Länsi-Afrikassa nöyryyttä opiskelemassa Afrikasta, päiväntasaajalta, kuuluu voihke hurmekenttien, lauletaan Elsa Rauteen Veli sisko- sanoituksessa. Vaan nytpä, ainakin Accrassa, Ghanan pääkaupungissa, Guinean lahden rannalla, kuuluu myös Jingle Bells, Jingle Bells, Jingle all the way, taustalla loputtomana enkelikuorona rytmikäs autontorvisoittokunta. Opel Astramme seisoo miljoonakaupungin pölyisessä iltapäiväruuhkassa, istumme tyyriin näköisinä - kahdella naisella tonttulakit päässä - ja yritämme hymyillä minkä pakokaasuyskältä pystymme kaupustelijoille, jotka tarjoavat meille auton ikkunasta soittimia, kalebasseja, rotanloukkuja, joulukoristeita, muovihenkareita, farkkuja, aluspöksyjä, kalentereita, pähkinöitä, keitettyjä kananmunia, karttoja Paikallinen kuskimme on kiertänyt kaupunginosasta toiseen. Etsimme putiikkia mistä saisimme ruuveja ja muttereita, joilla kiinnittäisimme maalaamamme kattotuulettimien lavat niiden runkoon. Kuski senkun nauraa, kun haluamme välillä käydä tutulla kioskilla juomassa oluet Olutjanosta voi rauhassa kertoa, että täällä on Suomen itsenäisyyspäivän aattona iltapäivällä vain 38 astetta varjossa, 0,625 vetoinen pullo 5,0 prosenttista olutta maksaa 7.000 paikallista sediä eli 42 senttiä. Aiemmin päivällä yhden meidän työprikaatin urheista naisista Atlantin vaatimattomat mainingit olivat viedä mukanaan, mutta onneksi musta komea mies pelasti hänet vahvaan syliinsä. Sydämentykytyksiä rauhoittaaksemme nautimme paikallista pontikkaa ihan tupla-annokset, siihen ei olut enää auttanut. Jalkapalloa kirkonmenojen aikaan Matkanjohtajamme kertoo, että sunnuntaisin ei Accrassa oikein tapahdu mitään. Kaikki kun ovat kirkossa. Me pohjoismaiset pakanat kumminkin uhmasimme tapoja ja spatseerasimme parin kilometrin päähän Atlantin rantaan paikallisen jäteviemärin läheisyyteen. Rastaletit seurasivat kiltisti tai uhkaavanoloisesti - miten sen ottaa - menoamme ja tarjosivat meillekin ruohoa. Obroneilla eli valkoisilla oli kuitenkin mukana sekä omat vesipullot että aina luotettava bodyguardimme ( elopaino varjossa 131,7 kg) Katseltuani rannalla aikani paikallisten nuorten miesten jalkapallopeliä ja taputettuani upeille suorituksille kutsuivat minutkin mukaan. Erivärisenä pääsin ilman paitaa paidallisten puolelle. Kyllä oli huuto hurja kun onnistuin antamaan yhden maaliin johtavan syötön. Vahva ystävämme Nii melkein kantoi minut Atlantin vaahtojen kylvetettäväksi moisesta uroteosta. Ei tarvinnut mennä kirkkoon edes paluumatkalla katumaan tekojaan, vaan ihan hyvällä omalla tunnolla hörpättiin yhdessä janojuomat. Tarkoitus ja aikakäsitys haussa Toisena työpäivänä selvisi viimein SASKin työprikaatimatkan tarkoitus suomalaisille kaiken osaaville miehille. Meille opetetaan kädestä pitäen työn uusi järjestys: mustat miehet ja valkoiset naiset tekevät kaikki ns. varsinaiset remontti- ja maalaustyöt, valkoiset miehet purkavat ja repivät, siirtävät huonekaluja, kantavat vettä, pesevät seiniä ja ikkunoita. Koulua jota remontoimme johtaa