Ihmisellä on kummallinen vietti hakeutua itselleen luonnottomiin, kaukaisiin, olosuhteiltaan
vihamielisiin paikkoihin. Tämä tutkimaton ilmiö jossain aivokuoren ja hippokampuksen välimailla
johdatti minutkin pariin otteeseen käsivarren Lappiin geologisesti sinänsä merkityksettömään paikkaan,
jonka ihmiset sattumalta olivat merkinneet valtakunnan rajaksi kutsumansa mielivaltaisesti mutkittelevan
viivan eteläpuolelle tehden siitä samalla viivan rajoittaman alueen korkeimman kohdan.
Halti ei varsinkaan Suomen puolelta ole mitenkään vaikuttavan näköinen. Pikemminkin se on
kuin jättiläismäisen louhimon jätekivien kaatopaikka. Vuoren muodot se saa vain, jos sitä
eksyy katsomaan pohjoisesta tai itäpuolen luotaantyöntäviltä rinteiltä. Silloinkin siltä varastavat
lumon pohjoisen vuonoja reunustavat tornimaiset massiivit.
Ensimmäisen retkeni tein vuonna 1993 itsekseni jäätyäni vaille retkiseuraa, kun vaellustoverieni keskikeho ei enää kyennyt vastustamaan painovoimaa. Retki oli siihenastisista vaelluksistani pisin ja raskain. Olin lisäksi ensi kertaa tunturissa itsekseni, mikä toi oman haastavuutensa. Matkan varrella ei silti tarvinnut olla yksin - tuvilla tapasi lukuisia eriluontoisia ihmisiä, kalastajia ja kulkijoita. Paria vuotta myöhemmin kaverini Jussi liittyi seuraani ja seurasimme osin samoja reittejä suurelle kivikasalle. Tällä kertaa emme kääntyneet takaisin, vaan jatkoimme Jäämerelle ja palasimme Norjan puolta takaisin.
Kilpisjärvellä bussista voi loikata pois suunnilleen missä huvittaa. Polkuja itään on monia eikä maastossa,
joka on enimmäkseen avotunturia, juuri polkuja kaipaa. Paikoin mitään selkeää polkua ei edes ole
havaittavissa, vaikka reitti onkin merkitty Kalottireitin krokettipaaluilla. Tapaapa polun varrella
kuitenkin muita kulkijoita, joilta voi kuulla tarinaa jokien veden korkeudesta tupien täyttymiseen.
Jostain syystä tavakseni on muodostunut poistua autosta Retkeilykeskuksen tienoilla jo hyvinkin
ennen sen vaipumista Saanan varjoon turistirikkaammille seuduille. Tässä kohtaa maasto on kivikkoista
ja kitukasvuisen tunturikoivikon peittämää. Moottorikelkkareittiä seuraten voi kuitenkin löytää
poluntapaisen, joka vie Tsahkaljärven eteläpuolitse itäkoilliseen. Järven kaakkoispuolella Tsahkaljoen
varrella on maisemaan nähden mainio leiripaikka, minkä tosin moni muukin retkikunta on huomannut. Joen
yli kurkottaa silta, vaikkei ylitys syyskesällä muutenkaan tuota vaikeuksia.
Tsahkaljärven jälkeen tie suuntasi Saarijärvelle, vaikka individualistit voivatkin tässä suunnata itäkoillisen sijasta lampijonoa seuraten itään Tierbmesjärven autiotuvalle. Matka Saarijärvelle viettää pikkuhiljaa ylöspäin Muurivaaran rinnettä epävarmana siitä, pitäisikö sen olla suota vai kivikkoa. Muurivaaran jälkeen polku kuivuu kääntyen Salmivaarojen editse miltei pohjoiseen ja kahden kivirantaisen järven keskeltä häämöttää kohta isohko tupa. Idemmän ja samalla pienemmän järven kaakkoispuolella on rajavartijoiden mökki, minne ei kannata vahingossa eksyä. Saarijärven tupa on suurehko ja jaettu kahtia toisen puolen toimiessa varaustupana.
Matka jatkui pohjoiseen Kuonjarvarrin länsipuolella näkymätöntä rajaviivaa nuollen polun tehdessä
olemassaolonsa jälleen tiettäväksi. Ensimmäisellä matkalla kiersin Kuonjarvarrin itäpuolelta, mikä
osoittautui yhdeksi lukuisista matkan aikana saamistani huonoista ideoista. Jälkimmäisellä
kerralla vältimme itäpuolen loputtoman pirunpellon ja seurasinne kiltisti polkua kuruun,
jonka pohjalla Kuonjarjohka saattoi meidät Kahperusvaarojen eteläpuolitse autiotuvalle. Tupa on
pienehkö ja palveli lounaspaikkana päivän ollessa vasta puolessa.
