjakko toimii, vaikkakaan ei sillä vauhdilla kuin huippuajajilla.

Kirjan pitäisi olla pakollista luettavaa niille, jotka irvistelevät sitä, että kilpailuja ajetaan ”kävelyvauhtia”. Tärkeintä on se, että ajaa ja on mukana.

Kirja osoittaa myös sen, että puheet Iditarodista nykyään vain sprinttikisana ei aivan pidä paikkaansa eli kuten Charlie Boulding (Yukon Quest voittaja ja useita kertoja Iditarodilla kymmenen parhaan joukossa) vastasi, kun häneltä kysyttiin, kumpiko näistä kilpailuista on rankempi: ”Tuhat mailia Alaskassa on tuhat mailia. Ainoa ero on palkintoshekin suuruus.”

Don Bowers osallistui tänä vuonna 94-vuotiaan Norman Vaughanin johtamaan Serum Run 2000:een, joka ajettiin samaa reittiä kuin 1925 suoritettu kuuluisa koiravaljakkoviesti vietäessä kurkkumätärokotetta Nenanasta Nomeen (776 mailia). Hän valmistautui ajamaan Iditarodia kuudennen kerran 2001, mutta kesäkuun 20. hänen ohjaamansa lentokone törmäsi surkeassa säässä vuoreen, ja hän sekä kolme matkustajaa saivat surmansa.

Seuraavassa pari otetta kirjasta. Ensin ensimmäisestä yrityksestä 1995 ja sitten Nomeen saakka päättyneestä ajosta 1996.

Maaliskuun 7. 1995 – The Iditarod: Finger Lake - Rainy Pass (30 mailia)

Kirkas aamunsarastus herättää minut n. 7.30 valaisten kauniisti Alaska Range-vuorijonon…….

Noin 10 mailin jälkeen ura alkaa pudota rotkoihin, kun se lähestyy Happy Riverin pääjyrkännettä. Happy Riverin portaat ovat sarja äkkijyrkkiä rinteen poikkipuolisia uurteita, joiden kautta ura laskeutuu satakunta jalkaa Happy Riverin ja Skwentna Riverin yhtymäkohdassa. Joka vuosi lukuisat ajajat syöksyilevät ja törmäilevät täällä; kameramiehet tuntevat paikan kyllin hyvin tullakseen lumikelkoilla ja helikoptereilla ja ottavat kuvia ajajista erilaisissa sekasortotilanteissa. Olen nähnyt joitakin otoksia edellisiltä vuosilta ja toivoin, etten olisi: rekiä ja ajajia lentämässä ilmassa, kietoutuneena puiden ympärille, pyörimässä pyörimistään alas mahdottomia, jyrkkiä rinteitä kapean uran sivulla.

Median korppikotkia ei ole tänään paikalla, ne ovat kaikki uralla johtavien valjakoiden mukana. Minun on tehtävä tämä ilman kiitollista yleisöä. Tietenkään minulla ei ole tietoa siitä, missä kunnossa portaat ovat erityisesti sen jälkeen, kun lähes 60 valjakkoa ja ties kuinka monta moottorikelkkaa on niitä moukaroinut ja uurtanut. Olen tullut täysin fatalistiksi sen suhteen. Ainoa asia, minkä voin tehdä, on jarruttaa valjakkoa niin paljon kuin voin ja toivoa, että voin pitää reen liukupuolen alaspäin.

Odottelen portaita, jotka vielä ovat mailin verran edessäpäin, kun valjakko ampautuu alas parikymmentä metriä syvään rotkoon. Kun hyppään jarrulle, näen vilauksen yliroikkuvasta puusta uran oikealla reunalla. Koirat kääntyvät jyrkästi oikealle rotkon pohjalla ja leikkaavat reen suoraan puuta kohti.

