Leo
Lindstedt
Kansalaiset mukaan kehitysyhteistyöhön<
Järjestöjen toteuttama kehitysyhteistyö on ajautumassa suuntaan, missä ihmisten sisäisestä innostuksesta, vakaumuksesta ja vapaaehtoisuudesta ponnistava
toiminta jää jalkoihin. Pieni on kaunista - saa väistyä muotikäsitteitä salonkikelpoisesti käyttäville suuri on tehokasta – organisaatioille, joilla on
palkattua henkilöstöä.
Ulkoministeriön lomakkeet hanketuen hakemiseksi ovat yhä vaativampia ja koukeroisempia. Niiden täyttäminen rehellisesti ja uskottavasti on pienen
yhdistyksen vapaaehtoisille turhauttavaa ja tuskallista. Kukaan ei voi tietää saatikka taata, että esim. hakemuksen Kestävä kehitys-kohdan kaikki 14
vaadittavaa strategiaa tai analyysiä olisivat kummankaan osapuolen, suomalaisen järjestön tai kehitysmaan kumppanin hallinnassa.
Hyväksyn että laadun suhteen tavoitteet asetetaan korkealle. Se voidaan kuitenkin kokea sellaiseksi ammatillisuuden tai peräti täydellisyyden
vaatimukseksi, mikä karkottaa vapaaehtoispohjalla ja suoriin henkilökohtaisiin kontakteihin perustuvan toiminnan.
Yhteistyö-, koordinointi- ja verkostoitumisvaatimuksetkin ovat tavoitteina asiallisia, mutta niiden toteuttaminen voi kuluttaa pienen järjestön
resurssit loppuun jo täällä kotimaassa.
Ulkoministeriö ja Kehitysyhteistyön palvelukeskus eli Kepa ovat sopineet ns. pilotista. Kepa arvioi ja auttaa pienten järjestöjen uusissa
hankeprosesseissa. Aiemmin Kepan rooli on ennen kaikkea koulutusapu, minkä tasoa ei varmaan kukaan kyseenalaista. Tahtomattaan tämäkin loistava palvelu
voi kaatua päälaelleen. Koulutukseen osallistumisesta saattaa tulla vaivihkaa ehto tuen saamiselle. Kaukana Helsingistä järjestön työssä käyville jäsenille
osallistuminen koulutukseen on tosi vaikeata.
Ulkoministeriö on perustellut hanketuen osittaista ”ulkoistamista” sillä, että sen henkilöstö ei selviydy kasvavasta työmäärästä. Kumpi työmäärää
itse asiassa lisää enemmän, hakemusten lisääntyminen vai niiden monimutkaisuus?
Pienissä hankkeissa toteutuu todennäköisemmin henkilökohtainen osallistuminen ja merkitys yhteistyökumppanin kohtaamisessa. Se tuo sitoutumista,
toisen kulttuurin aitoa ymmärrystä ja kykyä levittää ”ilosanomaa” uskottavasti kotimaassa.
Kehitysyhteistyö tulisi oivaltaa jokaisen kansalaisen oikeutena, ei vain ammatillisena ja palkkatyönä sitä tekevien etuoikeutena. On etsittävä keinoja
rohkaista yksittäisiä kansalaisia kehitysyhteistyöhön. Kehitysmaihin tehtävien matkojen aikana syntyviä suhteita voi tukea ja syventää. Toimien pohjalta
voi syntyä uusi, paikallinen kansalaisjärjestö. En millään usko, että tällainen mahdollisine kummallisuuksineen uhkaisi virallista kehityspoliittista
linjaa.
Kansalaisten mahdollisuus osallistua kehitysyhteistyöhön ja toiminnan ammatillistaminen eivät saa muodostua toisensa poissulkeviksi vaihtoehdoiksi
kuten nyt on vaarassa tapahtua. Ilman kansalaisten sydämensivistyksestä kumpuavaa osallisuutta kehitysyhteistyön laadusta on turha puhua.
Kirjoittaja on
Hyvinkään kehitysmaayhdistyksen puheenjohtaja