tyylikäs musta nainen Josephine ja miehet pesevät naisten pyykin paitsi pikkuhousuja. Mikä tulkintojen ja ennakkokäsitysten viidakko pikkuhousuista syntyikään, vaan kukaan ei rohjennut kysyä suoraan - helpompi säilyttää omat luulot. Työn uusi meininki oli aidosti aivan loistava opetus, vaikka jotkut meistä vieläkin antoivat ymmärtää muille kuinka taitavia, lähes ammattirakentajia ja remonttimiehiä he ovatkaan. Minulle työn uusi järjestys - ja miten se kuluttaa luonnetta - sopii vallan mainiosti, koska juuri apuhommat vastaavat osaamistasoani. Meikäläisten kunnon isänmaallisten työtätekevien luterilainen työmoraali puolestaan söi afrikkalaista luonnetta eli käsitystä siitä, että valmistumispäivämääriä myöhästymissakkoineen ei todella ole säädelty kalenterin mukaan. Huoneet, joita remontoimme, otetaan käyttöön sitten joskus kun ne sattuvat tulemaan valmiiksi. Pala kurkussa Sinä aamuna ostimme säkillisen papuja ja kaksikymmentä kiloa vuohenlihaa. Se teki pekkaa päälle vähän yli neljä euroa. Pakkasimme ne autoon ja ajoimme Osun orpokotiin. Yksityisten 47 vuotta sitten perustamaa kotia ylläpitää nyt valtio. Lapsia sijoitettuna 143, virallinen paikkaluku 60. He olivat kaikki joko hylättyjä, hyväksikäytettyjä, pahoinpideltyjä tai orpoja. Viisas ja kaunis johtaja, Helena, kertoo toiminnasta. Ulkomaalaiset eivät pääsääntöisesti voi adoptoida täältä lapsia, koska he eivät tunne lasten kulttuuritaustaa. Laitostumisen estämiseksi lapset käyvät tavallista koulua orpokodin ulkopuolella. Toisaalta jos joku ei 18-vuotiaanakaan ole löytänyt paikkaansa esim. työelämässä, hän voi asua orpokodissa. Osun orpokodissa tapaan kolme vapaaehtoistyöntekijää, hollantilaisen naisen sekä tanskalaisen ja irlantilaisen miehen. Viime mainittu sanoo jotain sellaista, että vaikka elämällä sinänsä ei olekaan mitään tarkoitusta, niin hän on löytänyt tarkoituksen omalle elämälleen - ainakin tämän pestin ajaksi. Kirkas, suora katse ja vakava hymy täsmentävät sanoja. Salamavalot välähtelevät erityisesti vauvaosastolla. Minäkin otan noin vuoden ikäisen pojan syliini. Hän katselee minua suurilla, kauniilla silmillään. Kun lasken pojan takaisin leikkihäkkiin, hän alkaa itkeä. Minun on pakko lähteä pois. Matti, rehti ja vilkas metallimies Raahesta ottaa minua olkapäästä, katsomme toistemme kostuneisiin silmiin, kumpikaan ei saa sanaa suustaan. Tuntia ennen vierailuamme orpokotiin tuotiin kuukauden ikäiset kaksoset. Naapuri oli pelastanut heidät, kun kaksosten äiti oli yrittänyt polttaa heidän asuinsijansa. Ingela, joukkomme nuorin, monikielinen monitoiminainen Viking Isabellalta ja Kemiöstä, saa pitää toista heistä sylissään. Pian Ingelakin tulee Matin ja minun luo. Katseet kohtaavat, hiljaisuus jatkuu - ja puhuu. On päivä työn ja laulun aika yö rakkautta ja itkua varten, laulaa Solid-yhtye 70-luvun työväenlaulussa. Sydämensivistynyt kämppäkaverini Jarmo, paikallisesti Big Boss, esitti puolestaan komealla bassollaan Freukkareitten Särkynytsydämiset - kylläkin illalla - seisten