Minulla on puolisen sekuntia aikaa välttää katastrofi. Yritän heittää reen puun yhden reunan yli, mutta epäonnistun hiuksen hienosti. Ohjauskaari tarttuu ulkonevaan oksaan ja reki pysähtyy välittömästi ripustautuneena tuuman verran uran yläpuolelle. Koirat vetävät edelleen pitäen pääliinaa värisevän tiukalla. Useita oikean käden sormiani on jumittunut ohjauskaaren ja puun väliin ja jopa hansikkaani läpi voin tuntea alkavan tuskan.

Jotenkin saan vivuttua sormeni irti; huolehdin niistä sitten myöhemmin – ainakaan ne eivät tunnu menneen poikki. Tilanne on erittäin kiinnostava, erityisesti kun tiedetään, ettei koiravaljakko pakita – ei ainakaan helposti – mitä minä tarvitsisin saadakseni ohjauskaaren oksasta, johon se on tarttunut. En ole edes Happy Riverillä ja minulla on jo sekasotku käsissäni.

Katsellessani puuta tulee eräs ratkaisu mieleeni. Voin ottaa kirveen rekipussistani ja hakata kymmensenttisen ulkoneman pois. Ennen kuin alan heiluttaa terävää terää ahtaassa tilassa päin tiukassa jännityksessä olevaa oksaa, ajattelen kuitenkin, että kannattaa yrittää, voisinko nykäistä koiria hetkeksi taaksepäin tuuman verran. Menen ympäri ja tartun pyöräkoirien vetoliinoihin ja kiljaisen ”Taakse!” Yllätyksekseni ne hellittävät pari tuumaa. Ohjauskaari liukuu hiukan alas esteessään ja menen takaisin nähdäkseni saanko sen irti.

Kun tartun ohjauskaareen yrittääkseni vapauttaa sen, valjakko katsoo, että on aika jatkaa ja tekee mahtavan nykäyksen eteenpäin. Oksan laho puu murtuu äkkiä ja reki irtoaa aiemmin vahingoittuneet sormeni ohjauskaareen takertuneena varmistaen sen, että ne saavat jälleen iskun kostonhimoisesta puusta, kun me keikumme kohti Happy Riveriä.

10 minuutissa saavumme lopulta pelottaville Happy Riverin portaille, jotka on merkitty käsintehdyllä kyltillä, missä on teksti ”Mäki edessä” sekä kuva porrasaskelmista. Pysäytän valjakon tehdäkseni viimehetken henkiset valmistelut sekä sovinnon kenen tahansa soveliaan kanssa. Sitten annan koirille käskyn mennä jarrun ollessa painettuna lumeen niin kovaa kuin mahdollista.

Ensimmäinen porras on jyrkkä, syvällä uralla oleva rinne, jonka me neuvottelemme hämmästyttävän helposti. Edellä ajaneiden valjakoiden tekemä ura on itse asiassa auttanut, koska rekeni asettuu jalan syvyiseen kaivantoon uran keskellä niin kuin se olisi rautatiekiskot. Seuraava porras on 100 jalan sivurinne, joka on vinottain kaiverrettu alas 70 asteen jyrkänteeseen; jälleen kaikki pysyy vakaana ja oikeinpäin kiitos jarrujen kaivaman ojan, joka pitää meidän huostassaan. Kolmas ja neljäs porras ovat samanlaisia ja ennen kuin huomaankaan olemme Happy Riverin jäällä alavirtaa kohden suuntautuneena. Harmi, etteivät valokuvaajat olleet täällä – olisin halunnut nähdä heidän pettyneet katseensa suhteellisen kunnioitusta herättävän suoritukseni äärellä. Olen ollut joko onnekas tai hyvä, mutta ainakin yhä yhtenä kappaleena.

Puolen mailin jälkeen tulemme portaiden vastakkaiselle puolelle; Happy River mäelle. Tämä on neljännes mailia pitkä ylämäki, joka johtaa jokiuomasta ylös kapeaa kurua noin 45 asteen kulmassa. Uran reunat mäen juurella ovat kuluneet pois ja reki luisuu sivuun parhaista ponnistuksistani huolimatta. Onnistun pitämään sen pystyssä, mutta nyt minulla on toinen ongelma: valjakko ei vedä ylös jyrkännettä. Mielestäni se johtuu eniten kuumuudesta – lämpöä on miltei +5 C ja koko mäki on täydessä auringonpaisteessa – niin minun on jalkauduttava ja talutettava johtajat ylös rinnettä.

