Leo Lindstedt
Ritiriitoja ja epäilyjä
Nimeni on kohokirjaimella präntätty teräslaattoihin kahden rakennuksen
seinään Morogorossa Tansaniassa. Olen juhlallisesti avannut Hyvinkään
kehitysmaayhdistyksen lahjottaman keittiön ja ruokalan sekä laskenut
peruskiven uudelle koulurakennukselle, niissä seisoo. – Tälläkö
tempulla Mehayon eli vammaisten nuorten päivätoimintakeskuksen
väki aikoo lypsää meiltä lisää rahaa, huomaan epäileväni. Me olemme
kunniavieraita ja minä kuulemma aivan erityinen sellainen.
Toisaalta tunnen mielihyvää. Kaikki mitä Mehayossa koimme todistaa
onneksi ihan muuta kuin laskelmointia. Lämpöä, sydämen sivistystä,
läheisyyttä, avointa ja ystävällistä vuorovaikutusta – paitsi
se pappi joka vaahtosi alati kovenevalla ja kimenevällä äänellä
ruokalan avajaisjuhlassa. Onneksi en ymmärtänyt saarnasta mitään.
Näin siinä kävi vaikka niin Marja, Teija kuin minäkin olimme
moneen kertaan selvittäneet, että kysymys on yhteisestä oppimisprosessista.
Ja että mitä rahoihin tulee, niin 90 prosenttia niistä oli hippusellinen
suomalaista bruttokansantuloa. Ehkäpä me sitten teräslaattojen
vastineiksi kerromme ihmisille kokemuksistamme kiitollisin mielin.
* * *
Bagamoyo on pieni ja historiallinen kaupunki Intian valtameren
rannalla kuutisen kymmentä kilometriä Dar Es Salaamista päiväntasaajan
suuntaan. Siellä haastattelimme Marie Shabaa, Tangon eli Tansanian
kansalaisjärjestöjen katto-organisaation puheenjohtajaa. Hän ihmetteli
ääneen, että miksi jokin niin luonnon- kuin ihmisresursseitaan
rikas maa kuin Tansania tarvitsee taloudellista tukea esim. monta
kertaa pienemmältä Suomelta. Marie Shaba painotti, että tämän
kysymyksen tärkeimmät vastaajat ovat tansanialaiset itse. Mutta.
Toki eurooppalaistenkin velvollisuus on pohtia kolonialisaation,
kristinuskon ja yleensäkin patriarkaatin vaikutuksia.
- Ja nythän te suomalaisetkin olette kolonialisaation eli globaalin
turbokapitalismin kourissa, Marie Shaba sanoo vastaansanomattoman
tyynesti.
Haastattelun jälkeen oli pakko monestakin syystä painua uimaan.
Valtameren mainingeilta palatessani aloin laskea paikallisesti
katsoen hulppeita rahojamme. Sievät siivoojat olivat panneet huoneemme
uuteen uskoon nauttiessamme suolaisista vaahtopäistä. – Nyt kyllä
rahoja puuttuu, sanoin Marjalle. Mielestäni toista siivoojista
en ollut aikaisemmin kodikkaassa hotellissamme nähnyt, mahtoikohan
kiusaus olla hänelle liian suuri, epäilin. Vasta viides tarkistus
ja laskutoimitus paljasti, että niin Tansanian shillingit, eurot
kuin dollaritkin olivat tismalleen tallessa, mitä nyt hajallaan
eri puolella matkatavaroita ja taskuja. Häpeä ja helpotus!
* * *
Morogorosta Arushaan nautimme kunnon linja-autokyydistä. Kartan
mukaan 623 kilometriä taittui vajaassa kymmenessä tunnissa. Ja
linja-autossa oli tunnelmaa. Mikähän ihme siinäkin oli, että jotenkin
häiritsi se että auto oli koko matkan lähes täynnä, seisojiakin
riitti. Jäikö oma reviiri tavanomaista pienemmäksi? Mutta eikö
minun länsimaisen kilpailuyhteiskunnan tuotteena olisi pitänyt
ihailla moista tehokkuutta – yksi dieselauto ja yli 70 matkustajaa.