koko komeudessaan ryhdikkäänä ulkoilmakapakkamme pöydän päässä. Siinä hiljeni koko Central Ridgen kaupunginosa syvästä kunnioituksesta kuuntelemaan rehtiä suomalaista telakkatyöläistä puhjetakseen sitten villeihin aplodeihin Ei ollut kyllä ansaittua uljaan laulajan öinen kohtalo. Sängyn välipohja petti komean miehen noustessa istumaan sängyn keskiosan kohdalle. Läheltä piti ettei yö ollut itkua varten. Rakkauden olimme jo aiemmin määritelleet suhteeksi todellisuuteen, näkökulmaksi elämään. Kova onni seurasi kertomuksemme miestä vielä päivälläkin. Isoa kaappia kantaessaan hän osui oikealla jalallaan suoraan maalipurkkiin. Miehenkokoinen sandaali, jonka kaapinkantaja oli jo luvannut mustalle ystävälleen Somalle, joutui täydelliseen remonttiin. Niin kuluu kultainen elämä Kuninkaallisten mailla Hikinen matka, kolmetoista burkinafasolaista rekkaa kyljellään 290 kilometrin matkalla. Voimat olivat loppuneet kesken jyrkissä ylämäissä ja peruutus johti armottomasti linkkuun, Burkina Fasossa kun on melko tasaista, rekat viime vuosituhannelta, tuhat tuhat kilometriä mittarissa, ajopiirturit jääneet Eurooppaan, kuormat vähintään vaatimattomasti ylipainoisia. Olemme matkalla Kumasiin ja Ashantien, kuninkaallisten kotiseuduille, oppaammekin kuuluu kuninkaalliseen sukuun, vaan on siitä huolimatta viisas mies, entinen kultakaivostyöläinen, pääluottamusmies ja nykyään paikallisen SAK:n työterveyspäällikkö, minua kaksi päänmittaa lyhyempi, tulossa Suomeen alan konferenssiin jos saa rahoituksen oordningiin. Ashantien kuninkaallisten asunnossa ihailimme kuinka kuningatar Elisabet ties mones, Ghanan entinen presidentti ja muut vallanpitäjät, lukuisat kaupalliset pankit, jenkkiperäinen alumiiniyhtiö, aseteollisuus ja tietenkin kristinuskon pyhät piispat olivat voidelleet kultakuninkaallisia, ilmeisesi ja tottakai täysin pyyteettömästi. Kyllä yläluokan ihailu balsamoi ja myllersi joidenkin mieltä. Kesken yläluokan ylistyksen mahaani alkoi kouristaa. Se tapahtui juuri kun meille esiteltiin mahtavaa tuolia mistä Ashantien kuninkaat olivat katselleet ja seuranneet rahvaan elämää. Kävin pytyllä ja jatkoimme itsekin rahvaan luo, Ghanan suurimpaan markkinapaikkaan kilometrien pituisine peltihökkeleineen. Löysimme vastaavan rahvaanseuraamispaikan keskeltä rahvasta, nautimme bensankatkusta, hälinästä, loputtomasta taksijonosta, katsoimme kuinka ihmiset kiipesivät busseihin niitten sivuikkunoista, söimme tulista ruokaa, menimme rahvaan - siis ihmisten - sekaan, kohtasimme hymyjä, kosketuksia, tervehdyksiä. Afrikka elää! Makkaraa ja kylttyyria Kuinka paljon maksaa kyyti Alliance Francaiseen, kysyin taksinkuljettajalta. 