Heti kun aloitan kiipeämisen, peräpään urokset vetävät reen ylös narttuihin asti ja minulla on jo toinen pahempi sotku käsissäni. Viisitoista minuuttia myöhemmin onnistun saamaan valjakon järjestykseen kyllin jyrkkään osaan mäkeä, jotta urokset eivät pääse rinnalle niin helposti. Tuskastuttavan hitaasti talutan valjakkoa ylös tappavaa rinnettä. Minulla on niin kuuma, että riisun takkini ja hattuni ja avaan fleece-puseron vetoketjun. Ja jos minulla on näin kuuma, koirilla täytyy olla kurjaa.

Puolen tunnin pysähtelyn ja kävelyraadannan jälkeen pääsemme mäen laelle ja löydän pian paikan, missä koirat voivat levätä varjossa. Irrotan niiden vetoliinat ja annan niiden maata viileässä lumessa samalla, kun panen kuntoon spriikeittimen sulattaakseni vettä niin minulle kuin koirillekin. Teen niille pikasopan, mistä ne pitävät; uskon, että juuri tätä ne tarvitsevat jatkaakseen eteenpäin.

45 minuutin levon jälkeen kiinnitän ne taas vetoliinoihin ja yritän jatkaa, mutta kostonjumalani on palannut. Pullman ei halua jatkaa, sen sijaan se menee oikealle uran sivuun ja asettuu makuulleen. Bea ei voi lähteä sen ylitse ja katselee vain minua. Laitan Slipperin Bean viereen, mutta se ei myöskään halua liikkeelle. Ainoa seuraus ponnistuksistani on uusi sotku. Urokset kiljuvat päästäkseen narttujen luo ja nartut eivät halua kulkea.

Jälleen se tapahtuu. Yritän kaikkia johtajien ja ei-johtajien vaihtoehtoja, mitä voin kuvitella: Bea ja Weasel, Pullman ja Weasel, Pullman ja Slipper, Wild Thing ja Bea, Wild Thing ja Slipper, jopa pikku Maybelline ja kaikki muut. Ajattelen, että olemme pysähtyneet kylmästi, koska on kuuma, mutta jotenkin se ei tunnu huumorilta.

Tunnin kuluttua turhaan, kuulen suurten lumikelkkojen tulevan jäljessäni. Ne ovat uran siivoajia, joiden tehtävänä on tarkastaa se kilpailun jälkeen. He auttavat myös häntäpään ajajia sääntöjen puitteissa ja pitävät kilpailun jälkijoukon liikkeellä. Kysyn heiltä, josko he voivat auttaa minua saamaan koirat liikkeelle vetämällä johtajia viitisenkymmentä jalkaa, kuten tarkastusasemilta lähdettäessä. Olen kohtalaisen varma, että tämä saa koirat liikkeelle niin, että ne voivat vaihtaa ”seksi” -ajatukset ”ajo” -muotoon.

Ajajat sanovat kuitenkin, etteivät he ole varmoja, saavatko he tehdä niin, vaikka sanon heille, ettei se mielestäni ole ulkopuolista auttamista. He sanovat, että heidän on ajettava Rainy Passin majalle ja kuultava, mitä toimitsijat sanovat. Puoli tuntia myöhemmin kuulen toisen valjakon tulevan takaani. Tämä voi olla vain Tim Triumph, jonka tiedän olevan viimeinen ajaja uralla. Hän pysähtyy ja kerron hänelle ongelmani. Olemme samaa mieltä, että koirani saattavat seurata hänen valjakkoaan ja niin hän ajaa ohitsemme ja pysähtyy. Useiden valestarttien jälkeen laitan Bean ja pikku Maybellinen eteen ja lopulta starttaamme ja jatkamme matkaa.