Kahperusvaarojen jälkeen polku taittuu koilliseen kadotakseen olemattomiin. Tällä purojen pirstomalla
hietikolla tapahtuu joskus outoja kohtaamisia. Itsekseni kulkiessani silmäni pysähtyivät ohi hölkkäävään
kesäturkkiaan kantavaan naaliin, joka ei olisi voinut olla vähempää kiinnostunut typeränä tuijottavasta
kaksijalkaisesta. Napakettu jatkoi matkaansa ja minä laskeuduin päätäni pudistellen hiljalleen
laaksoon viettävää polkua Meekonvaaran juurelle. Lähinnä kylää muistuttavan laakson pohjalla on useita
tupia, joista Pierfejohkan eteläpuolella oleva on autiotupa muiden ollessa varaustupia. Autiotupaan
mahtuu väljästi kuusi ihmistä, mutta keskeisellä paikalla sijaitseva asumus on varmasti nähnyt
suurempiakin massoja.
Tuvan vierestä kahlasi nopeasti puron yli, vaikka jonkin matkaa ylempänä olikin varsin veikeä silta.
Kohta varaustupien jälkeen polku ylittää kaksi varsin haasteellista louhikkoa, jossa "raekoko" on yhdestä
kahteen metriä. Louhikkojen jäätyä taa Poroeno taittaa laiskasti länteen. Taitoskohdassa joki levenee ja
jälkimmäisellä kerralla veden ollessa alhaalla ylitimme joen tässä kuivin jaloin. Pari vuotta
aikaisemmin olin jatkanut jokea ylemmäs ja ylitin sen vasta Pihtsusjoen haaran jälkeen, mikä tietysti
tarkoitti myös tämän ylittämistä myöhemmin. Tämä oli taasen yksi huonoista valinnoista, sillä Pihtsusjohka
oli kuivanakin aikana varsin vuolas ja syvä, joskin kapea. Poroenon eteläranta tarjoaa tosin muutaman
melko komean koskentapaisen kuvattavaksi, mutta joki kannattaa silti ylittää ennen Pihtsusjohkaa.
Poroenon laaksossa mutkan jälkeen on hyviä leiripaikkoja, mutta polun taittuessa ylös Pihtsusjohkan vartta
muuttuu maasto hetteiköksi. Pihtsusköngästä aikamme töllisteltyämme jatkoimme laajalle Pihtsusjärvelle
ja järven itärantaa pohjoiseen. Tupa häämötti etäisyydessä jo järven etelärannalla, vaikka matkaa oli
vielä muutama kilometri. Lopulta astuimme melko tilavaan kolmen tähden tupaan, jossa vielä tuolloin
oli erämaapuhelin ja kaasuhella. Kaasun tosin oli joku taannoisista porukoista käyttänyt kylpyveden
lämmittämiseen. Tuvan kaksikerroslaveerille majoittuu helposti 12 henkeä.
Up the hill, Down the hill, Round the hill...
Pihtsusksen tupa on hyvä tukikohta Haltin valloittamiselle, jos aikoo samaa tietä takaisin. Polku ojentaa
järveltä eroavaa Kovdajohkaa myötäillen suoraan pohjoiseen ja päätyy kattilamaiseen laaksoon, jonka pohjalla
on pieni järvi. Halti kohottaa kivikkoiset kupeensa järven pohjoisrannalla. Lansirannalla häämöttää
rajatupa ja tästä pienen matkan päässä varsin vaatimaton autiotupa, joka majoittaa mukavasti neljä ihmistä.
Jälkimmäisellä keikalla yövyimme tuvassa ja jaoimme sen neljän muun ihmisen kanssa. Matka tuville
saattaa näyttää lyhyeltä, mutta koko matka on lohkareikkoa. Pikavisiittiläisten kannattaakin jatkaa polun suuntaisesti
suoraan huipulle, jos kohta rinne onkin laaja yhtenäinen kivikenttä.
Klaustrofobisen yöunen tauottua söimme pika-aamiaisen ja loikimme kivikon yli rinteelle. Lopulta saavutimme suomenpuoleisen huipun, jonka erotti muista kivikasoista siitä, että paikalla oli keltaiseksi maalattu kumpu ja laatikko kirjoineen. Koska tunturi kohoaa vielä jonkin matkaa Norjan puolelle, maisemat avautuivat vain etelään ja sitäkin vain lyhyen aikaa huipun peityttyä pilveen. Pompimme kivikkoa alas tuvalle ja nappasimme reppumme aloittaen uuden nousun, tällä kertaa koilliseen.
 |
Tarinamenu | |
 |
Mailaa mulle | |
 |
Vuonolla virtemme soi |