25.000 sediä, tuli nopea vastaus. Tiedätkö paikan, kysyin takaisin. Sinähän voit neuvoa, sain kuulla. No joku tiesi kertoa läheisen suuren hotellin. Vielä kuulimme, että meillä on ihan omat taksat, kun tingimme hinnan puoleen. Meitä oli sentään viisi , kaikki muut minua leveäpyrstöisempiä jotka ahtautuivat 80-luvun mallin Opel Kadettiin. Sen kaikki punaiset merkkivalot loistivat lupaavasti mittaritaulussa. Perinteistä kansanmusiikkia, luimme perillä ohjelmasta. Ghanan kansallisteatterin Indigen Africa-ryhmä (vapaa käännös luonnostaan Afrikkaan kuuluva)koostui 10 naisesta ruokopilleineen ja helistimineen sekä 14 miehestä puolitoista metriä korkeine rumpuineen, ksylofonityyppisine, parikin metriä leveine kosketinsoittimineen sekä korallitorvineen. Kioskista sai makkaravartaita, toisesta olutta ja kolmannesta popcorneja. Meininki oli yhtä aikaa villiä ja kaunista, lumoavaa ja rajua. Omat raajat tempautuivat väkisin mukaan rytmeihin, chilimakkara lisäsi hikivirtausta. Huikeimmille tanssijoille liimattiin 5.000 sedin setelit otsaan. Me obronit eli katsomon valkoinen enemmistö tyytyi aplodeihin ja rahan levittelyyn, ihailu ja kademieli vuorottelivat. Paluumatkalla kehitimme uuden käsitteen, negatiivinen tinkiminen. Nostimme taksinkuljettajan 20.000 sedin pyyntöhinnan 25.000 sediin. Sehän teki peräti puoli euroa pekkaa päälle, matkaakin tuollainen reilu seitsemän kilometriä. "God bless you"- lupaus maksoi siis vaivaisen 10 senttiä hengeltä, laskeskelimme. Moinen taksojen nostaminenkin aiheutti porua omissa porukoissa. Opetamme ghanalaisille kuulemma helppoa elämää ja väärää etuajattelua, sanoo suomalainen ay-aktiivi. Sivistynyt ruokapöytäkeskustelu - Onko sitä makkaraa, jota ostit eilen, vielä jäljellä? - En löytänyt sitä jääkaapista, lienee joku paikallinen varastanut - Myös ananasmehu ja pari pulloa olutta on häipynyt - Minä näin eilen Wisdomin syövän ostamaani jugurttia - Olisi pitänyt pitää keittiön ovi lukittuna kuten viime vuonna - Tarpeeseenhan taitavat ottaa - Eikä taida meidän rahoissa paljon tuntua - Mutta jos jo nuorena oppii, että varastamalla pärjää. Voi jäädä elämäntyyli päälle. - Entä jos se on tässä todellisuudessa varteenotettava, järkevä tai peräti välttämätön vaihtoehto pärjätä - Niin mutta kuiteskii - Käsi ylös kaikki jotka ei ole koskaan varastanut mitään työpaikaltaan - - - - - Onko sitä riisiä vielä jäljellä? Nöyryyttä oppimassa Pakokaasut yskittävät loputtomassa taksijonossa, "I have a good price for you"- miehet seuraavat sinua uskollisesti, sähkö katkaistaan suunnitelmien mukaan aamusta ja kytketään päälle pimeyden tullessa, kylmänhaaleaa vettä tihkuu suihkusta jos tihkuu, kapinen koiraa makaa keskellä pihaa, pikkulapset katsovat sinua silmät pyöreinä, takertuvat äitinsä helmoihin, ihan alaston poika pillahtaa itkuun, avoimet katuojat löyhkäävät, suolapurkin kansi irtoaa ja puolet sisällöstä maustaa riisikeon, jätevedet valuvat uimarannan takaiselta kalliolta suoraan rantahiekalle. * * * Saan ikäiseltäni pyykinpesijältäni ja yövahdilta lahjaksi upean norsuaiheisen tuolin, nuori, komea soittaja, joka luulee minua erään porukkamme naisen isäksi, tervehtii ja halaa minua kunnioittavasti, tarjoilija juoksee 200 metriä peräämme, kun olin unohtanut tuolille ostokseni, sanon kiitos paikallisella kielellä, hymy leviää kuulijan kasvoille, juhlien jälkeen kaikki on