Pian tulemme jälleen toiselle mäelle, ei niin pahalle kuin, minkä juuri jätimme, ja Tim johtaa meidät ylös ja terävän mutkan ympäri huipulla. Juuri kun olemme mutkassa, pääliinani tarttuu uran reunassa olevaan puuhun; valjakko epäröi hetken ja sitten nykäisee eteenpäin. Reki irtoaa puusta, mutta jotain on vinossa; äkkiä on selvää, että kaikki on kauhean väärin.

Kaarteen jälkeen voin nähdä valjakon edessäni. Yankee makaa pitkällään ja näyttää kuristuvan. Kiinnitän lumiankkurin ja juoksen sen luo, missä näen kauhukseni, että mahdoton on tapahtunut: pääliinan vaijeri on poikki juuri Yankeen ja Silvertipin takaa. Yankee on kiinni keskellä vetoliina kiinnittyneenä rekeen ja  seisinki  pääliinaan. Silvertip olisi samassa tilanteessa, mutta sen kaulapanta on lipsahtanut pään yli.

Yankeen vetoliina on ainoa linkki, joka pitää edelleen vetävät 12 koiraa kiinni reessä. Siitä on raa’asti tullut pyykkinarumainen ja kuumeisesti yritän löytää keinon vapauttaa se ennen kuin se kuristuu. Valitettavasti en voi vain katkaista seisinkiä, koska tusina koiria sen edessä häipyisi uralle. Ilman rekeä ne voisivat helposti kietoutua puun ympärille tai sotkeutua jopa pahemmin kuin nyt, mahdollisesti kohtalokkain seurauksin.

Onneksi Tim on pysäyttänyt nopeasti valjakkonsa edelläni ja juoksee nopeasti auttamaan. Hän huutaa minulle, että minulla on toinenkin koira maassa; kiljun häntä vapauttamaan sen, kun työskentelen Yankeen kanssa. Tim vapauttaa nopeasti kärkikoiran (Blackie), joka on sotkeutunut vain liinaan, mutta on myös vaarassa kuristua. Sitten hän juoksee auttaakseen minua varmistamaan pääliinan jäännöksen niin, ettei valjakon etupää karkaa, kun irrotamme Yankeen.

Yankee ja Blackie palautuvat shokistaan parissa minuutissa ja ovat ilmeisesti vahingoittumattomia, mutta minä vapisen miltei niin, etten voi seistä. Koko episodi reen pysähtymisestä Yankeen lopulliseen vapauttamiseen vei vähemmän kuin 60 sekuntia, mutta se tuntuu vuodelta. Ilman Timin apua minulla olisi voinut olla pahempi katastrofi ja erittäin todennäköisesti kuollut tai vakavasti vaurioitunut koira, karannutta valjakkoa mainitsemattakaan.

Istun raskaasti lumessa ja yritän miettiä. Tätä ei olisi luullut tapahtuvan. Vaijeripääliinat eivät juuri katkeile. Se on niin harvinaista, ettei minulla ole varaosaa reessä. Joidenkin minuuttien etsinnän jälkeen päätän käyttää yhden lumiankkurini paksua köyttä. Se ei ole yhtä vahva kuin vaijeriosat, joten minun on laitettava se eteen, missä se pitää kiinni vain johtajakoirat.

Tim pysyy lähettyvillä, kun sidon koirat puihin ja irrotan katkenneen osan pääliinaa; noin 30 minuutin jälkeen minulla on lopulta uusi osa paikoillaan ja koirat jälleen kiinnitettyinä. Korjattu pääliina näyttää olevan työskentelykunnossa ja voin mielestäni jatkaa. Ennen kuin starttaamme, Tim tuo 10 kg säkin koiranruokaa ja tarjoaa sen minulle siltä varalta, että joudun jälleen jäämään uran varteen. Vietettyäni jo yhden odottamattoman yön uran varressa minulla on puute ruuasta ja hyväksyn avun kiitollisena.

