Olen alkoholisti.
Uskomatonta, mutta totta.
Minulla oli täysin raitis koti. Äiti opettaja, uskovainen, hyvä ihminen. Isä
myös kunnon mies. He eivät riidelleet koskaan. Kielteisiä tunteita ei
sallittu. Tunteista ei puhuttu muutenkaan. Ei ollut muita leikkitovereita kuin
pikkuveljet ja eläimet. Tyttöjen maailma jäi oudoksi. Ihmisten maailma
muutenkin, paitsi himolukemisen kautta, 5-vuotiaasta lähtien. Opin elämään
mielikuvitusmaailmassa mielikuvitusrooleissa.
Murrosiässä olisi pitänyt alkaa elää itse; sairastuin anoreksiaan.
Ammattiapua en saanut, ja tauti muuttui bulimiaksi. Tuntematon koko sairaus vielä
70-luvulla, ei ihme ettei opiskelijaterveydenhuollon psykiatri tiennyt miten
suhtautua. Ei ainakaan pystynyt minua auttamaan. Minä ajattelin, että tämän
häpeällisen salaisuuden kanssa minun on siis elettävä loppuikä.
Alkoholia pelkäsin, kontrollin menetystä. Ensimmäistä kertaa maistoinkin
vasta päälle kaksikymppisenä. Tottahan se auttoi ujouteen, ihme aine. Kun
joi, ei tarvinnut syöpötellä ahdistukseen ja tyhjyyden tunteeseen. Syömishäiriötäni
häpesin, juomistani en. Kaikki muutkin juovat...
V.94 avioliitto päättyi. Olikin erehdys jo alun perin. Lapset jäivät
minulle, mutta viettivät viikonloput ja muutenkin paljon aikaa isänsä kanssa.
Hyvä syy minulle alkaa elää elämätöntä nuoruutta, ja juominen lisääntyi.
Seurustelin kaksi vuotta suurkuluttaja-miehen kanssa. Opin, että juoda voi joka
ilta eikä vain viikonloppuisin. Niin kauan kun pääsen töihin joka aamu, ei
minulla voi olla mitään ongelmaa. Kuka tahansa muu joka juo tämmöisiä määriä,
juo joka ilta, juo lasten nähden, jättää lapset keskenään että pääsee
ravintolaan, juo kunnes sammuu, menettää muistinsa, kolhii itseään humalassa
- kuka tahansa muu olisi alkoholisti, mutta en MINÄ. Koska minä olen minä,
poikkeustapaus, erilainen kuin muut, yleiset säännöt ja syyn ja
seurauksen lait eivät koske minua. Vauhtia riitti, mieliala korkealla (olin
alkanut itselääkitä bulimiaa masennuslääkkeillä, mihinkään
"hoitoon" en edelleenkään rohjennut mennä). Tunsin, että
vihdoinkin olin päässyt elämän sivustakatsojan roolista, näyttelin täysin
rinnoin mukana.
Näyttelin... sitähän se oli. Sisimmässäni tunsin, että tämä ei ole minä.
Jos nuo muut (työtoverit, miesystäväni) todella tuntisivat minut, en kelpaisi
kenellekään.
Ensimmäisen kunnon kolauksen sain, kun tuo "elämäni mies" jätti
minut. Tajusin, että minun juomiseni oli suurin syy siihen. Samana kesänä
entinen monivuotinen esimieheni kuoli viinaan. Aloin tosissani huolestua
alkoholinkäytöstäni. Mistä apua? A-klinikat, työterveyshuollot - ei minua
varten, olin liian ylpeä ja arka. Sitä paitsi - eivät ne näy muitakaan
pystyvän auttamaan.
Tapasin sattumalta muinaisen seurustelukumppanini, jonka tiesin olevan täysin
raitis (oli lopettanut ryyppäämisen jo ihan nuorena, ilman AA:ta). Sattuu vielä
olemaan psykiatri, psykoterapeutti, väitöskirjakin alkoholisteista - hänpä
minut varmaan parantaa. En minä tietoisesti näin ajatellut, turvauduin
kuitenkin häneen kun hän vielä muisti ja oli ihastunutkin. Mannaa tietysti jätetyksi
tulleen itsetunnolle.
Alettiin seurustella, muutettiin yhteen. Pysyttelin kuivilla viikkoja, kuukausia
- ja aina repesi, kun hänen silmänsä vältti. Sen kahden vuoden aikana opin,
että tauti pahenee vaikka ei joisikaan. Hävisi illuusio siitä, että
pystyisin kohtuukäyttöön. Tuli ensimmäiset poissaolot työstä viinan takia.
Kun en juonut, syömishäiriö kukki. Viimeisin kunnon retkahdus tuli
joulukuussa 98, ja avomies uhkasi lähteä. Tunsin olevani kuilun partaalla,
tiesin että en selviydy yksin.
Minulla on läheinen työtoveri, jolla oli tapana kertoa hauskoja juttuja juopon
miehensä toilailuista. Vähitellen jutut muuttuivat vähemmän hauskoiksi, ja
lopulta ystäväni sai tarpeekseen ja jätti miehensä. Miespä raitistui. Oli
mennyt AA:han. Ystäväni muutti (meidän muun työporukan varoitteluista
huolimatta) takaisin kotiin. Meni miehen toivomuksesta Al Anoniin. Mies pysyi
raittiina! Ystäväni kertomukset Al Anonista muuttuivat myönteisemmiksi, hän
sanoi käyvänsä siellä oman itsensä eikä enää miehensä vuoksi.
Oma-apuryhmä... Kunniallisempi vaihtoehto kuin hoitoon hakeutuminen. Ainoa
vaihtoehto minulle. Joulukuussa 98 soitin hädissäni auttavaan puhelimeen, sain
ystävällistä rohkaisua. Menin ensimmäiseen AA-palaveriini 19.12. Pieni ryhmä,
yhtä paljon naisia kuin miehiä, osa nuorempia kuin minä: ennakkoluuloni
ukkokerhosta romuttui.
Kertoivat tarinansa vuoron perään. Ensimmäistä kertaa elämässäni
kuuntelin ihmisiä, jotka puhuvat täysin rehellisesti ja peittelemättä
menneisyydestään, todella raskaista asioista. Puhuivat TODELLISESTA ELÄMÄSTÄÄN
OMINA ITSENÄÄN, ilman mitään rooleja.
Sain ryhmän tavan mukaisesti tulokkaan kansion lisäksi Ison kirjan heti ensimmäisessä
palaverissa. Joululoma oli alkamassa, vietin sen lasten kanssa vanhempieni
kotona maalla. Luin kirjaa, koko kirjan. Tajusin, että olen alkoholisti, ja että
minulla on toivoa.
Tammikuussa löysin Kiihtelyksen, huhtikuussa rohkaistuin menemään OA-ryhmään.
Opin, että kaikista asioista voin puhua ääneen ja silti minua ei hylätä eikä
torjuta. Kun asioista puhuu, ne kutistuvat oikeaan kokoonsa.
Avomies oli tyytyväinen kun en enää sortunut juomaan, mutta hymähteli
AA:lle. Ei ollut kiinnostunut. Minä kävin palavereissa, kuuntelin ja puhuin,
luin ja kirjoitin. Opettelin elämään omana itsenäni. Syksyllä erosimme.
Siitä on nyt toista vuotta. Olen löytänyt uuden rakkauden, jossa ei tarvitse
näytellä eikä salailla. Elämäni on muuttunut rikkaaksi ja syväksi. Minä
olen muuttunut ja muutun. Pienin askelin sellaiseksi kuin voisin olla.