Kesäkuun alussa herran vuonna 1999 loikkasin rinkkoineni koneeseen ja lensin Dubliniin. Vihreän saaren naapurusto oli houkuttanut jo aiemminkin ja nyt oli aika tutustua miljoonien oluthanojen alkulähteeseen. Tapani mukaan vedin jalkaani vaelluskengät ja varasin reppuuni parin viikon oleskelun tarpeet.

Dubliniin saavuttuani kohtasin alkuasukasoppaani Siobhanin ja loikkasimme reppuinemme junaan, joka vei länteen Galwayhin. Galway on n. 50000 asukkaan kaupunki länsirannikolla vuonon pohjukassa ja antaa monella tavoin erilaisen kuvan saaresta kuin pääkaupunki.

Urheilua ja musiikkia

Aivan keskustan tuntumassa törmäsimme pubeihin, joissa koimme kaikilla aisteilla spontaania elävää musiikkia. Muutamia paikallisia muusikoita oli kokoontunut pubin nurkkaan harjoittelemaan soittiminaan viulu, huilu ja rumpu. Myöhemmin seuraan liittyi joukko paikallisia tyttöjä viuluineen. Musiikki tuntuukin olevan oleellinen osa paikallista elämää, kun se Suomessa on vain yksi viihteen muoto. Turha siis kysyä, miksi Irlannista tulee niin paljon euroviisuvoittajia.

Musiikin lisäksi pubielämän oleellinen osa on urheilu päälajeinaan jalkapallo, rugby ja hurling - jossain määrin myös kriketti. Formulaykkösten osakilpailun nähdäkseni kiersin kaupunkia turhaan koko aamupäivän.

Marssireiteistä jaloin

Kaupunkielämän lisäksi halusin nähdä maaseutua ja paras tapa tehdä se on kulkea jalan. Irlannissa on kymmeniä pitkiä vaellusreittejä, toiset paremmin, toiset huonommin ylläpidettyjä. Galwayn pohjoispuolelta alkaa Western Way, joka kiemurtelee vuorten välitse rannikkoa pohjoiseen Westportiin ja tästä edelleen ylöspäin.

Reitin alkupää oli kohtuullisesti merkitty, ja seuraili pääasiassa pikkutietä, joten kehnohkollakin suunnistustaidolla selvisi hyvin. Ensimmäisen leirimme mahtavan Lough Corribin rantaniitylle, jolla oli satoja vuosia sitten seissyt kivitalo. Leiriytymisen suhteen Irlannissa pätevät melkeinpä Suomen veroiset jokamiehen oikeudet, kunhan ei säikyttele lampaita. Suuri osa maasta on lisäksi yhteistä ns. common landia.

Polku eteni länteen Maumin ohi ja kohosi lopulta Maum Turk -vuorten huippujen katveeseen. Polun vierellä näimme silloin tällöin outoja kivipaasia ja ympyrän muotoon aseteltuja kiviryhmiä. Harjanteelle päästyämme avautui näkymä laaksoon, mutta katse kiinnittyi kuitenkin pieneen temppeliin vuoren seinämässä sekä tätä ympäröiviin risteihin ja pyhään lähteeseen. Jälleen yksi esimerkki saaren maisemaa kuvittaneista uskonnollisista monumenteista.

Laakson pohjalla pääsimme lähikontaktiin melko flegmaattisen lehmälauman kanssa ja ystävällinen heinähattu neuvoi meille leiripaikan solisevan puron varrelta. Yön nukuimme matkan väsyttämänä sikeästi satapäisen lammaslauman ympäröidessä meidät.

Polku seurasi laaksoa pohjoiseen ja ohitimme soistuneita niittyjä, joille oli koottu turvekasoja seudun talojen polttoaineeksi - puita kun seudulla oli varsin vähän. Reittimme kiertyi pikkuhiljaa rinnettä ylös ja sukelsi lopulta nuorehkoon hoitometsään, jossa kohtasimme myös ensimmäiset tapaamistamme vaeltajista. Iltapuolella metsä aukeni vuorenrinteeksi, jolta oli upea näköala vuonoa pitkin alas merelle. Vuonon pohjalta löytyi pieni Leenaunin kalastajakylä, josta saimme sijan majatalossa. Kylän ravintolan listoilta lautaselleni löysivät lohet, ravut ja muut paikalliset meren antimet.