Tim irrottaa lumiankkurin ja Maybelline ja Bea hyppäävät reippaasti hänen rekensä perään. Tämä ei ole sama valjakko, joka ei halunnut startata mäen päällä. Itse asiassa koirat juoksevat niin hyvin, että ajamme jatkuvasti Timin kiinni ja se pakottaa minut käyttämään jarrua pitääkseni sopivan etäisyyden. Jälleen kerran alan tuntea, että olemme suoriutumassa. Olemme vähemmän kuin 15 mailin päässä Rainy Passista, missä voin pudottaa pois ongelmakoirani ja selvittää kaiken.

Viiden mailin jälkeen laskeudumme Long Lake järvelle, joka on mailin verran tuulen kiillottamaa lunta ja jäätä metsäisten mäkien väliin vajonneena. Tim pysäyttää keskellä järveä tehdäkseen joitakin säätöjä, ja niin teen minäkin. Mutta kun lähdemme, Maybelline ja Bea eivät halua seurata. Huudan Timiä odottamaan hetken, mutta hän on jo kuulumattomissa. Yritän epätoivoisesti saada valjakon kulkemaan, mutta mikään ei toimi. Pommi on taas toiminut.

Auringonlaskuun on vain tunti ja tiedän, että täällä keskellä järveä tulee olemaan erittäin kylmää. Teen kaiken, mitä voin kuvitella saadakseni valjakon taas liikkeelle tai ainakin siirtääkseni sitä puolisen mailia järven päässä olevaan metsään saadaksemme kunnon suojan ja voidakseni tehdä nuotion.

Ainoa tulos ponnistuksistani päästä liikkeelle on pahin sotku, mitä minulla tähän mennessä on ollut, kun urokset hyppäävät narttujen keskelle, jotka huomaavaisesti kääntyvät ympäri ja pakittavat liittyäkseen iloon. Kaikki 16 koiraa ovat sotkeutuneena massiiviseksi solmuksi. Sen keskellä Blackie parittelee tällä kertaa Bluesin. En edes halua ajatella väestönkasvun räjähdystä, mikä kohtaa paikkani tänä kesänä.

Vielä pahempaa, isot urokset tappelevat ja ennen kuin saan ne erotettua, Silvertip on vahingoittanut Yankeen silmää ja normaalisti sävyisä Socks on kohdellut Rockyn kuonoa niin pahoin, että kestävä Rock pärskyy verta. Päättelen nopeasti, että molemmat koirat ovat kunnossa, mutta minun on annettava eläinlääkärin tarkastaa ne, kun – tai jos – pääsen Rainy Passiin.

Kun hoidan Rockya, Silvertip on kiinni Bluesissa. En saa niitä eroon parissa sekunnissa ja orgia jatkuu. Minulta vie tunnin verran sotkun selvittämiseen ja valjakko on taas jonossa. Tänä aikana Blues nauttii jo kolmannesta kierroksesta lumessa, tällä kertaa Yankeen kanssa, jonka silmä ei näytä vaivaavan sitä niin paljon kuin kuvittelin. Olen harmissani itselleni, etten jättänyt Bluesia ja muita juoksunarttuja Finger Lakeen.

On tullut pimeää ja koirat eivät yksinkertaisesti halua liikkua, huolimatta siitä, mitä yritän. Yritän jopa vetää niitä edellä rannan suojaan, mutta mikään ei toimi. Viimein luovun epätoivoisena ja alan hakata kuoppia kovaksi pakkautuneeseen lumeen, jotta ne voisivat maata suojassa nousevalta tuulelta ja jyrkästi laskevalta lämpötilalta. Laitan suojapeitot joillekin eniten suojaa tarvitsevalle ja kaivan esiin keittimen tehdäkseni niille lämmintä ruokaa.

Huomaan, että minulla on vain viisi pulloa spriitä ja 15 kiloa ruokaa jäljellä. Se ei riitä pitkälle. Itse asiassa olen todellisessa eloonjäämistilanteessa ennen huomista keskipäivää, koska koirat tarvitsevat ehdottomasti ruokaa ja vettä. Ajattelen tiukan paikan tullen voivani ottaa koiran kerrallaan hylättyyn mökkiin kaukana rannalla, mutta sielläkään ei todennäköisesti ole ruokaa ja paras, mitä voin toivoa, olisi parempi suoja ennen kuin joku tulee takaisin luokseni.