huomaamatta pantu paikalleen, ketkähän senkin tekivät, loputtomassa liikenteessä pätee ehdoton joustavuuden ja tilanantamisen periaate. - Toivo näkyy lähes jokaisessa eleessä - ilman toivoa ihminen ei voi elää. Joku meikäläisistä jaksaa vielä vertailla. Valtava annos uutta ja erilaista on tiukkaa kamaa, vaikea sulattaa. Useimmat meistä ovat ensimmäistä kertaa Afrikassa, siis Saharan eteläpuolisessa, todellisessa Afrikassa. Onko jotain oikeaa tapaa suhtautua kaikkeen kokemaamme? Kämppäkaverini Jarmon kanssa olemme miettineet päämme puhki. Yritämme avuttomina oppia ajattelemaan uusiksi ja sietämään epävarmuutta samanaikaisesti. Hapuilemme kuten varmaan muutkin, etsimme, mutta aavistamme ettemme löydä kuin ymmärryksen hajanaisia murusia. Miten asetamme kysymyksen? Mikäkö on koko työprikaation tarkoitus? Sekö, että tiedämme enemmän? Tai että olemme antaneet näytteen suomalaisesta auttamishalusta, osaamisesta ja laadusta? Ei helvetissä! Olemmeko valmiit tosiasiallisesti luopumaan mistään merkittävästä, edes pikkiriikkisen tarkistamaan itsestään selvinä pitämiämme totuuksia, ajattelumme lähtökohtia? Ehkä jotain sinne päin. Silti - vai siksikö - on ikävä kotiin, oman naisen ja läheisten luo. Levottomanakin voi olla hyvä elää. Etsin rauhoitusta sielullein Mikä on syy, mikä seuraus, sitä jouduin pohtimaan viimeisenä päivänä Accrassa: kotiinlähdön odotusta, hyviä, läheisiksi tulleita ystäviä, niin mustia kuin valkoisia, Atlantin rauhoittavaa pauhua ja suolaisia maininkeja, vapauttavaa jalkapalloa veden rajassa, tuskastuttavaa kuumuutta, pakokaasun täyttämää taksikyytiä, joululahjojen pyytämisiä ja perässäkävelijoitä, mahakipuja ja toistuvia viimehetken vessavisiittejä, oman rajoittuneisuuden tunnustamista Vaan alkoi isäntien meille järjestämä läksiäisjuhla lopultakin, vain vajaan tunnin myöhässä. Lahjoja ja puheita puolin ja toisin, fraaseja - ja sanoja suoraan sydämestä, drinkkejä ja syötävää, kumpikaan ei maistunut, vatsassa möyrysi. Kaiken yllä läpitunkeva ja raastava yli 100 desibelin voimalla soiva diskojytäafropop, toistensa ohi soljuvia keskusteluja, tanssia karkeasoraisella pihalla, pinnan kiristymistä äärimmilleen, hetken rauhoituksen etsimistä, mielihalua paeta särähtävien bassoäänien ja toimimattoman vuorovaikutuksen, siis oman rajoittuneisuuden luomaa tilannetta, hetkellistä halua yrittää ymmärtää ja tulkita, luopumista, vetäytymistä. Loppui meteli aikanaan, joku painui pehkuihin saman tien, minä sain etsimääni rauhoitusta sielullein, kuin koko Accra olisi hiljaisuuden myötä muuttunut mölyhelvetistä rauhan ja elämänviisauden tyyssijaksi. Kielenkannat avautuivat - englanniksikin - luottamuksellisia pikkusalaisuuksia, tietämättömyyden ja avuttomuuden tunnustuksia, vapauttavaa helpotusta. Viimeinen yhteinen, kuumankostea ilta, mustat miehet ja valkoiset naiset kyynelehtivät, jokaisella ihmisellä on oikeus ja lupa olla hauras, herkkä ja heikko, sinulla ja minullakin. Kehityspoliittisia kysymyksiä Työprikaatimme kokemukset - erityisesti