Kun isoisä Hossaan ajoi    →   Kuvasivut (Pictures)

Hannu Rauhamaa (SH 2/94)

Häpeäkseni täytyy tunnustaa, etteivät koirilla ajamani lenkit juuri ole ylittäneet 20 km:n matkaa. Totta kai on kiehtonut ajatus kokeilla joskus vähän pitempääkin  retkeä, mutta tähän saakka on aina jokin (teko)syy tai veruke ollut valmiina sellaisen vaaran uhatessa. Pohjolan Kallehan se kaikkein pahimpana on ollut aina huomauttelemassa uskalluksen puutteesta, joten pitihän hänelle sitten luvata, että mikäli nyt vähäkään Tammisaaren korkeudella pääsemme lumilla harjoittelemaan, ajamme sitten maaliskuussa ”Tervastulet”. No pahuksen sääolot pettivät pahan kerran, lunta oli heti joulun jälkeen ja sitä riitti aina maaliskuulle. Ei päässyt senkään varjolla koko touhusta.

Ajettiin sitten maaliskuun loppupuolella koirat ja puoli omaisuutta mukanamme ensin Lentiiran Peuranpolkuun ajajien kokoukseen ja sitten yöpymään neljän koiran starttipaikalle Kuivajärven Domnan pirtille, missä jo Kuivamäet olivat salaa koiriaan harjoittaneet meitä ja kisaa odotellessaan.

Startti tapahtui perjantaiaamuna klo 9.00. Domnan pirtin isäntä Pentti Huovinen lähti edeltä moottorikelkalla uraa varmistamaan kysyttyään ensin, missä me Heikin kanssa ajattelimme ensimmäistä taukoa pitää. Siellähän sitten olikin tervastulet valmiiksi viriteltyinä meitä odottamassa, joten nimensä mukaisissa tunnelmissa retkiajo alkoi.

Sää alkoi päivän mittaan lämmetä ja ura upottaa. Reessä oli kaikki sääntöjen mukaiset roinat makuupussista kirveeseen ja kun vielä itsensä kannoille tälläsi, alkoi jo ollakin neljälle koiralle vetämistä. Pitkiä ylämäkiä riitti ja reki takerteli suojalumessa niin, etteivät koirat saaneet sitä pysähdyksen jälkeen ilman apua liikkeelle. Potkiminen oli työlästä pohjan upottaessa. Kuitenkin hitaasti, mutta varmasti etenimme aina Raatteen auratuille teille, missä kovan pohjan tassujensa alleen saaneet koirat intoutuivat iloiseen laukkaan viimeisillä kilometreillä ennen Raatteen Töpinään saapumista. Matkaa tuli ensimmäiselle päivälle 46 km, joten sauna ja konjakit päälle.

Lauantaiaamuna startti jälleen klo 9.00. Yöllä oli satanut lunta ja sen tuloa jatkui vaihtelevalla vauhdilla pitkin päivää. Nyt lähti Pirttivaaran isäntä Määtän Markku kelkkoineen avaamaan uraa. Otimme Heikin kanssa hiukkasen varaslähtöä ennen Holmströmin Harrietia, mutta eihän se kauan kestänyt, kun hän painui uralle edellämme koiran hajua viemään.

Olin vaihtanut alleni kilpareen ja sen luisto kapeista jalaksista huolimatta oli jo toista luokkaa kuin edellisen päivän kuormareen. Tasaisesti joka tunnin päästä lyhyen tauon pitäen etenimme. Lunta tuprutti välillä ihan kunnolla. Kiitollisena siunailin uran merkiksi järvien jäille laitettuja keppejä, että tiesi koirien oikeata reittiä polkevan, kelkan jälkiä ei siellä näkynyt lainkaan. Rauhallista ja oikeaa erämaan tuntua – sitähän tänne tultiin hakemaan. Koirat saivat tasaisesti ravata, eivätkä ne hoputuksia tarvinneet tai saaneet. Pirttivaaraan saavuimme kuulemma liian aikaisin, taaskin jäi Maj-Likselta saapuminen ikuistamatta. Toinen päivä 50 km.

Pirttivaarassa alkoikin olla sitten toista tunnelmaa kaikkien valjakoiden kokoontuessa sinne ennen viimeisen päivän etappia. Rekikoiravideoilta ei tietysti sielläkään vältytty.

Sunnuntaina olikin sitten jäljellä 50 km:n loppukiri. Startti tapahtui kaikille klo 9.00, vähän yritettiin katsoa, että hätäisimmät pääsivät ensiksi uralle.

Yöllä oli ollut pakkasta kymmenkunta astetta ja aurinko alkoi paistaa. Nyt oli ura kova ja oli upeaa nauttia hienosta kevättalven säästä – muutama aste pakkasta, auringon paiste, miltei tuuletonta.

Koirat tuntuivat tietävän, että nyt viedään viimeistä pätkää vai olisikohan hieno sää niihinkin vaikuttanut. Joka tapauksessa tahti oli nyt hyvä eikä lepotaukojakaan tarvittu. Lyhyitä tassujen putsauspysähdyksiä oli kuitenkin pakko pitää. Komealla laukalla saavuimme hyvissä ajoin ennen palkintojen jakajaisia Hossaan Paasovaaran tuttuun pihaympäristöön. Tällä kertaa oli jo Maj-Liksen kamerakin valmiina.

Mitä tällaisesta retkiajosta jäi mieleen ja itselle opiksi?

-         Kyllä se on vasta koirilla ajamista, kun taivaalta tehdään muutama tunti tavanomaisen puolen tunnin treenilenkin tai varttitunnin kilpalenkin sijaan. Saa myös vallan toisenlaisen kontaktin koiriinsa.

-         Tätä täytyy saada lisää ja mainostaa muille. Homma on nimittäin retkiajo ja sellaisena enkä kilpailuna haluan sen ensisijaisesti kokea, olkoonkin että ajat otetaan. Matkalla on mahdollisuus kokea erämaa ja nauttia siitä. Järjestäjät tekevät kaiken voitavansa, että homma onnistuu, jos jollakin on vaikeuksia päästä perille, hänet noudetaan

-         Pitkän matkan harjoittelua ja ajamista ei varmaankaan opi kuin kantapään kautta ja usein yrittäen. On opittava lukemaan koiriaan ja nähtävä, milloin esim. lepotauot ovat tarpeen. Nyt varmaan pidin taukoja turhan tiheään, ainakin alkumatkasta, koirat tarvitsivat aina tauon jälkeen tietyn ajan päästäkseen jälleen rytmiin, jota ne kyllä sitten pystyivät ylläpitämään. Treenauksessa on varmaan hyväksi ajaa myös uraa aukaisten eikä pelkkää kovaa baanaa paahtaen.

-         Kun koirat ovat omaksuneet tasaisen ravin tahdin, eipä niitä heti näytä laukka kiinnostavan. Tämän huomasimme muutama päivä Tervastulien jälkeen Lentiiran keskipitkien kisoissa. Parin viikon tauko ennen seuraavia ”laukkakisoja” on varmaan tarpeen.

-         On kiva, kun on vielä sellaisiakin kisoja (ja ajajia), ettei joku ole koko ajan itkemässä uran ja/tai järjestelyjen olevan pielessä.