Otan kirveen ja hakkaan riittävästi kovaa lunta keittimeen ja kaksi arvokasta pulloa spriitä kuluu saadakseni muutaman gallonan kylmää vettä. Sekoitan siihen hiukan Timin ruokaa ja annan koirille niin, että ne selviävät yön yli. Säästän hiukan vettä ja täytän varatermokseni; janoni on saamassa sammuttamattoman mittasuhteen ja totean olevani pahasti alinesteytetty ponnistuksistani johtuen, vaikka olen yrittänyt juoda vettä aina kun se on ollut mahdollista.

Päähuolenaiheeni on pysyä lämpimänä tulevan yön aikana. Lämpömittarini näyttää jo –20 C ja tuuli on kiihtymässä 5-6 metriin sekunnissa. Tyhjennän reen ja tungen arktisen makuupussini sen sisään Varmistuttuani siitä, että koirat lepäävät niin mukavasti kuin voin odottaa, riisun saappaani ja ryömin makuupussiin ulkovaatteissani. Suljen vetoketjun ja vedän rekipussin liepeet ylitseni.

Huomaan pysyväni lämpimänä ja mukavasti huolimatta tuulesta, joka valittaa reen ympärillä. Olen kuitenkin henkisesti raunioina. En näe mitään syytä jatkaa kilpailua, vaikka saisin koirat Rainy Passiin. Olen niin paljon jäljessä, ettei ole mitään keinoa saada muita kiinni, etenkin jos jätän pois kolmanneksen valjakostani. Vajoan epämääräiseen uneen puolenyön paikkeilla, kun kuun sirppi sukeltaa vuorien taa lännessä. Ajattelen itsekseni, että se on todella kylmä kuu.

 

Maaliskuun 13-14. 1996 – The Iditarod: Kaltag - Unalakleet (90 mailia)

Päivänvaloon mennessä on lumentulo miltei lakannut ja aurinko paistaa suurimman osan aikaa. Tämä on miellyttävä yllätys, kuten myös suhteellisen kevyt vitilumi, jota olemme saaneet kaksi tai kolme tuumaa. Ensimmäisenä ohjelmassani on löytää eläinlääkäri, jotta voin jättää pois Diablon. Koirassa ei ole mitään todella vialla, paitsi että se on alkanut tilapäiset istumalakot, kun se ei pidä jostakin asiasta.

Tämä on osittain minun vikani, koska lainasin sen ainoastaan muutamia viikkoja ennen kilpailua eikä minulla ollut kunnon mahdollisuutta sopeuttaa sitä valjakkoon eikä oppia tuntemaan sitä. Joka tapauksessa koira ei ole minun enkä aio yrittää saada sitä kuriin, kuten tekisin oman koirani kanssa. Viimeinen seikka, jonka haluan tehdä, on pilata se Will Barranille, joka on ystävällisesti lainannut sen minulle viime hetkillä.

Diablon poispudottaminen on saattanut jäljellejääneet 11 koiraa jopa läheisemmiksi minulle. Olemme ajaneet nyt puolitoista viikkoa ja minä lopulta alan oppia, kuinka paljon ne rakastavat pelata kanssani peliään. Jotkut niistä ovat kehittyneet erittäin hyviksi saattamaan minut sekasortoon, kun matka edistyy. Erityisesti veteraanit tietävät, kuinka pitää minut ihmetyksessä siitä, mitä on todella tapahtumassa.

Lähtö tarkastusasemalta on täydellinen esimerkki. Toisin kuin nimivaljakot, jotka voi tavallisesti nähdä hyppivän ja haukkuvan jatkaakseen jopa pysähdyksissä kaukana uralla, minun sekoitukseni rakastettavia piskejä vaatii usein sarjan henkisiä miekkailuotteluita.