Ja hinta – peräti 6.000 shillinkiä eli noin kuusi euroa – sehän
tekee melkein sentin kilometriä kohti.
Arushassa meitä piti olla vastassa safarin järjestäjistä joku
mies. Vaan eipä ollut. Sen sijaan varmaan parikymmentä auttavaista
nuorta kantajamiestä tarjoamassa palvelujaan melkein matkatavaramme
käsistämme vieden ja mitä mainiompia lupauksia ja tarjouksia kertoen.
Lopulta pääsimme taksiin ja ensi töikseni tarkistin vyölaukkuni
rahat. Marja puolestaan puristi vielä taksissakin videokameralaukkunsa
kantohihnaa. Kaikki oli tallella, mutta sen verran pökerryksissä
olimme, ettei edes Teija älynnyt sopia taksikyydin hintaa etukäteen.
Tyhmimmäksi tunsin itseni safarilla. Ngorongoron kraaterilla
kohtasimme puhveleita, strutseja, gaselleja, hyeenoita, kirahveja,
sarvikuonoja, seeproja, ibislintuja, norsuja, shakaaleja, flamingoja,
gepardeja, ties mitä. Ja sitten me ajamme maasturillamme kuuden
muun maasturin rykelmään. Siellä näemme leijonia, eläinten kuninkaita!
Siinä se oli se luomakunnan arvojärjestys. Eläinten kuninkaat
lojuvat kyllästyneen näköisinä maastureitten alla varjossa. Joka
ikisissä maasturissa musta kuljettaja ja joka ikisen auton kattoluukusta
pelkkiä mzunguja – valkoihoisia . Yhteensä 21 mzungua ja 18 kameraa
tai videokameraa, ehdin laskea.
* * *
Niin että pettikö Tansaniassa jokin ihan kokonaan? Ei pahemmin.
Mitä nyt British Airways onnistui jättämään menomatkalla matkatavaramme
Lontooseen pariksi päiväksi. Lentoyhtiön edustaja sanoi, ettei
yhtiö voi toimittaa niitä Morogoroon, koska siellä ei ole lentokenttää!
Niinpä saimme vaivata paikallisia ystäviämme, jotka hymyssä suin
auttoivat meitä tässä heidän mielestään varmaan maailman luonnollisimmassa
asiassa. Paluumatkalla puolestaan emme ehtineet ajoissa Lontoosta
Suomeen lähtevälle jatkolennolle. Niinpä pääsimme British Airwaysin
kustannuksella viiden tähden Radison-hotelliin illalliselle ”survival
kit” mukanamme. Upea huone, minibaari ja aivan loistelias kylpyhuone
odottivat uljaita ja uupuneita matkailijoita. Vaan vettä emme
onnistuneet kylpyhuoneen mistään hanasta valumaan. Onneksi olimme
siihen tottuneet, vaikkakin aika ajoin epäilleet että se on pelkkää
mustien ihmisten saamattomuutta sekin!
Hyvinkään kehitysmaayhdistyksen puheenjohtaja Leo Lindstedt
sekä jäsenet Marja Esko ja Teija Muurinen tekivät vuoden vaihteessa
yhdistetyn hankevalmistelu- ja tutustumismatkan Tansaniaan.
Kuvat (klikkaa)
Tämä mies lauloi
meille ruokalan avajaisjuhlassa Täti Monikas suomeksi.
Teija Teija Muurinen ja suomeakin puhuva autonkuljettaja
Gerald Matej, johon kirjoittaja tutustui jo yksitoista vuotta sitten.
Hyvinkään kehitysmaayhdistys on ikuistettu Morogoron
historiaan