Pilvessä

Reitti jatkui sisämaahan ehkä tylsimmällä etapilla pitkin maantietä. Tien vartta koristivat asutuilla alueilla eurovaalimainokset ja totesinkin irlantilaisen vaalihömpän vähintäänkin suomalaisten julkkisvaalien veroisiksi. Lounasajan lähetyessä pääsimme onneksi pois metsikköön ja kohti vuoria. Metsätie olikin harvinaisen upottava ja paikallisen metsätalouden lieveilmiönä kaatuneiden puiden katkoma. Edempänä vastaan tallusti sonni, joka ei suostunut uskomaan, etten ollut vähimmässäkään määrin kiinnostunut tämän lähistöllä laiduntavasta haaremista. Matadorin välineeni olivat epähuomiossa jääneet kotiin ja niin siirryin suosiolla tien sivuun ja ylös vuorenrinnettä. Ylös noustiin kerralla melkein 500 metriä. Ylhäällä talsimme kirjaimellisesti pilvessä ja lasku oli jyrkkä ja kostea. GPS tuli kompassin ohella tarpeeseen, sillä olimme väsyneitä ja leiripaikkaa sai hakea kauan. Lopulta löysimme kosteahkon griinin puron varrelta turvekenttien laidalta keskeltä ei mitään. Tai ei sentään - kännykkä löysi edelleen kenttää kahden tolpan edestä ja tämän alle se ei koko matkan aikana mennyt.

Viides päivä opetti meille, miten pitkään pelkkään ruohotonta turvekenttää voi riittää. Muuttuihan se siitä tieksi ja maalaistalojen läpi kulkiessa alkoi edessäoleva vuori laajeta horisontissa. Laajojen laidunmaiden takaa häämötti meri ja polku kiipesi ylös vuorenrinteen niittyjä. Taas pääsimme hoitometsään ja lopulta rehevein puiden reunustamaa tietä alas rantaan. Kännyllä olimme jo ennakkoon varanneet B&B:stä yösijan.

Jumalten taistelukenttä Koko Irlannin tunnetun historian ajan saarella ovat kohdanneet uskonnot useimmiten väkivaltaisesti. Aivan varhaisimpien kulttuurien jumalista ei ole juurikaan tietoa. Kelttien saapuessa saarelle Irlantia asutti jo tummempi rotu, joka puolestaan oli vallannut maan vielä vanhemmilta asujilta. Irlannin jumaltarusto kuvaa omalla tavallaan näiden kansojen valtataistelua Kelttien jumalten edustaessa valoa ja 'hispaanien' jumalten manalaa. Kelttien jumalat ajoivat lopulta manalan jumalat merten taa, mutta kumpikin jumalperhe muodosti pitkään yhteisen pantheonin. Jumaliin ja sankareihin liittyvät tarut vetävät hyvinkin vertoja esim. Kreikan jumalten edesottamuksille tai vaikkapa kotoiselle Kalevalalle. Menneistä ajoista on jäänyt jäljelle tuhansittain eri kokoisia monumentteja yksinkertaisista kivirenkaista isoihin dolmeneihin. Vanhat uskomukset istuvat vielä sitkeästi varsinkin maaseudun vanhemmassa väestössä ja kirkko on koittanut kitkeä näitä pois mm. rakentamalla kappelin muinaisille pyhille paikoille tai sepittämällä palvontapaikalle kristillisen historian. Muinaisten jumalien aika loppui 400-luvulla pyhän Patrickin käännytettyä Irlantilaiset kristinuskoon. Irlanti tarjosi Länsi-Rooman perillisille turvapaikan kansainvaellusten pyörteissä ja niinpä Irlannissa onkin yksi vanhimmista kristinuskon linnakkeista. Törmäys Englannin valtakunnan ja uuden protestanttisen kirkon kanssa on luonut varjonsa viimeisiin vuosisatoihin. Irlannin tasavalta on tässä suhteessa varsin rauhallinen, muttei sielläkään uskontokiistaa voi ohittaa olankohautuksella.