Esimerkiksi, vaikka ne kaikki tietävät meidän olevan valmiita jatkamaan, kun siirryn pitkin linjaa tossuttaakseni ne, useimmat niistä eivät edes liikahda, kun polvistun niiden viereen työskennelläkseni niiden jalkojen kanssa. Jotkut jopa vastustelevat, kun alan vetää tassuja kylmään ilmaan – juuri kuten ihmiset, jotka eivät tahdo tulla peiton alta, kun herätyskello soi.

Kun olen saanut tossut päälle, kiinnitän vetoliinat ja vedän jokaisen ylös. Varsin usein minun täytyy fyysisesti nostaa koira oljilta ikään kuin kaataa unikeon sänky ja kipata se lattialle. Joka tapauksessa, kun pääsen valjakon loppuun ja kiinnitän pyöräkoirat sekä kiipeän jalaksille, alkaa todellinen hupi.

Rocky, klassisen malamuutin näköinen 35-kiloinen, jolla on valjakon rennoin asenne, on eräs parhaista pyöräkoirista Alaskassa. Se on kuitenkin kuudetta kertaa Iditarodilla ja tietää jokaisen konstin. Se syö mm. valjaansa, ellen ehdi ottaa niitä pois ajoissa tarkastusasemalla, sillä on kolmannet menossa ja niitä olen jo sitonut kasaan parista paikasta laskuvarjonarulla.

Se on myös erikoistunut saamaan viime sekuntienkin levon pysähtyessämme. Siihen saakka kunnes annan komennon mennä, se on liikkumaton karvatukko käpertyneenä oljille tai lumeen. Kun vain sanon ”okay”, pomppaa se jaloilleen ja vetää kuin puskutraktori, kaikki tapahtuu puolessa sekunnissa. Saan edelleen vastailla sivullisten kysymyksiin, olinko aikeissa startata valjakon ja vetää sen seuraavalle tarkastusasemalle.

Bear, toinen isoista hevosista, yrittää Rockyn rutiinia, mutta omalla tavallaan: se ei halua nousta, kun valjakko starttaa. Minun on pysäytettävä jopa ennen lähtöä ja vedettävä se ylös valjaista. Sitten se haluaa kulkea ehkä parikymmentä metriä ja lysähtää alas antaen vetää itseään kuin riisisäkkiä, kunnes pysäytän valjakon jälleen. Menen sen luo ja näen sen katsovan minua silmäkulmastaan teeskennellen olevansa täysin lopussa. Jälleen kerran tartun valjaisiin ja vedän sen jalkeille muistuttaen sitä velvollisuuksista valjakkoa kohtaan. Sitten se on kuin uudelleensyntynyt. Se suorastaan hyppii mennäkseen ja vetää kaikin voimin, kun lähdemme jälleen liikkeelle. Tämä on vain sen pientä leikkiä ja se saa minut pelaamaan sitä joka kerta, kun lähdemme tarkastusasemalta. En voi kuvitella, mitä katselijat ajattelevat.

Sitten on olemassa ”blondeja”, jokaisella ajajalla on pari sellaista. Nämä ovat sellaisia, jotka, jos olisivat ihmisiä, juuttuisivat liukuportaisiin kahdeksi tunniksi, jos virta katkeaisi. Ne onnistuvat aiheuttamaan enemmän sotkuja ja hankaluuksia, kuin koko loppuvaljakko yhteensä. Ne tykkäävät käydä visiitillä toisten koirien luona, jopa toisten valjakoiden, jos ne ovat lähellä, huolimatta aiheuttamastaan sekasorrosta.

Lisa Moorella on ainakin yksi tällainen; hänen sekopäänsä on nimeltään Buckethead. Minun ovat Wild Thing ja Maybelline. Eivätkä vain ladyt ole ”blondi”-nimikkeen arvoisia: Kisseriin, erääseen uroksistani, sopivat tunnusmerkit täydellisesti, vaikka se uskoo olevansa Jumalan lahja kaikille uran varren nartuille.