vierailu orpokodissa - sikisi eri ihmisten mielissä muistoja, ristiriitoja, syyllisyyttä, toimintahaasteita, ties mitä sydämensivistyksen ituja. Tatu Pekkarisen legendaarisen sota-ajan iskelmän Pieni sydän sanat soivat päässäni. Samalla niin ruokapöydässä, työn lomassa, päiväkirjojen sivuilla, olutlasin äärellä tai vaikkapa perässä kulkevien kaupustelijoiden ympäröiminä kumpusi esiin kehitysyhteistyön ellei peräti koko elämän muutama peruskysymys ¤ mikä ero on hyväntekeväisyydellä, vapaaehtoistoiminnalla ja solidaarisuudella ¤ onko yksittäisen ihmisen teoilla mitään merkitystä vai saako vain tehokas organisaatio, valta jotain aikaan ¤ auttaako yhden ihmisen pelastaminen tai jaloilleen nostaminen mitään vai lisääkö se vain paikallista eriarvoisuutta ¤ mikä on kehityksen lopullinen kriteeri ¤ mikä ero on kehitysavulla ja kehitysyhteistyöllä, miten ns. Reilu kauppa siihen liittyy ¤ kuka määrittelee mitä ns. avun vastaanottajat tarvitsevat ¤ onko köyhän orpokodin kunnostaminen arvokkaampaa kuin ammattiyhdistyskoulun korjaaminen, entä silloin kun tekijöinä ovat organisoidun ay-liikkeen aktiivit ¤ annammeko orpokodin johdolle rahat ja sanomme, että käyttäkää ne mihin tarvitsette vai sanommeko että hankkikaa näillä esim. leikkikaluja ja koulutarvikkeita, joista on ilmeinen puute, ainakin meidän mittapuittemme mukaan ¤ ajattelemmeko ylipäätään ja lähtökohtaisesti, että Suomessa asiat ovat paremmin, vaikka sielläkin pakkaamme valittamaan milloin mistäkin ¤ voiko luottaa että tarkoittamamme apu menee perille - entä miten itse käytämme rahamme ¤ onko Suomessa ja esim. Ghanassa menossa sama turbokapitalistinen rakennesopeuttaminen, missä rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät ¤ onko oikein osoittaa muille mahdollista omaa korkeaa työmoraaliamme ¤ voiko säälin pohjalta kummuta aitoa, laadukasta kehitysyhteistyötä ¤ onko kissoilla ja koirilla huonompi elämä Ghanassa kuin Suomessa ¤ onko helpompi antaa köyhälle almu päivässä kuin ihmisoikeudet ¤ maksan taksinkuljettajalle enemmän kuin hän pyytää, silti naurettavan vähän omista lähtökohdistani - opetanko hänet ahneeksi Ja tuhat muuta kysymystä, joita tiukka, ahdistava kokemus nostaa niin upeasti pintaan ellei ole jo täysin oppinut länsimainen besserwisser Leo Lindstedt Kirjoittaja on Hyvinkään kehitysmaayhdistyksen puheenjohtaja. Hän osallistui SASKin eli Suomen Ammattiliittojen Solidaarisuuskeskuksen työprikaatimatkalle 27.11. - 21.12. 03 Ghanan pääkaupungissa Accrassa, missä prikaatilaiset remontoivat paikallisen ammattiyhdistyskoulun Labour Collegen oppilasasuntoja. Matkaan sisältyi myös tutustumista Ghanan historiaan, kulttuuriin ja elämäntapaan. Reilun kaupan kriteerit: Tuotteista maksetaan reilu korvaus tuottajalle Työntekiöiden työolosuhteet noudattavat ILO:n säännöksiä Tuotteiden teossa ei ole käytetty lapsityövoimaa Välikäsien määrä yritetään minimoida Luomumääräyksiä noudattavat tuottajat saavat lisäkorvauksen Tunnistat reilun kaupan kahvin tai teen alla olevasta merkistä