Seuraavana päivänä alkoi pyhiinvaellus vuorelle, jolle pyhä Patrick kiipesi vuonna 441 paastoamaan neljäksikymmeneksi päiväksi ja ajoi siinä sivussa saaren kaikki liskot ja kärmekset koloon vuoren rinteessä. Sen jälkeen käärmeitä ei Irlannissa ole nähty. Kuten uskonasioissa yleensäkin, ihmiset eivät suuremmin ajattele, vaan ryskivät suinpäin eteenpäin. Vuorenrinteen polku nousi jyrkimmissäkin kohdissa suoraan ylöspäin eikä mutkitellut, kuten yleensä. Huippu (huimaavat 765m) avautui ja laelta löytyi kappeli, jossa pyhiinvaelluksen aikaan voi käydä tunnustamansa syntinsä. Olipa huipulla pidetty neljät häät ja yhdet hautajaisetkin. Maisemat olivat mahtavat, mutta tuuli viileä. Moni kulkija yritti huipulle klubitakissa, mutta joutui sään tai janon pakottamana kääntymään takaisin.

Seuraavat päivät kuluivat paikallisessa Westportin pikkukaupungissa, josta löysin jälleen nettipubin. Irlannissa ei ole todellakaan vaikeaa koti-ikävän iskiessä pitää yhteyttä tuttuihin.

Pitkä matka?

Matkamme jatkui etelään Galwayn ja Limerickin kautta Oola-nimiseen kylään Tipperaryn kyljessä. Täällä asui matkakumppanini tuttava Gerry, jonka luona vietimme pari yötä. Seutu oli kaunis ja rauhallinen. Laidunmaita reunustivat vuoret, joiden rinteillä oli paljon kävelyreittejä. Tipperary oli puolestaan kirkkojen ja puotien kirjavoittama pikkukaupunki, jonka asukkaista noin puolet tuntui olevan nimeltään Ryan.

Tipperaryynko muka pitkä matka? Kaikille tuttu laulu It's a long way to Tipperary kertoo maailmansodassa sotivien sotilaiden kaipuusta kotikonnuille oman kullan luo. Alunperin kaipuun kohde oli kuitenkin toinen - nimittäin Lontoolainen pubi nimeltä Tipperary. Kenraalikunnan mielestä ei kai ollut sopivaa, että miehet laulavat kaipuustaan tuopin ääreen, joten laulun sanat saivat vallitsevan muodon

Päivänä muutamana menimme Gerryn ystävien kanssa Casheliin katsomaan irlantilaisen perinnemusiikkiryhmä Brú Borún esitystä. Esitys oli teatterimuotoon puettu kansanmusiikki- ja tanssiesitys ja löi aitoudellaan laudalta kaikki Suomessa nähdyt Riverdance-showt. Ympäristö oli myös mahtava, sillä vieressä kohosi mahtava Rock of Cashel - muinainen pyhän Patrickin aikainen linnakompleksi. Loppuilta kului Cashelin keskustan pubissa lauluillan merkeissä. Laulun laatu ylitti mennen tullen karaoketason, kun mukana oli paikallisen kirkkokuoron kantavia voimia.

Deoch an doras

Lopulta matka vei takaisin Dubliniin. Seuraavana aamuna jaksoin lähteä jo aikaisin liikkeelle ja kiertelin kaupungilla ostoksia tehden ja nähtävyyksiä katsellen. Akateemisia meriittejäni lisäsin käymällä läpi Trinity Collegen - myös asuntola-alueen. Kolusin Dublinin kaupunginmuureja länteen aina Guinnessin panimolle asti, jossa vietin tovin jos toisenkin.

Jotenkin suurkaupungin vilinä jäi toiseksi lännen vuorille ja etelän vehreille laidunmaille. Keskustan pubien tungos oli lähempänä Suomea kuin pikkukaupunkien kotoisaa tunnelmaa.

Page hoppers - All photographs copyright 1999, Jouni Marttila