Jopa kun valjakko on valmis lähtemään, voin usein huomata blondien kääntyneen ympäri tollottamaan tai ohimennen istahtaneen pureskelemaan varpaankynsiään. Joskus tuntuu, kuin minun olisi lähetettävä niille kirjallinen kutsu saadakseni niiden huomion. Kun Lisan tai minun on pysäytettävä uralla ja toinen tulee perästä saaden kiinni, riittää täydellisesti selittämään tilanteen, kun sanomme vain: ”Blondiongelmia jälleen”.

Lisa sanoo, että blondina olo on mielentila; minusta se voi olla tulos mielen puutteesta. On todella aikoja, jolloin olen varma, että jos katson Maybellinen yhden korvan sisään, näen päivänvalon toisesta korvasta. Joskus ihmettelen, mitä teen niillä, elleivät ne olisi nopeita juoksijoita – ja jos ne eivät seuraisi Socksia mihin tahansa  kuten koulutytöt opettajaansa ihastuneena.

Lantin toisella puolen on Silvertip, suteni ja kerran henkilökohtainen lemmikkini. Se pitää juoksemisesta valjakon peräpäässä, missä se voi olla lähelläni, ja jos laitan sen eteen, se viettää suuren osan aikaansa katsellen taakseen ja nähdäkseen, että olen yhä siellä. Kun valmistaudumme lähtöön, se ei ole vain ylhäällä ja valmis, se hyppii ja nykii rekeä kiljuen. Se rytkyttää vetoliinaansa niin kovaa, että pelkään sen katkeavan.

Se on niin suuri ja vahva, että se joskus vetää yksinään ankkurin irti. Kun joudun pysähtymään uralla, on minun huolellisesti varmistettava reen kiinnitys, koska se voi irrottaa ankkurin, kun sitä vähiten toivon. Toivon ainoastaan, että se jatkaisi vetämistä sillä innolla 20 tai 30 mailin jälkeen, kun se alkaa hölmöillä ja minun on huomautettava sitä, että sen on näinä aikoina työskenneltävä elantonsa puolesta.

Ja sitten on Socks. Se on täydellinen johtaja, joka on startannut niin monelta tarkastusasemalta puolen tusinan Iditarodin aikana ja Luoja tietää, kuinka monessa lyhyemmässä kilpailussa, että luulen sen lähtevän vielä unessa. Kuten Rocky, se on pohjimmiltaan eloton, kunnes on aika lähteä.

Mutta siinä on sisäänrakennettu meno-kytkin, joka aktivoituu automaattisesti, kun nousen jalaksille. Ei merkitse mitään, onko muu valjakko valmis vai ei, Socks menee. Ja se on riittävän suuri (reippaat 30 kiloa ja vahva kuin härkä) vetääkseen koko valjakkoa, jos on tarpeen, kuten joskus on. Socks edessä liikumme aina, vaikka meillä olisi joitakin epämääräisyyksiä ennen kuin asiat alkavat luistaa.

Tietenkin Socksin on tehtävä oma temppunsa muistuttaakseen minulle, kuka show’ta todella johtaa: se odottaa aina kunnes olemme edenneet puolisen mailia ja sitten yksinkertaisesti pysähtyy välinpitämättömästi tyhjentämään itsensä. Luulen sen pitävän siitä  enemmän, jos huudan sille keuhkojeni täydeltä olemaan pysähtymättä uralla tai alamäessä. Kun se on täysin valmis, se katsoo taakseen ikään kuin sanoakseen: ”Näin teemme MINUN valjakossani – oliko kysymyksiä?” Ja sitten olemme valmiita tasaiseen ajoon 50 tai 100 mailia.

Luulen, että kaikki ajajat joskus myöntävät, etteivät he ole aivan varmoja, kuka saa valjakon liikkeelle. Mutta kun omistaa sellaisen työnjohtajan kuin Socks, on enemmän kuin halukas hyväksymään joitakin temppuja, etenkin kun se pitää järjestyksen reen edellä kulkevassa eläintarhassa.