Alkoholin käyttöni alkoi 70-luvun puolenvälin maissa, 15 -16 vuotiaana. Alkuun se
käsittääkseni oli ihan kohtuullista ns. normaalia. En sammunut eikä muitakaan
hankaluuksia ollut. Käytin alkoholia rohkaisuun, olin niin ujo, etten uskaltanut jutella
tai tanssia tyttöjen kanssa selvinpäin. Se toimikin ihan hyvin vuosikausia, kunnes
jossain vaiheessa alkoholi otti isännän roolin itselleen ja alkoi ohjata tekemisiäni. 80-luvun loppupuoli olikin kiihtyvää
juomista, joka huipentui v. -92 avioeroon. Meillä oli 2 lasta ja jostain kumman syystä
minulle jäi avioerossa 4 v poika, joten en eron jälkeen päässyt täysillä
harrastamaan juopottelua. Töissä oli välillä huomauteltu viinalle haisevasta
hengityksestä, muttei vielä ollut pahempaa. Juomatapoihini kuului yleensä illalla
tissuttelu, jos olin töissä, en naukkaillut aamulla enkä päivällä. Viikonloppuisin
sitten reilummin.
Noin vuoden kuluttua erosta tutustuin ja rakastuin nykyiseen kumppaniini. Muutimme yhteen
ja rakastumisen huuma riitti huumeeksi vähäksi aikaa, mutta kyllähän viina alkoi taas
vähitellen ja yhä enemmän maistua. Kunnes -95 kevättalvella repesi. Pääkoppani
ilmeisesti alkoi mennä sekaisin. Olin valittanut burnoutia, stressiä, töissä on niin
vittumoista, että pitää välillä ottaa kunnon kännit, ei muutama iltakalja riitä. Lisäksi sain välillä
raivokohtauksia kotona. Sitten kerran otin kunnon kännit väärään aikaan ja meni
vähän pitkäksi. Töihin täydessä humalassa, vähän vittuilua työkavereille ja
kotiin nukkumaan. Soittivat poliisit perään ja kortti lähti. Minä taas lähdin
psykiatrin juttusille ja sairaslomalle. Burn outtiahan se oli ;-). Ei alkoholiongelmaa.
Lisäksi kotona oli tilanne niin tulehtunut, että ero oli taas lähellä.
Olen myöhemmin kiittänyt Luojaa, että järjesti kaikki vastoinkäymiset samaan aikaan.
Töistä varoitus ja hoitoon ohjaus A-klinikalle, ratista käryäminen ja suhde katkolla.
Yksi kerrallaan nämä olisi voinut selitellä itselle, mutta kaikki yhdellä kertaa pani
miettimään. A-klinikka oli hyvä juttu, hoitsulle voi jutella mukavia ja lähteä
suoraan istunnosta kaljoille. Mutta kyllähän sieltä vähän jäi ajateltavaakin. Saihan hän minut käymään
AA-palaverissakin, josta
en ymmärtänyt yhtään mitään. Ihme jengiä, kaikki jutut menivät yli hilseen. Olin
sitä mieltä, että psykiatri voisi selvittää pääkoppaani sen verran, ettei tarvitsisi
juoda niin paljon, enhän minä nyt kuitenkaan alkoholisti voinut olla.
Pari kertaa hölmöiltyäni kännissä kevään aikana, alkoi mieleni kuitenkin muuttua.
AA ei uponnut kaaliini, joten hain paikka hoitolaitoksesta. Tämä luultavasti pelasti
henkeni, tai ainakin säästi 10 -15 vuoden helvetiltä. En saanut kestävää
raittiutta
sieltä, mutta siellä opin paljon taudin todellisesta luonteesta ja opin käymään
AA-ryhmissä. Siellä myös iskettiin ensimmäiset säröt kieltämisen lujaan muuriin.
Parissa vuodessa vuoroteltuani ryhmien ja kentän välillä, sain mielenterveyteni siihen
kuntoon, että ratkaisu oli tehtävä, ei pystynyt juomaan eikä kestänyt raittiina, kaulakiikkuko olisi
tehtävä. Onneksi pääsin vielä ryhmään mukaan ja ohjelmakin alkoi maistua
sellaisenaan, toinen vaihtoehto ei kiinnostanut.
Tämä raitis 4 vuotta on ollut mielenkiintoista aikaa. Töissä minusta on
tullut "korvaamaton";-) raittius on mahdollistanut mm. ATK:n opettelun ja
se on tuonut paljon uutta sisältöä työhön, mielipiteitäni kuunnellaan ja taidetaanpa
jopa arvostaa, ei olisi uskonut muutamia vuosia sitten. Kotona on otettu ne tavalliset
matsit, jotka kuuluvat asiaan kun juoppo raitistuu. Välillä yhdessä jatkaminen tuntui
mahdottomalta, mutta mm. avoryhmissä kuullut kokemukset antoivat luottamusta asioiden
järjestymiseen. Nyt loppukesällä viimeisten yhteenottojen jälkeen tuntuu, että olemme
päässeet jostain "valtataistelusta" ohi, suhteemme on saanut uudenlaista
luottamusta, arvostusta ja vapautta puolin ja toisin. Kaikkien mustasukkaisuus- ja
kyttäysjuttujen jälkeen tuntuu suorastaan uskomattoman hyvälle. AA:ssa kaikki on
mahdollista!
On tietysti ollut joitakin vaikeita aikoja, mutta ne ovat niin pieniä juttuja
juoma-aikaan verrattuna ja kaiken hyvän rinnalla, etten edes osaa niitä edes muistella.
Olen AA:lle velkaa koko elämäni.